Kuvat: Laura Vesa / Karisto
KIRJAT | J. S. Meresmaa vie tarinaa sulavan vauhdikkaasti kohti tuonpuoleista maailmaa ja kauhusarjan salaisuuksia.
”Uusia hirviöitä tuntuu ilmaantuvan epätavallisen paljon. Yksi niistä paljastuu Aapon pahimmaksi painajaiseksi.”
ARVOSTELU

J. S. Meresmaa: Lumola 1 – Pimeänkynsi
- Karisto, 2024.
- 155 sivua.
Kasiluokkalainen Aapo on muuttanut vanhempiensa eron jälkeen isänsä kanssa pois kaupungista tämän kotiseudulle Mustakoluun, paikkaan, jossa ihmisten murre on erilainen ja naapurit tervehtivät toisiaan. Isänsä apuna kaupassa työskennellessään Aapo törmää oman ikäiseensä poikaan, jonka ranteessa on jotain punaista. Jotain, josta hänelle nousee mieleen äskettäin edesmennyt vaari.
Koittaessaan selvittää, onko merkki samanlainen kuin hän muistaa vaarillaan olleen, Aapo ottaa vahingossa kuvan pojasta salamalla ja jää kiinni. Paetessaan nolosta tilanteesta kaupan takatiloihin hän jää pilkkopimeään ja saa paniikkikohtauksen. Aapo on pienestä pitäen pelännyt pimeää.
Myöhemmin frisbeegolf-radalla Aapon upouusi kiekko lentää uhkaavan oloisen Pimiäjoen vastarannalle. Aapon riisuessa vaatteitaan, jotta voisi uida joen poikki, joku heittää häntä kävyllä. Syylliseksi paljastuva hurjan näköinen oravanoloinen otus nappaa pojan toisen lenkkarin rannalla olevan veneen luo, jolla Aapo lähtee ylittämään virtaa. Vastarannalla yhtä lailla erikoisen oloinen kettu nappaa kaivatun frisbeekiekon ja johdattaa pojan ryteikön läpi suuren keltaisen kartanon pihalle. Pian Aapolle selviää, että talossa asuu hirviöitä.
J. S. Meresmaan Lumola-kauhusarjan avausosa Pimeänkynsi (Karisto, 2024) sukeltaa arkisesta alustaan mukavan suoraviivaisesti yliluonnolliseen. Aapo tutustuu kuin vahingossa maailmaan, jossa luurankolintuja, vesihiisiä ja muita hirviöitä ruokitaan, hoidetaan ja luokitellaan. Mutta tapahtuiko se sittenkään vahingossa? Kukaan ei nimittäin päädy kartanon maille ilman syytä.
Ennen kuin huomaakaan, Aapoa ollaan palkkaamassa töihin Lumolan hirviöhoitolaan. Ja töitä riittää, sillä uusia hirviöitä tuntuu ilmaantuvan epätavallisen paljon. Yksi niistä paljastuu Aapon pahimmaksi painajaiseksi.
Mutta miksi Usvaksi paljastuneella pojalla on sama merkki ranteessaan kuin Aapon vaarilla oli? Ja miten vaarin karhunkynsikoru liittyy asiaan?
* *
Meresmaa avaa nuorten kauhusarjansa hienosti ja onnistuu rakentamaan samaan aikaan samastuttavan ja kiinnostavan henkilöhahmogallerian ja heittämään monta avointa kysymystä ilmoille. Kertahaukkauksella ahmittu tarinan aloitus herättää juuri sopivasti kiinnostuksen jatkoa kohtaan.
Elina Äijälän paikoin sarjakuvamainen mustavalkoinen kuvitus puhekuplineen kaikkineen antaa toimivasti kasvot kirjan henkilöille, joita Meresmaa kuljettaa tarinassa vauhdikkaan luontevasti eteenpäin. Painostavampia hetkiä korostetaan harvemmalla tekstillä, kehollisilla pelon piirteiden kuvauksella ja osuvilla sävyillä. Todellista ahdistusta jännemmistäkään käänteistä ei silti aiheudu, mikä sopii hyvin nuoremmille lukijoille suunnattuun sarjaan.
Ilkka Valpasvuo
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Demokratian puolustajien manifesti – arviossa Matti Mörttisen ja Yannick Lahden Jäähyväiset demokratialle
KIRJAT | Maailmaa hallitsevat tänään erilaiset autokraatit. Heidän tavoitteensa on kaventaa demokratiaa ja länsimaista oikeusvaltiota. Siinä he ovat onnistuneet pelottavan hyvin.
Seniorit eivät ole pelkkä haitta ja menoerä – arviossa Minna Lindgrenin Seniorikapina
KIRJAT | Minna Lindgren tietää mistä kirjoittaa, tekee hyviä huomioita ja tarjoaa aidosti hauskoja vaihtoehtoja nykymenolle.
Jukka Pakkasen Oma ääni -teoksessa hahmottuu eräänlainen yritys omaksi kuvaksi, ja hyvinkin onnistunut sellainen
KIRJAT | Oma ääni -teoksessa on kyse elämästä, sen rajallisuudesta, siitä mitä elämästämme muistamme ja mitä meistä jää jäljelle, mitä meistä lopuksi muistetaan.
Suomihevin pioneerit saavat arvoisensa elämäkerran – arviossa Tero Karjalaisen Zero Nine
KIRJAT | Koillismaan pohjoisimmasta nurkasta tuli bändi, joka hallitsi suvereenisti raskasta rockia 1980-luvun Suomessa. Kokeneen toimittajan kirjasta selviää, miten se oli mahdollista.




