Johanna Aatsalo kirjoitti suomalaisesta dopingkulttuurista ja sai siitä kärsiä – arviossa Paljastus

Kuvat: WSOY / Sabrina Bqain

”Noin 4 000 merkin jutun lukemiseen uutisissa kului hieman reilut kaksi ja puoli minuuttia. Kaiken kaikkiaan uutislähetys kesti tasan neljä minuuttia, aivan kuten tavallisestikin.”

Kahdessa ja puolessa minuutissa luettu uutinen mullisti urheilutoimittaja Johanna Aatsalon elämän tammikuun 21. päivänä 1998.

Aatsalo oli osannut odottaa kohua. Se alkoi heti, uutinen Jari Räsäsen dopinginkäytöstä osui suoraan Suomen urheilumaailman pyhimpään kohtaan.

Siitä ei olisi saanut tehdä! Ei siitä huolimatta, että Aatsalolla oli varmat todisteet hiihtäjän dopinginkäytöstä. Hän oli tehnyt pitkään taustatyötä uutisen eteen, tarkastanut sen jokaisen yksityiskohdan ja tietolähteittensä luotettavuuden moneen kertaan. Eikä hän, toisin kuin väitettiin, ollut toiminut yksin: Aatsalon esimiehet, Suomen Tietotoimiston päätoimittaja ja toimituspäällikkö, seisoivat hänen uutisensa takana. STT:n kassakaapissa oli kasvuhormoniampulli, jonka Aatsalo oli saanut aineen välittäjältä.

”Dopingista kirjoittaminen oli urheilutoimituksissa ja toimittajalle aina hieman kuumottavaa ja vaikeaa. Oli paljon helpompi kirjoittaa ulkomaalaisen huippu-urheilijan kärahtämisestä kuin suomalaisen väärinkäytöksistä. Ulkomaille oli pitkä matka eikä kärry päässyt niin lähelle omaa pintaa, omia tuttuja tai syväkurkkuja, jollaisiksi paljastuksia tekeviä ihmisiä kutsuttiin.”

Aatsalo tiesi alusta asti, että hän joutuisi puolustamaan uutisensa oikeellisuutta. Se kohtaisi vastarintaa monelta suunnalta ja herättäisi myös kateutta kollegoissa. Hän oli valmistautunut siihen, myös kiitoksiin ja selkääntaputuksiin. Mutta kaikkeen hän ei osannut varautua; se kuinka kovaksi peli yltyi, oli hänelle järkytys.

Oli mahdotonta ennustaa, että uutisen julkaisemisesta seuraisi maineen menetys ja vuosikausien piina: ammattitaitoon ja sukupuoleen kohdistuva vähättely ja pilkka, yksityiselämää koskevat valheet, urheilutoimittajakollegojen aggressiiviset reaktiot ja syrjintä. Ne ja Hiihtoliiton käynnistämät oikeudenkäynnit vakavine syytteineen ja valtaisine korvausvaatimuksineen ja langetetut tuomiot sekoittivat Aatsalon elämän vuosiksi.

Pahimpia olivat omaan henkeen ja perheeseen kohdistuvat tappouhkaukset.

Aatsalon aviomiehen työ huumepoliisina joutui myös julkisen riepottelun kohteeksi, ja lehdet julkaisivat perättömiä juttuja siitä, että hän olisi osallisena doping-uutisen tekemisessä. Konkreettista väkivallan uhkaa lisäsi perheen salaisten osoitetietojen paljastuminen julkisuuteen. Kun perheen ulko-ovea alettiin potkia, tiesi se pikaista uuden kodin etsimistä.

* *

En ollut voinut välttyä STT:n uutisen synnyttämältä kohulta, mutta vasta Lahden MM-hiihtojen dopingskandaali sai minut seuraamaan dopingia koskevia lehtijuttuja aktiivisesti. Tiesin ilman olevan yhä sakeana suuren suomalaisen dopinginskandaalin ympärillä olevia kysymyksiä, johon ei saatu vastauksia. Ihmettelin silloin ja nyt, luettuani Aatsalon kirjan, ihmettelen yhä enemmän sitä, miten helpolla julkisuus päästi Esko Ahon.

”Aho oli ja on edelleen tiukka peluri ja mediapelin taktinen osaaja. Hän asetti itsensä tarinan uhriksi. Hän ei vastaa, kun häneltä kysytään, vaikka hän oli tapahtumavuosina viime kädessä vastuussa liiton toiminnasta.”

Aatsalo kertoo, että Lahden skandaalin jälkipyykissä selvisi suomalaisten ja venäläisten yhteistyö ja avunanto dopingaineiden asiantuntijuudessa ja välityksessä:

”Keskisuomalainen hammaslääkäri kirjoitti maajoukkueelle omaan käyttöönsä tarkoitettuja plasmanlaajentajia, aineita salakuljetettiin lääkelaukuissa, kontakteja luotiin venäläisiin huippuluokan antidopingtutkijoihin, jotka samalla kirjoittivat treeniohjeita ja annosteluvinkkejä. Ja päätyivät lopulta suunnittelemaan ja toteuttamaan olympiakisoissa wc-tilojen seinissä olevia huijausluukkuja yhteistyössä maan tiedustelupalvelun agenttien kanssa. Onneksi en kirjoittaessani tiennyt vielä kaikkea sitä mitä tänä päivänä tiedän.”

Joku tietää, mutta kukaan ei kysele sitäkään, onko Ahon työllä venäläisessä pankkimaailmassa yhteyksiä Hiihtoliiton aikaisten yhteyksien kanssa. Aho maalailee kauniin sanoin tehneensä kumpaakin työtä Suomen hyödyksi isänmaallisen edun eteen, mutta mitä hyötyä venäläiset saivat? Venäjällä kun ei toimita Suomen parasta ajatellen.

Media, joka kärvisti Aatsaloa vuosia, toimi vetelästi Ahon suhteen. Muistan television ajankohtaisohjelman, jossa Ahoa haastateltiin jostain muusta asiasta. Haastattelija kertoi heti ohjelman aluksi, että jotta Aho saatiin haastateltavaksi, hänen kanssaan oli tehty sopimus, että Hiihtoliiton asioista ja dopingista ei kysytä eikä puhuta.

Hurraata vaan suomalaiselle sananvapaudelle, mutta olen varma, että muissa Euroopan länsimaissa ei olisi jätetty tilaisuutta käyttämättä. Miksi ei vain kysytty? Suora lähetys, ja mikäli haastateltava olisi hermostunut ja kävellyt ulos studiosta, niin mitä sitten? Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta?

* *

Aatsalon piina tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Kolmetoista vuotta STT:ssä julkaistun uutisen jälkeen, kun Lahden MM-kisoistakin oli kulunut kymmenen vuotta, luin Ilta-Sanomista lehden urheilutoimittajan Pekka Holopaisen kolumnin Sananvapauden prinsessa (2.5.2011).

Se sai ymmärtämään, millaisessa paineessa Aatsalo oli joutunut ja joutui yhä silloin elämään. Eniten järkytyin siitä kuinka aggressiivisesti ja vähättelevästi kollegat häntä kohtelivat ja kuinka yksin hänet jätettiin:

”Aatsalo leimasi ex-työtoverinsa ’journalistisesti lampaiksi’. Pian dopingkohun alettua Aatsalo sanoi tajunneensa, ettei hänellä ollut ”enää mahdollisuuksia tehdä urheilutoimittajan töitä”. Moni Aatsalon kollega oli sitä mieltä, ettei hänellä alun perin ollut edellytyksiäkään tehdä niitä, ainakaan STT:ssä. Uutistoimistotyöhön kuuluu paljon työläitä rutiineja, kuten tulosten ja taulukoiden tekemistä. Työtoverien mukaan Aatsalo oli prinsessa, jota tällainen perustyö ei kiinnostanut.”

Lehtileikkeitteni joukkoon tallentamani kolumni jäi vaivaamaan mieltäni ja aloin toivoa, että Aatsalo vielä joskus jaksaisi kirjoittaa kokemastaan.

Nyt, neljännesvuosisata sen jälkeen kun kaikki alkoi, ilmestyi kirja, Paljastus – tarina doping-uutisesta ja toimittajasta joka haluttiin vaimentaa (WSOY, 2024). Eri mediat ovat kertoneet kirjasta ja haastatelleet Aatsaloa. Kohtelu on ollut pääosin positiivista ja jutuissa on muistettu toistaa sitä, kuinka Aatsalo on saanut vain yhden anteeksipyynnön. Se tuli Matti Louekoskelta, tosin välikäsien kautta.

Jotain oleellista tuntuu kuitenkin unohtuneen: media ja niissä työskentelevät toimittajat ovat onnistuneet unohtamaan oman osuutensa ilkeästä kirjoittelusta ja Aatsalon maineen mustaamisesta.

Urheilutoimittajien liitossa on kaiveltu kokouspöytäkirjoja. Liitto kiistää erottaneensa Aatsalon, koska merkintöjä erottamisesta ei ole. Eihän niitä tietenkään löydy, ei sellaisia metkuja kirjoiteta pöytäkirjoihin! Syrjäyttäminen tehtiin katkaisemalla kaikki tiedonkulku, kutsut ja jäsenmaksujen laskuttaminen Aatsalolle ikään kuin vahingossa. Siistiä ja tehokasta!

”Minusta tuntui, että monelta toimittajalta oli jäänyt huomaamatta tai noteeraamatta se, että urheilun toimitukset jopa elivät liikaa lajiliittojen ja urheiluvaikuttajien ehdoilla. Jos uutisointi ei miellyttänyt, ovet tilaisuuksiin ja tapahtumiin sekä arvokisoihin sulkeutuivat.”

Ei voi kuin ihmetellä sitä muistinmenetysten määrä, mikä asian tiimoilta ilmenee. Ne samat perässähiihtäjät, jotka kykenevät normaalitilassa kaivamaan muististaan äärettömän määrän ennätyksiä ja tuloksia sadasosien tarkkuudella, millintarkkoja mittoja ja kaikenlaista tilastollista tilpehööriä, tuntuvat jääneen ladun varteen värjöttelemään. Faktaa, perkele!

Pekka Holopainen osasi saippuoida kätensä prinsessajuttua kirjoittaessaan. Hän ei väitä suoraan, mutta antaa ymmärtää paljon.

”Olin jossain vaiheessa miettinyt sitäkin, miten joidenkin urheilutoimittajien kirjoittelu oli ehkä jonkinlaista vihanpurkausta tapahtumia ja siinä mukana pyöriviä ihmisiä kohtaan. Päätoimittajia oli helppo vihata hänen asemansa vuoksi ja minua, no sukupuoleni vuoksi.

Näin pohtii Aatsalo kirjassaan itseensä kohdistuvaa vihaa. Holopaisen kolumnia hän ei mainitse.

* *

Maailma on muuttunut. Me Too -kampanja on vaikuttanut siihen, että mikä tahansa törky ei enää käy edes maan mahtavimpina itseään pitävien urheilutoimittaja-uroiden kolumneissa. Se on vaikuttanut Aatsaloonkin. Hän kertoo kampanjan vaikuttaneen siihen, että hän rohkaistui kirjoittamaan kirjansa.

Holopaisen kolumni Ilta-Sanomissa kertoo paljon vinoutuneista, tunneperäisistä asenteista ja syrjinnästä, joka naamioidaan järkiperäiseksi kritiikiksi. Se kertoo myös siitä loasta, jota Aatsaloa päin heitettiin ja jolla hänen uransa urheilutoimittajana tuhottiin.

Jo pelkästään kolumnin otsikko Sananvapauden prinsessa kertoo, millä tasolla kolumnin kirjoittajan ja valitettavan monen muunkin kollegan ajatukset liikkuivat.

Kuinka paljon siinä on kirjoittajan vilpitöntä ajattelua ja kuinka paljon kyynisesti laskelmoitua lukijoiden manipulointia ja vallankäyttöä, sitäkin on syytä pohtia.

Maan suurin iltapäivälehti on merkittävä vaikuttaja. Kun sen urheilutoimitus asettuu aggressiivisesti merkittävän urheiluliiton ja sen johdon sanansaattajaksi yksittäistä toimittajaa vastaan, kielii se kytköksistä, jotka palvelevat muiden kuin lukijoiden etua.

Ilta-Sanomat ei kuitenkaan ollut ainoa lehti, joka perusti juttunsa epäasiallisiin tai valheellisiin väittämiin. Aatsalo kertoo kirjassaan niistä useita esimerkkejä.

* *

”Aho sai punoa hiihtoväen kanssa jatkossakin omia verkostojaan taitavasti kuin hämähäkki. Hän sai johtaa ja vaikuttaa aivan kuten halusi. Aivan kuten Bottankin tilaisuudessa oli käynyt selväksi, hän johti eikä vilkuillut sivuille. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, kuka hiihtoliiton puheenjohtaja oli. Työ hiihtoliitossa ei ollut erityisen haastavaa. Liiton toimistossa perustoiminnot olivat hyvässä kunnossa, ja urheilumenestystä oli luvassa. Sen johtaminen näyttäytyy loistavana tulevaisuuden vaalistrategiana: liiton kautta hänellä oli suuri kontaktipinta ympäri Suomea, ja kaikki halusivat suomalaishiihtäjien menestyvän. Kaikki vaikutti menevän suunnitellusti. Kunnes nyt joku ulkopuolinen uhkasi tätä kaikkea – hiihdon yhtenäisyyttä ja lajin asemaa.”

Aatsalo oli kajonnut uutisellaan niin arkaan paikkaan, että politiikka otettiin peliin. Suomen Hiihtoliiton puheenjohtaja, ex-pääministeri Esko Aho syytti Aatsaloa jopa häviämisestään presidentinvaaleissa.

Eduskunnan silloinen puhemies Sirkka-Liisa Anttila kirjoitti Aatsalosta kolumnin Forssa-lehteen, jossa levitti keksittyä juorua Aatsalon ja päätoimittajan salaisesta suhteesta, mutta kun sai palautetta Aatsalon juristilta, oikaisi kirjoittamansa väärät tiedot.

Jopa Suomen Pankin johdosta jyrähti, kun pankin johtokuntaan kuulunut Matti Louekoski, varatuomari ja entinen pitkäaikainen ministeri, lähetti jutun tutkijalle kolmisivuisen kirjeen, joka julkaistiin oikeuden syytekirjelmässä.

Aatsalo siteeraa kirjettä monesta kohtaa, ja pitää sitä asiattomana yrityksenä heikentää hänen uskottavuuttaan oikeuden edessä:

”STT:n toimittaja on antanut julkisuuteen lausunnon, jossa hän uskoo oikeustoimista vältyttävän, kun asian oikea sisältö selviää viranomaistutkinnassa. Lausunto on naiivi. Ainakaan minun osaltani asiaa ei voida painaa ’villaisella’, hän päätti kirjeensä.”

Oikeudessa Aatsalolle selvisi sitten se, kuinka korkealle Louekoski laski kärsimänsä loukkauksen arvon. Vahingonkorvausvaatimus oli 400 000 markkaa. Vastaava rahamäärä on Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan nykyrahassa 106 388 euroa.

Herroilla on herrojen arvot: kun viesti ei miellytä, tuomitaan sen tuoja.

* *

”Syyttäjä oli muotoillut kaksi eri syytekokonaisuutta. Ensimmäisessä meitä syytettiin vastoin parempaa tietoa eli tahallisesta julkisesta herjauksesta, joka koski Jari Räsästä. Toisessa meitä syytettiin 18 julkisesta herjauksesta erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa.

Lisäksi asianomistaja Esko Ahon osalta teot oli tehty valtiopäiväjärjestyksen 15 pykälän tarkoittamien erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa eli Aho katsoi, että hänen herjauksensa oli lisäksi vielä astetta vakavampi hänen kansanedustajan roolinsa vuoksi. Yhteensä syytteitä oli 20 kappaletta, kun mukaan laskettiin myös hiihtoliiton organisaationa meitä kohtaan esitetty syyte.”

Tuomio oli kova. Käräjäoikeus ei hyväksynyt syytettyjen lähdesuojaan vetoamista, piti sitä harkitsemattomana ja suojaavan lainvastaista toimintaa.

Se tuomitsi Aatsalolle ja päätoimittaja Kari Väisäselle sekä tuntuvat sakot että vankeutta. Aatsalo sai 30 päivää ehdollista vankeutta, Väisänen 45 päivää. Lisäksi heille määrättiin yhteisvastuullisesti yhteensä 2,4 miljoonan markan, nykyrahassa yli 638 000 euron korvaukset maksettaviksi 19 henkilölle.

Suurin korvaus (350 000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluja 274 827 markkaa) määrättiin maksettavaksi hiihtäjä Jari Räsäselle. Esko Aholle ja kahdeksalle muulle Hiihtoliiton johtoon ja valmentajiin kuuluvalle määrättiin kullekin 100 000 markan korvaukset ja muun muassa Paavo M. Petäjälle ja ex-hiihtäjä, kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallströmille 30 000 markan korvaukset.

Myöhemmin hovioikeus lievensi tuomioita, muutti Aatsalon ja Väisäsen tuomiot sakoiksi ja hylkäsi 14 henkilön korvausvaatimukset.

