Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kikka Holmberg iloitsee sirkuksen saapumisesta kaupunkiin ja lukee Alice Zeniteriä ja Anneli Kantoa.
1
Syyskuun iloisimpia asioita on se, että heti sen alkupuolella kaupunkiin saapuu Sirkus Finlandia. Eteläpuiston rantapolkuja kuljeskellessa on aina yhtä kiehtovaa kurkistella sirkusleirin uumeniin, mietiskellä, minkälaista mahtaa olla sirkuslaisten kiertolaiselämä ja suunnitella karkaavansa sirkuksen matkaan. Asuntovaunujen pihoille on nostettu terassipöydät ja -tuolit, rannan tuntumassa jylisee pesukone, pyykit kuivuvat ja kengät on aseteltu siisteihin riveihin vaunujen katoille tai pihaan. Joskus matkassa on mukana myös pieniä lapsia, jotka juoksentelevat ja pelaavat kentällä. Toisaalla grillataan, ja useita kieliä sekoittava puheensorina kantautuu rantaan. Nurmikolla saattaa laiduntaa hevonen tai kaksi.
Esityspäivänä sirkusteltan tunnelma ja tuoksu luovat jännityksen ja lapsenomaisen riemun, joita perheiden ilo syventää. Sirkuspäivä on juhlapäivä.
Sirkus Finlandian kiertueella on vuodesta toiseen saatu nauttia laadukkaasta perinteisestä sirkustaiteesta: akrobaateista, klovneista ja taikureita. Ohjelmanumerot ilmentävät huikeaa osaamista ja ammattitaitoa, rautaista itsekuria ja riskejä pelkäämätöntä asennetta. Niiden lisäksi katsojaa hämmästyttää ja ilahduttaa täsmällisen ajoituksen taito: kaikki tapahtuu sekunnilleen oikeaan aikaan eikä seuraavaa numeroa edeltävien siirtymienkään aikana tarvitse pitkästyä: paketti on napakka ja huolellisesti suunniteltu.
Oma lukunsa on sirkuksen orkesteri, joka viihdyttää musiikillaan, mutta on tärkeässä roolissa myös ohjelmanumerojen rakentumisessa. Saksofonisti Vasyl Romanivin johtama yhdeksänhenkinen ukrainalainen soittajisto koostuu pääasiassa puhaltajista, ja orkesterin riveistä irtoavat musiikinlajista riippumatta niin henkeäsalpaavaa jännitystä kasvattavat tunnelmat kuin komeat soolotkin. Sirkus Finlandian kanssa useita vuosia yhteistyötä tehnyt orkesteri esiintyy talviaikana Euroopan suurimmissa talvisirkuksissa.
2
Luen parhaillaan Alice Zeniterin (s. 1986) romaania Unohtamisen taito (L’art de perdre, Otava, 2017/2019). Teos on Zeniterin neljäs romaani, vahva ja vangitseva tarina ranskalais-algerialaisen suvun vaiheista. Unohtamisen taito on saanut Ranskassa lukuisia palkintoja ja herättänyt vilkasta keskustelua sekä historiallisilla, ajankohtaisilla että yleismaailmallisilla teemoillaan.
Taidegalleriassa työskentelevä kolmekymppinen Naïma päätyy pohtimaan sukulaisensa sanoja, joilla tämä soimaa ranskalaistuneita ja eurooppalaistuneita perheenjäseniään: ”…he ovat unohtaneet, mistä he tulevat.” Naïman isoisä Ali pakeni perheineen Algeriasta Ranskaan vuonna 1962, mutta kaikki tapahtumat ennen Ranskaan saapumista ovat hiljaisuuden peitossa, eikä Naïma tiedä juuri mitään isoisänsä aiemmasta elämästä tai tämän tekemistä valinnoista. Kolmeen päälukuun jakautuva kirja alkaakin juuri Alin vaiheiden kuvauksella Algerian sodan vuosina (1954–1962) sekä niitä edeltävänä aikana.
Zeniter kuvaa kuudenkymmenen vuoden takaista Algeriaa yksityiskohtaisesti, mutta sujuvasti. Sodan raakuudet tulevat esille hyvinkin karuina ja todenmukaisina, mutta niillä ei mässäillä. Ympärillä on koko ajan uskottava arki – sen maisemat, kulttuuri, uskonto, rakkaus, päähenkilöiden tunnot ja politiikka.
Ranskaan paettuaan Ali päätyy perheineen leirille, joka on ”eräänlainen alkeellinen, edellisten hökkeleiden raunioille kiireesti kyhätty kaupunki, jonka parakit on tuskin ehditty saada kasaan, kun niitä on jo liian vähän. Joka päivä – tai pikemminkin joka yö, sillä kuljetukset hoidetaan pimeällä – leiri kasvaa entisestään pressuilla peitettyjen kuorma-autojen ehtymättömän virran ruokkiessa sitä.”
Syksyn mittaan kiireellä pystytetty hökkelikaupunki kasvaa melkein kymmenen tuhannen hädänalaisen ihmisen asuttamaksi yhteisöksi. Jokainen näkee tässä yhteyden nykypäivään.
Tätä kirjoittaessani olen lukenut teoksesta vasta ensimmäisen pääluvun, mutta uskon moniulotteisen tarinan ja sujuvan kerronnan kantavan seuraavienkin neljänsadan sivun ajan. Oivallisen ja lukijaa tarinan käänteissä sulavasti kuljettavan suomennoksen on laatinut Taina Helkamo.
3
Sotatantereilla taistelemisen ja arkirealismin kiemuroissa pyörähtelyn vastapainoksi on välttämätöntä lukea joskus kirjoja, jotka saavat nauramaan ääneen. Suosituista lasten- ja nuortenkirjoistaan sekä historiallisista romaaneistaan tunnettu, useita palkintoja kahminut Anneli Kanto debytoi viihdekirjailijana romaanillaan Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018). Tarjolla on kielellisesti leiskahtelevaa ja psykologisestikin oivaltavaa, nautittavaa luettavaa.
Päähenkilö on keski-ikäinen pintaliitäjä, sinkku uranainen, jonka elämä mullistuu työkuvioiden ja perheessä tapahtuvien muutosten takia jokseenkin täydellisesti. Henkilögalleriassa on mukana muun muassa ynseä ja nokkela, tummasävyinen perusteini, hyvin koulutettu maahanmuuttaja ja vanha pohjalainen äiti. Luvassa on bisneselämän kiivaita kuvioita, maaseutupitäjän pienoismaailmoita, romantiikkaa, turvapaikanhakijoiden arkea ja yhteiskuntakritiikkiäkin. Dialogi on sujuvaa ja tapahtumat vyöryvät – mutta hallitusti. Laadukas ja hiottu kirjoitustyyli yhdistettynä monisyiseen ja vauhdikkaaseen tarinaan tekee kirjasta sangen viihdyttävää ja virkistävää luettavaa.
4
Syksyn iloja on myös Tampere Filharmonian konserttikauden alkaminen. Avauskonsertissa 28.8. orkesteri kapellimestareineen osoitti olevansa huippukunnossa ja myös 5.9. oli tarjolla hienoa soittoa. Alkavan viikon Amerikasta-konsertissa 12.9. on tarjolla muun muassa Florence Pricen (1887–1953) sävellys Tansseja ruokopellolta, jota ei käsittääkseni ole Tampereella aiemmin esitetty.
Florence Price oli ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, jonka sinfonia pääsi merkittävän orkesterin ohjelmistoon: Chicagon sinfoniaorkesteri esitti hänen e-mollisinfoniansa vuonna 1933.
Pricen tuotantoon kuuluu neljän sinfonian lisäksi muun muassa kaksi viulukonserttoa, yksi pianokonsertto sekä lukuisia orkesteri- ja kuoroteoksia. Säveltäjäuransa lisäksi Price oli pianisti, urkuri ja musiikinopettaja.
Sinfoniakonserttien lisäksi kannattaa muistaa Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarjan konsertit, joissa on luvassa tuoreita ja kiinnostavia ohjelmavalintoja. Yli 20 vuotta tamperelaisia kamarimusiikin ystäviä ilahduttaneen konserttisarjan syksyn ensimmäinen konsertti järjestetään 29.9.
5
Parasta nyt ja aina ovat tamperelaiset musiikintekijät, joista tällä hetkellä mielessäni pyörivät laulaja-lauluntekijä Kielo Kärkkäinen sekä vuonna 2008 perustettu Vorna.
Kielo Kärkkäisen taipuisa ja lämminvärinen ääni soi mitä kauneimmin muun muassa vasta julkaistun Keitä me olemme -albumin (Texicalli Records) viehättävässä laulelmassa Laulun aika.
Kolmannen albuminsa 27.9. julkaisevasta (Lifeforce Records), melankolista metallia esittävästä Vornasta olen täysin jäävi kirjoittamaan mitään, joten musiikki puhukoon puolestaan.
Kikka Holmberg
