Kylmä krematorio – arviossa Jószep Debreczenin raportti Auschwitzin valtakunnasta

Kuva: Kimmo Ylönen

Jószef Debreczeni aloittaa kerronnan junasta. Lasti laitettiin liikkeelle kaksi ja puoli päivää aiemmin nykyisen Serbian alueelta. Keittoa on jaettu kerran. Ihmisiä kuolee. Missä ollaan ja minne menossa, sitä eivät vaunuihin ahdetut tiedä. Arvaillaan. Pakkotöihin tai tuhoamisleirille. On kevät 1944. Natsien luoman murhajärjestelmän hahmo tunnetaan jo.

Juna pysähtyy. Vangitut päästetään ulos tekemään tarpeitaan. Kertojan kuvaama harvinainen tilanne

piirtää tarkan kuvan siitä, miten helposti, poistamalla yksilöä suojaavan yksityisyyden, erilaiset ihmiset voidaan tasapäistää surkeaksi ratapenkalla kyykkiväksi laumaksi.

Debreczeni kuvaa hienosti tapahtumien äkillisyyden. Eilen olit jotakin. Tänään arvioidaan oletko hyödyllinen elossa vai menetkö suoraan junasta kaasukammioon, krematorioon ja savuna ilmaan. Jos saat elää, muutut numeroksi. Konttaat pampulla hakkaavien petojen jaloissa. Tappelet kirkuen paleltuneesta porkkanan puolikkaasta.

Debreczeni kulkee joukon mukana junasta Auschwitzin keskitysleirin portille. Virkailija käy rivit läpi. Debreczeni viitataan oikealle, pakkotyöhön. Hän näkee pääleirin puomit, piikkilangat, parakit, kadut ja aukiot, joilla suoritetaan nimenhuudot ja rangaistukset sekä tornissa paikallaan polkevat vartiomiehet. Hän hahmottaa hävityksen valtavat mittasuhteet. Pohjattoman surkeuden päälle kohoaa piipuista likaisen ruskea savu.

Tämä kuva on tuttu monista kirjoista ja elokuvista, mutta Debreczenin matka jatkuu ja samalla kirja rullaa toiselle raiteelle. Seuraava junamatka päättyy telttaleiriin Ala-Sleesian maalauksellisiin maisemiin. Eule, Auschwitzin valtakunnan keskisuuri maalaiskaupunki on vasta rakenteilla. Täällä onnekkaaksi luetaan ne, jotka saavat raataa itsensä hengiltä maanpinnalla. He rakentavat parakkeja ja teollisuusratoja, kaivavat ja siirtävät maata paikasta toiseen. Maan alle määrätyt kärsivät vielä enemmän ja menehtyvät nopeammin.

Seuraavassa siirrossa Debreczeni marssitetaan Fürstensteinin linnan maille. Hän joutuu pelättyihin tunnelitöihin. Nykyään tiedetään, että kirjassa kuvatut pakkotyömaat olivat osa Riese-projektia. Tappion jo häämöttäessä Saksan johto aloitti yhä uusia houreisia suurhankkeita ja polki samalla kierroksia kärsimyksen koneeseen. Rakenteilla oli puolustuslinja. Keskiajalla perustettuun linnaan olisi sijoitettu yksi Adolf Hitlerin tukikohdista. Valtio myi vangit pakkotöihin, joiden organisoinnista vastasivat edelleen toimivat saksalaiset rakennusyhtiöt. Linnassa on nykyään luksushotelli.

Seuraava etappi on Dörnhaun lakkautettuun mattotehtaaseen sijoitettu niin sanottu sairaalaleiri. Tänne tuotavat vangit ovat liian heikkoja töihin. He lojuvat alastomina lavereilla pakkasen puremissa konesaleissa ja kuolevat kylki kyljessä. Lattialla lainehtivat jätökset. Muurahaiskarhuksi kutsuttu kreikkalainen makaa lautapedillä ja lipoo kielellään kaikkialla kuhisevia täitä. Tämä on Kylmä krematorio (suom. Minnamari Sinisalo; Like, 2025).

* *

Puna-armeija vapautti leirin toukokuussa 1945. Debreczeni oli kestänyt reilun vuoden pakkotyötä, nälkää, väkivaltaa ja kulkutauteja. Sodan jälkeen hän asettui Belgradiin ja kirjoitti kokemastaan.

Aika ei ehtinyt tehdä sisäisen kustannustoimittajan työtä. Vain viisi vuotta vapautuksen jälkeen ilmestyneen teoksen kirjoitti vihainen selviytyjä. Siivoamattomassa tekstissä näkyvät jopa kirjoittajan omat etniset ennakkoasenteet. Kirjassa hyvän ja pahan jakolinja asettuu toisin kuin monissa muissa holokaustikirjoissa, joissa uhrit ovat yhtenäinen, lähinnä kolmannessa valtakunnassa vainotun uskonnon edustajista koostuva joukko.

Taustalla oli tietysti saksalainen järjestelmä, mutta sen puhdasrotuiset edustajat laskeutuivat vain harvoin kuolevaisten lähelle. Natsit osasivat hyödyntää uhrimassaan kätkettyjä eroja. He antoivat valtaa entisille osattomille ja luovuttivat pamput rikollisten käsiin. Lopulta kenenkään ei ollut tarkoitus palata leireiltä muistelmia kirjoittamaan.

Suurimman osan sotaa edeltäneestä elämästään Budapestissa syntynyt Debreczeni oli viettänyt Jugoslaviassa, missä hän työskenteli toimittajana unkarinkielisissä lehdissä. Kokeneen kirjoittajan omaelämäkerrallisesta keskitysleirikuvauksesta tuli Primo Levin ja Imre Kertészin teoksiin verrattua holokaustin pimeään sukeltavaa kaunokirjallisuutta. Kuumien krematorioiden lähelle keskittyvästä kirjallisuudesta poikkeava, työleireille sijoittuva teos tuo mieleen myös Aleksandr Solženitsynin. Gulagista kertovan Vankileirien saariston tavoin runollinen ja raportoiva tyyli vuorottelevat.

Unkarin kielellä kirjoitettu Kylmä krematorio julkaistiin Jugoslaviassa jo vuonna 1950. Rautaesiripun taakse unohdettu teos sai odottaa vuoteen 2023, ennen kuin se käännettiin englanniksi ja sitten myös muille kielille. Suomenkielinen laitos ilmestyi juuri ennen holokaustin muistamisen päivää 27.1.2025, kun tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta Auschwitzin leirin vapauttamisesta. Kirjaa täydentävät lopun lyhyt kirjailijaelämäkerta ja tutkija Emilia Palosen kirjoittamat jälkisanat.

Kimmo Ylönen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua