Orenda. Kuva: Max Smeds / Bufo

1

Maarit Saarelainen on kirjoittanut Kulttuuritoimitukseen hyvän artikkelin (24.3.2025) Pirjo Honkasalon Orenda-elokuvasta, ja varsinaisen kritiikin (17.4.2025) siitä on laatinut Antti Selkokari.

Orenda on rakenteeltaan dialektinen elokuva. Esiin tulee ristiriitoja ja niiden sovittamista. Elämä keriytyy auki takaperin raikasta ikiaikaa henkivällä saarella.

Papilla (Natalia, Pirkko Saisio) ja oopperalaulajalla (Nora, Alma Pöysti) on ongelmia menneessä, myös yhteisiä. Nora elää heittelehtivästi ja kaoottisesti, mutta Natalia on löytänyt selityksen sosiaaliselle eristymiselleen, eräänlaisen agnostismin, jossa hyväksyminen merkitsee väliaikaisuuden kaikkien puolien ymmärtämistä, myös epävarmuuden. Elämä etenee energiana, joka jatkuu päättymättömänä levottomuutena, orendana, arkaaisena elämänvoimana.

Pappina Natalia ripittää Noran. Omat sovituksensa hän kohtaa hautauspuheensa moitteina, entisen opiskelutoverinsa piispan (Hannu Björkman) puhuttelussa.

Jurmon saarella kuvattu filmi välittää peruskokemuksen elämästä kreikkalaisten alkuaineiden keskiössä. Maa, vesi, ilma ja tuli ovat aistittavaa todellisuutta, muu ihmisten käsitteistöä ja rakennettua kaupunkistruktuuria. Urbaani välittyy kiivaan ahdistavana ihmisvilinänä, jonka vastakohta on miltei asumaton saari, jossa hiljentyminen on luontevaa ja pakollista.

Elokuva alkaa kallioisesta maanpinnasta, jossa näytetään uurteita ja ajan jälkiä, tulen kivipolkua. Siirrytään meren aaltoihin, ja pian ilmaan, jossa pilvet leijuvat. Tuli näkyy pilvien läpi valona, jonka langettamana kaikki syntyy ja muuttuu.

Elämän sosiaalinen puoli, vuorovaikutussuhteet ristiriitoineen ovat kokemussisältöä, josta muotoutuu elokuvan juoni, kertomus ja draamaa ihmisten kohtaamisen vaikeudesta.

Kannetaan syyllisyyttä ja sovitetaan, pyritään ymmärrettävyyteen, vaikka ei saada riisuttua tuomarin kaapua, sillä meihin on sisäänrakennettu hyvä ja paha; arvioimme kaikkea kohtaamaamme oman edun ja moralisoinnin kautta.

Orenda on intiaanien kieltä ja merkitsee elämänvoimaa, energiaa, joka etenee kaikessa elollisessa.

Keskeinen teema elokuvassa on yksilön vetäytyminen instituutioiden vaikutuksesta etsimään omanlaistaan elämää. Pirkko Saision esittämä pappi on vetäytynyt vähintään henkiseen erakkouteen, kuten esimerkiksi Mirkka Rekola ja Pentti Linkola eläessään. Papin hahmo lienee lähellä Saision omakuvaa, mutta kirjoitettu roolihahmo, jossa on hyväksymisen ja pinnallisuuden vastustamisen ristiriitaa.

Sosiaalinen paine kamppailee yksilöllisen problemaattisuuden kanssa. Ideat eivät kestä suoraa kohtaamista, mutta Natalia oivaltaa, että orendan hengen voi tavoittaa elämällä täysillä reaalihetkessä.

Orendan alkuvoimaisuus on peruselementtien jokahetkistä läsnäoloa. Elokuvan voi nähdä myös kuvaavan kosmologisia perusvoimia, heikkoa ja vahvaa vuorovaikutusta, magneettista säteilyä ja gravitaatiota. Painovoima on täysi vastavoima elämiselle. Sille orendakin taipuu.

Lopuksi subjektiivinen selvitys Orendan kokemisesta: Luin nuorena William Blaken Taivaan ja helvetin avioliiton, jonka pääteema on moraalisen totuuden mahdottomuus. Olin aiemmin 16-vuotiaana ihmetellyt veljeni minulle ostamasta Emersonin Esseistä löytämääni lausetta: ”Luonto on kokonaisuudessaan puhdasta hyvän vuodatusta.” Blaken kautta aloin ymmärtää tätä ajatusta.

Tutustuttuani keski-iässä Baruch Spinozan filosofiaan mietin aktiivisuuden ja passiivisuuden suhdetta, noudattamisen hyvyyttä ja sitä, kuinka tahto voi olla vain sisäisten impulssien hyväksymistä, luopumista valinnan harhaluulosta ja antautumista intuitiivisille herätteille.

Itsensä toteuttamisen klisee sai filosofisesti painavan merkityksen.

Orenda näyttää tällaista maailmaselitystä ilmentävältä filmiltä.

2

Intuitiivisesta tietämisestä puhutaan arkikielessä viittaamalla ”äkilliseen aavistamiseen” asioiden oikeasta laidasta tai ylipäänsä ”oivaltamiseen”.

Se edustaa jotain ”salaista ymmärrystä”, jotain vaikuttavampaa ja tärkeämpää kuin ”päähän pälkähtäminen” tai ”mieleen juolahtaminen”.

Filosofian historiassa Baruch Spinoza korosti intuition merkitystä ”korkeimman tiedön lähteenä” . Hänen mukaansa intuitio on enemmän kuin ratio eli päätelty tieto. Se on jotain muuta kuin ajattelemalla valittu tietoinen ratkaisu.

Intuition erikoislaatu liittyy Spinozan filosofian kokonaisuuteen. Hän piti olemassaoloa yhtenäisenä luonnon tapahtumisena, jossa lainalaisuudet toteuttavat eräänlaista evoluutiota. Näin ollen Spinozan ajattelun hankalimmaksi kohdaksi muodostui ”vapaa tahto”, jonka filosofi tavallaan kiisti, mitä on ollut aina vaikea hyväksyä ja ymmärtää.

Intuition kautta voi nähdä, että ihmisen mieli ja ajattelu on myöskin osa luontoa, jonka noudattaminen on ajattelun puhtain muoto.

Halusin linkittää Spinozan Asta Raamin Älykäs intuitio -kirjaa (S&S, 2016) käsittelevän tekstin alkuun, koska siinä on koko idean ydin. Raami käsitteleekin aihetta tieteellisellä kunnioituksella ja löytää luovuuden ja sosiaalisen käyttäytymisen aloilta esimerkkejä, jotka osoittavat intuition toimivan yhteisöprosesseissa laajemmin kuin yksilön ainutkertaisina leimahduksina.

Oivalluskyky ei ole yksilön taitoa, vaan sisältää paneutumista yhteisiin asioihin ja ongelmiin.

Älykäs intuitio on rikas ja perusteellinen esitys tutkimuksen nostamista ihmisen mielenliikkeiden ja ajattelun perusteista ja ominaisuuksista. Teos todistaa ajattelun nopeimman muodon ylivoimaisuuden. Kirjasta saa monipuolisen kuvan intuition eri puolista ja toiminnasta.

Asta Raamin teos on ilmestynyt jo vuonna 2016, mutta siitä on juuri otettu neljäs painos.

3

Radiossa soi Ylen Ykkösen Aki Yli-Salomäen toimittaman Epäilyttävän uutta -ohjelman musiikki. Juha Siron Kuolemattomien kirja (Palladium, 2024) vaikuttaa epäilyttävän vanhalta. Lukemisen jälkeen sekin on epäilyttävän uusi.

Kuolemattomien kirja on uudenlainen, idealtaan poikkeava. Siinä kirjailija käy läpi suosikkitaiteilijoidensa kiintoisimpia teoksia. Valikoituneiden taiteilijoiden luettelo on viehättävällä tavalla vanha, suurin osa keskiajalta ja renessanssin ajalta. Syntyy historiallinen katsaus hyvin ympärilleen katsoneiden henkilöiden havainnoista.

Valinnat vaikuttavat yhtä aikaa harkituilta ja intuitiivisilta. Taidehistoriassa hyppii jänis pitkin loikin ja korvin – tämä on hauska viite Düreriin.

Haluan lukea ja selailla kirjaa jotenkin konventionaalisia käsityksiä rikkovana. Tekstit tauluista ja niiden maalareista ovat fragmentaarisia, osittain runomaisia.

Löydän motoista kielitieteilijä Benjamin Whorfin ajatuksen: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.” Assosioin sen heti pariin viime päivinä lukemaani uutiseen: alkuräjähdyksen ja pimeän energian teoriat perustuvat ihmisen ajatuksiin, ovat luomuksia.

Juha Siro kuljettaakin läpi taiteen teemaa kielen ja kuvan suhteesta oikukkaan taitavasti tekstissä. Hän laittaa lukijan alusta pitäen ottamaan tämän vertailevan näkökohdan mukaansa lukukokemukseen.

Janne Saarikivi on pääkirjoituksissaan ja televisiossa viitannut osuvasti kielen muuttuvien käsitteiden keskeiseen asemaan nykyajassa, sekä taloudessa että politiikassa. Ihminen on tarinallistaja, hän kuvittelee todellisuuden suhteet. Miten valtava painoarvo on langennut viime vuosina sanoihin tekoäly ja ilmastonmuutos. Kaikilla on niistä mielipide – hyvä niin!

Ihastuttava löytö kirjassa on barokkitaiteilija Louise Moillon, puutarhan antimiin erikoistunut asetelmamaalari. Petrarcan aikalainen uskonnollisten frescojen mestari Simone Martini on myös kauniisti esillä. Kaikkia taiteilijoita käsitellään lyhyin vedoin, runollisesti.

Kuolemattomien kirja on erikoinen taidenäyttely, jossa opas esittelee lukijoille huolellisella intuitiolla valitsemiaan pysäytyskuvia muuttuvan maailman virrassa.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua