Mitä on jäljellä viidenkymmenen vuoden kuluttua, Mikko Rädyn runoissa kysytään – arviossa Erehtymättömyydestä

Kuvat: Tammi / Veikko Somerpuro

Ihmisen ja muun luonnon suhde sekä ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen ja ympäristötuho ovat vahvasti esillä nykyrunoudessa. Ne ovat myös Mikko Rädyn toisen runokokoelman keskiössä.

Rädyn esikoinen, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaanakin ollut Borelia (2022), käsitteli samaa aihepiiriä erityisesti katoamisen – sekä lajien sekä ihmisten välisten yhteyksien –kautta. Borelia oli rakennettu luonnontieteellisen museon eri huoneiden varaan, mutta Erehtymättömyydestä-teoksessa (Tammi, 2025) samanlaista kokoavaa rakennetta ei ole. Sen sijaan runot liikkuvat väljemmin tulevaisuuskuvien ja luonnon olemuksen pohdinnan välillä.

Teoksessa maailma pakenee ihmisymmärrystä ja tieteellistämisyrityksiä. Yksi runojen kiinnostavimmista ajatuksista on, kuinka jokin jää aina näkymättömäksi. Esimerkiksi eläinten unet toistuva aihio muistuttamassa siitä, että maailma ei yksin ihmisten niin fyysisesti kuin psykologisen kokemuksen tasollakaan: ”niin kauan kuin eläimet vaikenevat unistaan/ emme kuule elämän sisään.”

Samalla sattuma haastaa tarpeen asettaa fyysisen maailman toiminnalle säännöt. Se toistuu erikokoisissa yhteyksissä, joiden kuvakieli erottaa teoksen vahvimmin muista samoja teemoja käsittelevistä kirjoista. Yhtäältä postinkantaja saattaa jättää kutsukirjeen viemättä tai EU:n rekisterikilvet voivat erehdyttää nuoret väärään suuntaan kulkevan bussin akselistoon. Toisaalta sattuma voi myös määrittää jotain eksistentiaalisempaa: ”Auringon saartaessa meidät/ on aloitettava yksinkertaisesta geometriasta// ja kuviteltava painovoiman muodostuvan/ käden kytkeytyessä käteen// ja vaikka käsi pysähtyy/ kerran, tuhat kertaa// on sattuman varassa mikä toteutuu/ kenestä tulee lintu.”

Selityksiä pakeneva maailma luo selitysten vahvan tunnelman nykyisyyden hetkellisyydestä ja hauraudesta. Runoissa todetaan, että ”edes von Linné ei tiennyt:/ tasapainotila// on aina väliaikaista/ ei elämä siihen pyri”.

Ajatus tasapainotilan väliaikaisuudesta on pelottava, mutta sitä ei kuitenkaan itsessään esitetä uhkana. Sen sijaan teos on vahvasti kriittinen ihmisen toimintaa kohtaan. Nimessä esiin nostettu erehtymättömyys on ennen kaikkea näennäistä: ”Ihminen mittaa keskilämpötiloja jääkaapista ja kaikki näyttää/ lystikkäältä, mitä nyt kurkut joskus jäätyvät alahyllylle./ Ei siinä ole mitään mystiikkaa, kyse on energian/ häviämättömyyden laista, erehtymättömyydestä./ Ihminen on tehnyt tätä sataviisikymmentä vuotta, eikä mikään/ ole muuttunut.”

Kriittinen ote tehokkaimmillaan neljännessä osiossa, jossa kuljetaan pikkulapsiajasta ”yhdenkaltaisten demokratioiden aikakautena” tilanteeseen viidenkymmenen vuoden kuluttua. Tulevaisuuden dystooppisuus syntyy pienimuotoisesti kuvatusta melankoliasta ja on sellaisena paljon puhuvaa: runojen puhujaa tiedostaa, ettei häntä enää ole, kuten ei myöskään sanoja ”korjauslakka, ristikkolehti, vegebraatvursti, kiiltokaapuyökkönen”.

Välillä kritiikin – toki erinomaisen tärkeän – sanoittaminen kuitenkin venyy turhan alleviivauksen puolelle, kuten kun ”dieselin litrahinnan noustessa yli neljän euron/ arkkipiispa ryntää asekätkölleen.” Muutamissa tällaisissa kohdissa se rikkoo muuten monitasoisten ja omalaatuisten kuvien varassa elävää kieltä vastaan.

Siitäkin huolimatta Erehtymättömyydestä on vankkaa jatkoa hienolle esikoiselle ja vahva lisäys kantaaottavaan luontorunouteen.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua