Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erik Ahonen on viime aikoina muun muassa kuunnellut Aki Rissasen jazzia ja Imanyn poppia sekä meditoinut virtuaalisen rekan ohjaimissa.

1

Pianotrio on aikamme jazzissa suosittu kokoonpano, joka kuitenkin panee soittajien mielikuvituksen koville ainakin, jos he haluavat luoda muista poikkeavan tyylin tai soundin. Suosion puolesta tällä vuosituhannella itsensä brändäämisessä onnistui parhaiten ruotsalaisen Esbjörn Svenssonin trio, jonka taru kuitenkin päättyi Svenssonin tapaturmaiseen kuolemaan vuonna 2008.

Svensson loi trionsa kanssa omaleimaisen eurooppalaisen tyylin, jossa jazzainesten oheen tuotiin hienovaraista elektroniikkaa ja popmaista tarttuvuutta.

Suomesta Svenssonin jättämän aukon paikkaajaksi on tällä hetkellä vahvimmin tarjolla pianisti Aki Rissasen trio, jossa hänen lisäkseen soittavat basisti Antti Lötjönen ja rumpali Teppo Mäkynen. Yhtyeen vuonna 2016 ilmestynyt albumi Amorandom teki minuun suuren vaikutuksen hiukan paradoksaalisesti juuri siksi, ettei se tuntunut pyrkivän tietoisesti ”uudistamaan” käsitystämme modernista pianotriosta, vaan sisälsi yksinkertaisesti upeaa soittoa.

Trion uusi albumi Art In Motion on sekin nautittava julkaisu, mutta nyt mukana on hiukan sähkölaitteita ja pari klassista sävellystä, Carlo Gesualdoa ja Einojuhani Rautavaaraa. Tämä on Rissasen klassisen taustan valossa ymmärrettävää, mutta kertoo ehkä myös ”pakosta” keksiä trion puitteissa jotain uutta ja jättää tuttujen standardien uustulkinnat Keith Jarrettin tapaisten veteraanien vastuulle.

En repostele levyä enempää, koska Kulttuuritoimitus on jo julkaissut siitä Marita Nyrhisen arvion.

Vaikka en ole Art In Motionista aivan yhtä innostunut kuin aikanaan Amorandomista, suosittelen silti lämpimästi sekä levyä että Rissasen trion keikkaa Tampereen G Livelabissa 3.10.2019. Tässä yhtyeessä jokainen muusikko edustaa alansa ehdotonta huipputasoa.

2

Ja sitten G Livelab Tampere Olen käynyt siellä vasta kahdella keikalla, mutta kuuluuhan paikka ilman muuta parasta juuri nyt -kategoriaan ja kuuluu toivottavasti vielä pitkään.

Entiseen lehtilukusaliin (ja sitä ennen teknilliseen museoon) on rakennettu tyylikäs klubi, jonka äänentoisto on toteutettu aivan eri filosofialla kuin muualla – vessaankin kuuluu pienten Genelecin kaiuttimien ansiosta hyvin.

Livelabin taustalla on Muusikkojen liitto, joten oletettavasti keikkapalkkiot ovat yli torihintojen. Tämä saattaa tehdä lipuista kalliimpia kuin pubinnurkka-tyyppisissä ratkaisuissa, mutta toivottavasti maksuhaluista yleisöä riittää sen verran, että toimintaa pystytään kunnolla pyörittämään.

Onnea matkaan!

3

Nadia Mladjao, taitelijanimeltään Imany on ranskalainen laulaja, jota ei takavuosien rockpoliisihengessä voisi mitenkään ottaa vakavasti: hänhän on entinen korkeushyppääjä ja malli! Toisaalta sitten taas, annettiinhan mallin hommat auliisti anteeksi myös Grace Jonesille, jonka taiteessa hämmentävä habitus ja kohtalokas laulutyyli löivät kättä ikimuistoisesti.

Imanya ei toki voi nostaa Jonesin rinnalle, mutta hänen laulutyylissään on jotain erittäin kiehtovaa. Imanyn ainoa iso hitti on vuonna 2015 julkaistu Don’t Be So Shy, joka nousi ykköseksi useassa Euroopan maassa. Itse kuitenkin ihastuin runsaat pari vuotta sitten ilmestyneeseen singleen Silver Lining (Clap Your Hands), jonka reipas kansikuva herätti Spotifyssa kiinnostukseni.