* *

Johanna Aatsalo käy kirjassaan tarkasti läpi uutisen tekoprosessia ja sen julkistamista seuranneet tapahtumat: maineen ja ammatin menettämisen, tappouhkaukset, vuosikausia kestäneiden oikeusjuttujen aiheuttamista paineet, jotka johtivat ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin ja koversivat hänen fyysistä kestävyyttään ja lopulta eroon päättynyttä avioliittoaan.

Jos jotain kirjasta olisin poistanut, niin jotkut kaunokirjalliseen tyyliin pyrkivät kuvailut, kuten asujen sovittelut ja uuden onnen löytymisen maalailut. Niistäkin olisi selvinnyt asiatyylillä.

Ne ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä. Tapahtumien kulku on ollut sen verran raju, ettei lukija kaipaa lisäkiemuroita tai täytettä.

”Englanti sai viime perjantaina prinsessansa, mutta suomalainen sananvapaus suorastaan ritarinnanansa. STT:n doping-jutun kirjoittaja Johanna Aatsalo kertoi Helsingin käräjäoikeudessa riipaisevasti elämästään dopingkohun keskellä ja jälkeen. Ei sellaista tragediaa, vitsausta ja onnettomuutta, jota ei tätä rohkea toimittaja olisi kohdannut. Tuli lähes mieleen tarina orvosta, joka kaatui sirkkeliin.”

Näin maalaili Pekka Holopainen Ilta-Sanomissa 2.5.2011, mutta ei tarina niin mennyt:

”Yritin tarkasti pitää huolen siitä, että en väittänyt tai sanonut mitään sellaista todeksi, josta minulla ei ollut tietoa. Silti monet puhuivat, jos eivät suoraan, niin epäsuorasti, että valehtelin ja keksin asioita. Olisin halunnut kertoa huomattavasti enemmän, mutta lähdesuojan vuoksi en voinut niin tehdä.”

Aatsalo kertoo elämänsä mullistaneesta uutisista tunteilematta, selkeästi ja johdonmukaisesti. Hän ei paisuttele, ei ryve itsesäälissä. Hän kertoo faktat ja sen mitä mieltä hän on saamastaan kohtelusta, mutta ei osoita vihaa, eikä haudo kostoa.

Varmasti psykoterapia ja 25 vuoden etäisyys tapahtumiin ovat osasyynä siihen, miten viileästi hän kykenee erottelemaan kokemaansa, mutta varmasti kysymys on myös toimittajan ammattitaidosta, työstä johon hän on palannut pitkän tauon jälkeen.

Hyvä niin.

Kirjasta on kuitenkin turha yrittää löytää tai arvailla Aatsalon lähteitä, hän pitää yhä tiukasti kiinni lähdesuojasta. Lähteet paljastuvat vasta, jos haluavat itse asioista joskus kertoa.

* *

Nuoruuden toiveammatti urheilutoimittajana on kuitenkin Aatsalolle mennyttä elämää, ja vaikka urheilujournalismi on muuttunut 25 vuodessa parempaan suuntaan, niin silti olen joutunut lukemaan kommentteja, jotka paljastavat sen, kuinka vaikeaa on muistaa omia virheitään. Yhä vieläkin on niitä, jotka etsivät syitä muualta kuin asian ytimestä.

STT:n dopinguutinen, Lahden MM-kisojen dopingskandaali ja muut todistetuiksi tulleet dopingjutut ovat yhä joidenkin mielestä yhä muiden kuin niihin syyllistyneiden syytä. Reilut hiihtokarpaasit ja kansansankarit ovat tarua niin kauan kuin tosiasioita ei myönnetä.

Mutta on niitäkin, jotka muistavat ja muistuttavat:

”Vähäsöyrinki ja Räsänen ovat saaneet tuomiot törkeistä petoksista, mutta edelleenkään koko totuus ei ole tullut julki”, kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan (17.2,2024) lehden oikeus- ja rikostoimittajana työskennellyt Riku Rantala, joka jäljitti Hiihtoliiton kuuluisan Hemohes-salkun Ala-Tikkurilan Shelliltä. Annetaan hänelle loppusanat:

”Niin kauan kuin hiihtopomot ja urheilutoimittajat antavat touhun jatkua, lankeaa suomalaisen hiihdon päälle 25 vuoden mittainen varjo.”

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua