Kulttuuritoimitus nostaa viikoittain esiin yhden kiinnostavan dokumenttielokuvan, joka on nähtävissä tv-kanavilla tai suoratoistopalveluissa. Hotel Coolgardie kertoo kahden suomalaisen arjesta Australian takamailla sijaitsevan kaivoskaupungin maalaispubissa.

Hanna Telakoski

Hotel Coolgardie on kuvaus suomalaisten Linan ja Stephanien työrupeamasta Australian takamailla kaivoskaupunki Coolgardien maalaispubiksi mainostetussa räkälässä. Kyse on dokumentin lyhyemmästä tv-versiosta, joka on tullut Yle Areenaan katsottavaksi 20. toukokuuta.

Linan, 24, ja Stephanien, 25, luottokortit on varastettu Balilla ja he tarvitsevat työtä saadakseen rahaa matkakassaansa. Samaan aikaan Hotel Coolgardie on vailla baarityttöjä. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Heti alussa käy selväksi, että kyse ei ole mistään unelmaduunista reissun varrella. Omistaja latelee vaatimuksiksi edustavan ulkonäön ja nuoren iän. Kokemusta ei tarvita.

Kyse on siis kaivosalueella sijaitsevasta baarista. Työhön on sitouduttava kolmeksi kuukaudeksi. Työntekijälle on työnvälityksen mukaan oltava ok se, että hän saa osakseen herrasmiesten huomiota. Nämä ”herrasmiehet” odottavat uusia baarityttöjä sanaillen tuoreesta lihasta. Ulos nostetaan kyltti, jossa mainostetaan uusia tyttöjä. ”Piirrä siihen vielä tissit”, joku ehdottaa, ja kaikkia naurattaa. Minua ei.

* *

Dokumenttielokuvan miljöö on rujon kaunis ja Australian luonto erilaisuudessaan mykistävä. Hotel Coolgardien julkisivu on kuin David Lynchin elokuvasta ja humuiset baarikuvaukset henkivät kaivostyöläisten harhaista ikävää. Tähän sekoittuu epämukava olo vatsanpohjassani. Sen saa aikaan se kauhistuttava todellisuus, johon rahattomat tytöt heitetään. Olo on siis juuri sellainen kuin hyvästä taidenäyttelystä poistuessa. Ahdistaa.

Omistaja ja asiakkaat kiusaavat, nöyryyttävät ja haukkuvat avoimesti tyttöjä, jotka eivät heti osaa toimia tiskin takana odotetulla tavalla. Omistajankin mukaan suurin haaste on rääväsuisten asiakkaiden sietäminen. Hän ei kuitenkaan tee mitään tilanteen helpottamiseksi. Päinvastoin. Tiskillä kiertää myös resuinen valokuva-albumi, jonka kuvissa baarissa poseerataan alastomien tyttöjen rinnalla.

Asiakkaat vetävät tiskillä kaljaa ja laukovat kommentteja seksuaalisista toiveistaan sekä ehdottelevat hyytelöpainia ja miss märkä t-paita -kisoja. Edelliset baaritytöt jäävät pestinsä loputtua viikoksi baariin ryyppäämään, ja meno on jatkuvaa kännäämistä ja pöydillä tanssimista. Kilpaillaan siitä, kuka saa kellistettyä uudet tytöt ensimmäisenä. Ryhmäseksiehdotukset ovat suoria. Tytöt majailevat baarin yläkerrassa, jonne vaikuttaa olevan suora pääsy alakerran baarista. Tunnen suoranaista pelkoa, inhon lisäksi.

Hotel Coolgardien julkisivu on kuin David Lynchin elokuvasta.

Tytöt viettävät aikaansa muutaman kanta-asiakkaan kanssa, joiden limaisen ulkokuoren takaa tihkuu inhimillistä ikävää ja kaipausta. Vaimo on lähtenyt, lapsia ei ole tavattu, abortteja. Itsesääli ja epäonnistumisten suma vyöryy tiskin yli henkilökunnan puolelle. Yksi asiakkaista on vakuuttunut, että hän ei saa itselleen naista, koska hänellä ei ole autoa.

Kun alun säikähdyksenomaisesta järkytyksestä pääsee yli, näkee surullisen paikan, jossa surulliset ihmiset peittävät tuskansa holtittomalla juomisella ja öyhöttämisellä. Turhaumat puretaan baarityttöihin.

Lopulta tytöt lähtevät muutaman baarilaisen kanssa telttailemaan. Lina toteaa nähneensä niin paljon kännäämistä, että hänen tekee mieli ryypätä. Telttaretki eskaloituu valtavaan morkkikseen; muisti on mennyt ja siinä samalla myös osa itsekunnioituksesta.

* *

Lämpimän tuulahduksen dokumenttiin tuo tölkkimiehen hahmo. Ensin hän vaikuttaa lähinnä irstaalta ja alkoholisoituneelta kantikselta. Mies tekee jatkuvaa tuttavuutta tyttöjen kanssa ja toimittaa näille lahjoja (keksejä, koruja, shampoota) ja edelliset baaritytöt varoittelevat hänestä.

Lopulta tölkkimies on kuitenkin oikeastaan ainoa ihminen baarissa, joka tyttöjen vointi kiinnostaa. Groteskin ulkokuoren alla on lämmin sydän.

Tölkkimies kuljettaa tyttöjä haisevalla autollaan, jossa hänen koiransa asuvat. Hän kertoo aikuisesta tyttärestään, josta ei ole kuullut. Vaikuttaakin siltä, että tölkkimies kohdistaa huolenpitonsa näihin tyttöihin, koska oma tytär ei ole hänen elämässään läsnä.

Tölkkimies on elokuvan sankari. Hänen ansiostaan toivoa vielä on. Hän on lämmin sielu kylmässä ja vääristyneessä ympäristössä.

Baarin omistajan ilmeinen tyytymättömyys tyttöihin käy nopeasti selväksi. Hän moittii tyttöjä idiooteiksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi, ja on pettynyt siihen, etteivät nämä juurikaan tee läheistä tuttavuutta asiakkaiden kanssa. Baaritytöt ovat arvottomia välineitä, joille naureskellaan ja jotka ovat jatkuvan solvauksen kohteena.

Toinen tytöistä sairastuu vakavasti telttaretken jälkimainingeissa. Samassa rytäkässä kaksikko saa potkut, vain viiden viikon työrupeaman jälkeen.

Omistajan mukaan tytöt eivät ole kiinnostuneita työstään, joten he saavat lähteä. Heti sen jälkeen omistaja on yhteydessä työnvälitykseen ja kertoo hakevansa kahta 24–26-vuotista tyttöä. Paikkaa markkinoidaan jälleen maalaispubina ja erilaisena kokemuksena.

Dokumentti on konkreettinen kuvaus tyttöjen kokemuksista ja baarin arjesta. Sen voi haistaa ja maistaa. Tilanteita ei kaunistella saati alleviivata. Se kertoo elämän tummemmasta puolesta: ihmiskohtaloista, kaipuusta ja yksinäisyydestä, jota alkoholi ei paranna.

Hotel Coolgardie

  • Dokumenttielokuva, 2016.
  • Ohjaus: Pete Gleeson
  • Kesto: 57 min
  • Tullut Yle Areenaan maanantaina 20.5. Katsottavissa kolmen kuukauden ajan.
  • Dokumentti nähdään Yle TV2:lla keskiviikkona 22.5. klo 22.45.