Kipale on yksinkertaista, lievällä gospelilla maustettua poppia, jossa todella erityistä on vain Imanyn ääni. Matalassa äänessä on koukuttavaa suoruutta ja konstailemattomuutta, etten sanoisi lakonista uhmakkuutta.

Äskettäin törmäsin naisen uuteen singleen Hey Little Sister, joka on akustinen ja pikkuisen jatsahtava laulu. Ei ikimuistettava sävellys, mutta taas Imanyn totinen ääni kietoi minut välittömästi otteeseensa. Kovin paljon vaihtelua ei Imanyn tulkinnoissa ole, mutta odotan vesi kielellä sitä, että hän saisi levytettäväkseen muutaman todellisen huippubiisin.

4

Syksy on saapunut ja sen merkkinä radiossa pyörii taas Poppikoulu, jonka tapaan kuunnella kynän ja paperin kera Yle Areenasta. Se on sietämätön ohjelma, koska tiedän usein kovin vähän. Onneksi sentään joskus tulee onnistumisen elämyksiä täysosumien muodossa, kuten entinen jääkiekkovalmentaja sanoisi. Niinpä kuuntelen ohjelman pettymyksistä huolimatta joka viikko.

Ohjelman juontajakaksikko on sopivan ristiriitainen. Kai Ulmanen on vitsailustaan huolimatta eräänlainen ”paha poliisi”, kun taas Tero Liete on yleensä ystävällinen ja leppoisa. Kaikkein vähiten visailijoille vinoilee ohjelmassa silloin tällöin tuuraava Teppo Nättilä, ja siksi häntä on erityisen rentouttavaa kuunnella.

Mutta siis, aina ei tarvitse keksiä jotain muka mullistavaa uutta, vaan simppeli visailukonsepti viihdyttää vuodesta toiseen!

5

Meni tämä lista musiikkipainotteiseksi, mutta mainitaan nyt viimeisin tietokonepelivillitykseni Euro Truck Simulator 2. Peli on jo vuosia vanha, mutta se on päivittynyt jatkuvasti ja pelaajia on edelleen hämmästyttävän paljon.

Jokin aika sitten peliin tuli tuki myös virtuaalilaseille, joista olen jo aiemmin kirjoittanut Kulttuuritoimitukseen. Niinpä minäkin päätin ottaa selvää, mikä tässä pelissä viehättää ihmisiä. Onhan sen idea aivan älytön: kuskata rekalla virtuaalista tavaraa liikennesääntöjä noudattaen teillä, jotka jossain määrin muistuttavat todellisia esikuviaan.

Jokusen tunnin Euro Truckia pelattuani aloin ymmärtää, mistä on kyse: ETS2 ei ole varsinaisesti peli, vaan meditoinnin ja rentoutumisen apuväline, joka saattaa auttaa hiukan myös kaukokaipuuseen. Tässä pelissä ei ajeta kilpaa, eikä mokista rangaista kuin sakoilla, jotka eivät tunnu missään – toki puhtaasti mennyt keikka on aina tavoittelemisen arvoinen.

Musiikki liittyy itse asiassa vahvasti myös tähän peliin. Itselleni kokemuksen olennainen osa on ETS2 Local Radio -niminen lisäosa, joka soittaa aina kunkin maan oikeita radiokanavia. Jos ajaa esimerkiksi Ruotsista Tanskaan, kanavat vaihtuvat matkalla. Tästä syystä olen ajellut mielelläni esimerkiksi Libanonista Kreikan kautta muualle Balkanille, koska reissussa kuulee usein mitä mainiointa itämaista musiikkia.

Pelin pahin puute on, ettei rekasta pääse bensa-asemalla poiketessa ulos. No, aina voi panna pelin pauselle ja käydä omassa keittiössä vetämässä takavuosien rahtariaterian: lihapiirakka parilla makkaralla, kuppi kahvia ja lopuksi nortti huuleen!

Erik Ahonen