Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aksu Piippo on viihtynyt sarjojen, trailerin ja kuunnelmien sekä teini-iän suosikkiyhtyeensä musiikin parissa.
1
Monikaan televisiota välineenään käyttävä kulttuurituote ei ole ilahduttanut minua niin paljon kuin kaksi Netflixin tuottamaa sarjaa, The End of the F***ing World ja I Am Not OK with This. Molemmat perustuvat amerikkalaisen Charles Forsmanin sarjakuvaromaaneihin. Sarjojen visuaalinen tyyli poikkeaa kuitenkin sarjakuvien piirroksista paljon.
Sarjat ovat osittain saman tuotantotiimin tekemiä ja niissä onkin keskenään varsin samankaltainen, leimallisesti amerikkalaisen näköinen visuaalinen tyyli (vaikka ensin mainittu tapahtuukin Britanniassa). Myös ohjelmien ääniraita on timanttia.
Molemmat sarjat kuvaavat kasvamista hyvin persoonallisella ja tuoreella tavalla. Yllättävä dialogi, hyvin rytmitetty kerronta, laadukas lavastus ja viimeistelty kuvaustyyli tekevät sarjoista yhtä aikaa miellyttävää ja koukuttavaa katsottavaa. Sarjojen nuoret näyttelijät onnistuvat tehtävissään upeasti.
2
Meriteatteri on vapaa teatteriryhmä, joka esitti ensimmäisen esityksensä Naantalin Röölässä vuonna 2013. Ensimmäisen teoksen perään syntyi kokonainen Lähtö-trilogia, jota esitettiin ympäri vieraillen ympäri Suomea 2016 saakka. Trilogian esitykset perustuivat rymättyläläisten meritarinoihin, joissa rakastettiin, seikkailtiin, odotettiin, kalastettiin ja perattiin silliä.
Vuonna 2017 trilogian lauluista ilmestyi joukkorahoituksen turvin upea 14 kappaleen albumi Lähtökäsky, jota en edelleenkään onnistu kuivin silmin kuuntelemaan.
Saman niminen on Meriteatterin ja Yle Radioteatterin yhdessä tuottama kuunnelmasarja, joka esitettiin maaliskuussa, ja joka vielä viikon ajan löytyy Yle Areenasta. Lähtökäsky noudattaa samaa rakennetta kuin alkuperäinen näytelmätrilogiakin.
En ole varma, pystyykö kuunnelmasarjaa kuuntelemaan putkeen, sillä jaksot kantavat mukanaan suuren määrän täyttymätöntä kaipausta, rakkautta ja sanatonta kunnioitusta menneille sukupolville. Kaikki se pakahduttaa.
Anni Mikkelssonin taiten tehdyn käsikirjoituksen ja ohjausotteen sekä meriteatterilaisten näyttelijäsuoritusten lisäksi kuunnelmissa voi ihailla Hanna-Helena Kinnusen tarkkaa äänisuunnittelua.
3
Joskus sitä tulee tapettua aikaansa aivan hölmöön ja mitättömään, kuten päämäärättömään videoiden katseluun. Joskus netissä haahuillessa törmää erikoisiin ilmiöihin, joihin tekee mieli tarttua, vaikka ne olisivat vähän vastenmielisiäkin.
MarVista Entertainment on elokuvayhtiö, joka tekee ns. käyttödraamaa maailman lukemattomille televisiokanaville ja suoratoistopalveluihin. Leffat vaikuttavat traileriensa perusteella todella kliseisiltä ja jopa inhottavilta, enkä todellakaan käyttäisi aikaani niihin.
Parasta juuri nyt kuitenkin ovat juuri nuo camp-henkiset trailerit, joita voi selailla kätevästi parissa minuutissa. Leffat ovat kuin sketsejä, jotka eivät todennäköisesti kanna juuri kovin paljon pidempään.
Vai miltä kuulostaa? Uusin traileri, Sinister Seduction, uujea. Miehensä murhan kautta menettänyt nelikymppinen Sharon ihastuu poikansa uuteen parhaaseen kaveriin Dylaniin, koulupoikaan, ja heille syntyy höyryisen kuuma suhde. Paljastuu, että äidillä on aikaisemmin ollut suhde Dylanin isän kanssa, ja isä on riistänyt hengen itseltään. Nyt Dylan on aikeissa kostaa…
Only Mine, jossa nuori opiskelija Julie rakastuu poliisiin. Poliisi onkin omistautuva psykopaatti, ja pian veri lentää… Tai My Evil Stepdad, jonka nimestä ehkä voi päätellä jotain. Ja olisiko Psycho Granny mukava perhe-elokuva?
Trailerit löytyvät MarVista Entertainmentin omalta kanavalta YouTubessa.
4
Vimeosta ja YouTubesta löytyy omituinen pieni sarja Don’t Hug Me I’m Scared, jonka lyhyet jaksot on tehty vuosina 2011–2016.
Don’t Hug Me I’m Scared (tai DHMIS) on surrealistinen komedia, jossa on käytetty erilaisia lastenohjelmista tuttuja keinoja, kuten nukkeja ja animaatiota. Lähestyttävä pintataso kätkee alleen kuitenkin kauheita ja ahdistavia, lähes painajaismaisia visioita, kuten oikeanlaisesta luovuudesta laulava piirrosvihko tai pahoista unista vittuileva yölamppu. Sarjan hahmot, Yellow Guy, Red Guy ja Duck Guy (Keltainen Tyyppi, Punainen Tyyppi ja Ankkatyyppi) kohtaavat jaksoissa erilaisia asioita ja tilanteita, ja jokainen päättyy mielikuvituksellisten vaiheiden jälkeen outoon opetukseen.
Becky Sloanin ja Joseph Pellingin nettisarja on kerännyt kulttimaineen. Sarjan katsoo nopeasti läpi, sillä sarjan kuusi jaksoa ovat 3–8-minuuttisia.
5
Myöhäisen teini-ikäni soundtrackin suurin vaikuttaja oli seattlelainen Pearl Jam. Bändi julkaisi uuden levyn toissa viikolla ja se ilahduttaa minua kovasti.
Internetin kriitikot ovat ehtineet jo kertomaan, että levy on ihan kiva, mutta että pitkä odotusaika ja vanhat maineteot aiheuttavat Pearl Jamin levyille niin suuret odotukset, että niihin pettyy aina. He kaikki ovat tietenkin täysin väärässä.
Gigaton on mainio rokkilevy, jonka tyylitajuista sointia kelpaa kuunnella raikkaassa, keväisessä illassa. Ikä on tuonut bändin ilmaisuun toisaalta funkahtavaa viileyttä, toisaalta hymyä ja huumoria.
Aksu Piippo