Konserttiarvio: Sergei Rahmaninovin toinen pianokonsertto ei kuulosta ikinä kliseiseltä, vaikka sen katkelmia käytetään yhtä lailla taitoluisteluesitysten musiikkina kuin mainosten mielikuvanluojana. Pianisti Simon Trpčeskin yhteistyö Tampere Filharmonian kanssa oli konserton käänteissä kamarimusiikillisen vuorovaikutteista, Kikka Holmberg kirjoittaa.

Tampere Filharmonian konsertti Tampere-talossa 5.9.2019.

Michael Francis, kapellimestari. Simon Trpčeski, piano. Sergei Rahmaninov: Sinfoninen runo op.29 ”Kuoleman saari”. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertto nro 2 c-molli op. 18

Sergei Rahmaninovista tuli minulle tärkeä säveltäjä pianonsoitonopettajani Dmitry Hintzen kautta. Istuin musiikinopiskeluvuosieni pianotunnit Rahmaninovin muotokuvan alla ja taisin välillä soittaakin säveltäjän musiikkia. Hintze oli venäläisen pianomusiikin tuntija ja taitaja ja välitti osaamistaan – erityisesti Skrjabinin ja Rahmaninovin tuotannon osalta – myös meille oppilailleen.

Tampere-talon konsertteja olen seurannut koko talon historian ajan, mutta koskaan en ole päätynyt sinfoniakonsertissa etupermannon oikeanpuoleiseen reunaan, josta nyt sain paikan. Koko kuulokuva piti rakentaa uudestaan, ja siksi en päässyt heti kiinni Rahmaninovin sinfoniseen runoon Kuoleman saari.

Sointikuva tuntui alkuun hajanaiselta ja liian eritellyltä, ja viulujen osuutta oli miltei mahdoton kuulla. Selloista ja kontrabassoista sai sen sijaan nauttia täysillä. Teoksen edetessä ja sen sisäisenkin tunnelman rakentuessa tiiviimmäksi korvat tottuivat akustiikkaan ja sekä tutti-soiton muhkeus että yksityiskohtien sirous tulivat kauniisti esille. Tummia sävyjä uhkunut kokonaisuus oli vahvasti runollinen.

Sergei Rahmaninovin toinen pianokonsertto, c-mollikonsertto, ei kuulosta ikinä kliseiseltä, vaikka sen katkelmia käytetään yhtä lailla taitoluisteluesitysten musiikkina kuin automainoksien mielikuvanluojina. Tampere Filharmonian ja pianisti Simon Trpčeskin tulkinta oli eläväinen ja värikäs, ja taiturillinen hetki seurasi toistaan.

Jo pianon ensimmäiset sävelet ja soinnut tiivistivät sen, mitä on tulossa: Trpčeskin käsissä soi koko orkesteri. Kosketus oli yhtä aikaa keveä, kuulas ja runsas, ja ilmaisu herkkävireistä ja eloisaa. Pianisti oli jatkuvasti kontaktissa orkesteriin ja yhteistyö soittajiston kanssa oli kamarimusiikillisen vuorovaikutteista. Toiseen osaan pianisti kehräsi kadenssin, jossa oli taukojen ja viipyilyn taidetta. Kolmannen osan vastakohtien leiskahtelussa kuultiin puolestaan mitä pikkuruisimpia ja silti täysin soivia pianissimoja.

Michael Francis piti orkesterin hyppysissään selkeällä ja lähes pelkistetyn niukalla johtamistyylillään. Välillä tosin vaikutti siltä, että orkesterilla on kaksikin johtajaa: pianisti ja kapellimestari.

Konsertin alkupuoli oli siis täynnä värejä, pianistin helmeilevää taituruutta ja orkesterin vahvaa osaamista ja läsnäoloa. Mutta voidaanko sopia, Tampere Filharmonia – ja erityisesti sellisti Joona Pulkkinen – että kriitikoita ei enää itketetä. Trpčeskin ja Pulkkisen tulkinta ylimääräisenä numerona kuullusta Rahmaninovin Vokaliisista oli nimittäin miltei epätodellisen herkkä, kaunis ja koskettava.

Kikka Holmberg