Pearl Jamin paluualbumi Gigaton ei juurikaan tiivistä timantteja, vaikka pohjat ovatkin kunnossa

31.03.2020
pearljamwideuseportraitcolor crop a21b905c

Levyarvostelu: Grunge-suuruus Pearl Jam aktivoituu seitsemän vuoden jälkeen. Luottaako bändi paluualbumillaan Gigatonilla pohjakaavaan vai avaako levy uusia uria?

Pearl Jam: Gigaton (Monkeywrench, 27.3.2020).

1990-luvun grunge-suuruuden Pearl Jamin Gigaton-albumin kuuntelun aloittaminen on sitä samaa kauraa kuin suurimman osan vuosikymmeniä takavuosien hypen aallolla ratsastaneiden megabändien uusien tuotoksien kanssa.

Onko seitsemän vuotta bändin edellisen studioalbumin jälkeen julkaistavalla levyllä mitään uutta, mennäänkö tutulla kaavalla? Jos mennään, onko se enää kiinnostavaa? Onko hitikästä materiaalia? Mitä ylipäätään jää mieleen?

Pearl Jamin kolme ensimmäistä albumia olivat heti oikeassa paikassa oikeaan aikaan luomassa Seattlesta grungen pääkaupunkia. Bändin vannoutuneimmat fanit koukutettiin pitkälti jo silloin, sen jälkeen yhtyeen luomistyö on oman tuntemukseni mukaan polkenut hiukan samaa kehää. Miten nyt?

Yksi yhtyeen keskeisimpiä vahvuuksia on laulaja Eddie Vedderin aina tunnistettava ääni, joka edelleen väräjää mieltä lämmittävästi. Pelkästään sillä Gigaton erottuu joukosta, mutta entä se biisikynä? Ja valitut polut? Näihin ei olekaan vain yhtä vastausta.

Albumin käynnistävä Who Ever Said rouhii yhtä lailla särösärmikkäästi kuin Pearl Jamin perustukset luonut alkupään tuotanto. Vauhtia on mukavasti, mutta entäpä hiteiltäkin tuttu säröhaaraa laajentanut psykedelia ja terävästi jammailevat kitarasoolot?

Ainakin sellaista terävyyttä puuttuu, jota yhtyeellä on parhaimmillaan ollut. Ei soitanto mitään vanhojen pappojen AOR-grungea ole, mutta jos aika lailla samoilla laduilla lykitään, pitää voitelun olla kunnossa. Tarvitaan päähän jääviä hittikoukkuja tai tunnelmaa, joka nykäisee sisäänsä.

Who Ever Saidilla särmikkyyden pyrkimys on keskiössä ja psykedelian kiireettömyys jää saavuttamatta. Superblood Wolfmoon jatkaa vauhdikkaasti samanlaisella kaavalla, mutta onnistuu nostattamaan peukkuja sekä koukuillaan että jammailevammalla meiningillään, johon mahtuu myös stemmoja ja lallattelua. Tymäkkä ja tiukasti tikkaava ilme saa nyökkimään ja polkemaan jalkaa. Kitarasoolossakin on juuri sellaista munakkuutta, joka omissa mielikuvissa kuuluu ”helmihillon” pakettiin. Hyvä!

Gigatonin kalliorantakannen yläreunassa kulkee sydänkäyrän näköinen pulssi, jota hyödynnetään yhtenäisenä tekijänä myös singlejulkaisuilla. Superblood Wolfmoonin perään soiva Dance of the Clairvoyants on sekin julkaistu singlenä mutta jää edeltäjän koukusta huomattavasti. Jammailevuus jatkuu, mutta terävyys puuttuu.

Sama ongelma huokuu myös levyn kolmannelta singlejulkaisulta Quick Escapelta. Jos useampi ennakkomaistiainen jättää suuhun perusmätön maun, voi levystä olla jo hiukan huolissaan.

Onneksi kahdentoista kappaleen kokonaisuudesta löytyy muitakin valonpilkahduksia. Eikä singlejen luoma kuva ole lainkaan koko totuus.

Raukeammin alkava Alright antaa enemmän tilaa Vedderin laulutunnelmoinnille akustisemmilla ratkaisuillaan. Kiireettömyys, pienet sivelyt ja niiden avulla luotu rehellinen, vereslihaisampi kokonaisvaikutelma piristävät levyn alkupuolen jyräävämmän otteen jälkeen.

Seven O’Clock jatkaa hiukan samoilla linjoilla, mutta kertolaulaa springsteenmäisellä tavalla. Heleän askelluksen taustalla on pientä sähköistä värinää ja hetkittäistä särövaeltelua, mutta jostain syystä kappale ei kuitenkaan ihan kunnolla lähde. Onko tässä haikeudestaan huolimatta sittenkin hiukan liian kiire? Loppua kohden tunnelmamaalaus toimii paremmin, mutta jotain jää puuttumaan.

Never Destination on jälleen pirteä kaahaus ja sellaisena nappaa kivasti kyytiinsä. Mutta mutta… jotenkin kaipaisin tällaiseen pubirockiin sitä koukuttavaa ja mukana hoilattavaa kertosäettä; jotain muutakin kuin hikeä, tukkaa ja sahauksesta katkeilevia kieliä.

Take The Long Way jatkaa samaa tahtia, mutta hiukan synkemmin ja astetta tymäkämmin. Äkäisyys toimii ihan hyvin, särö murisee toimivasti ja tahdinpito on tiukkaa. Tiluttelusooloakin kuullaan.

Buckle Upissa kuuntelin useamman kerran että sanotaanko siinä tosiaan ”buckle up”, sen verran raukeasti Vedder hilpeästi asiansa ilmaisee. Sympaattinen kappale.

Kantri-akustisesti näppäilevä Comes Than Goes nostaa jälleen laulua enemmän esille. Kiireetön raukeus tuokin kappaleen parasta patinaa esille. Retrograden akustinen tunnelmointi jatkaa aika lailla samoilla linjoilla, joskin hiukan reippaammalla askeleella.

Akustisen loppunelikon viimeistelee albumin päättävä River Cross, jossa harmoni humisee ja Springsteen nostaa jälleen pienesti päätään. Totomaisen kasarikaikuisat rummut tuovat hassua ristiriitaa muuten preerianavaraan, kuistilla istuskelevaan jylhistelyyn. Päätös on samaan aikaan jollakin tavalla vaikuttava mutta epämääräinen.

Vastauksena kysymykseen Gigaton luottaa kyllä grunge-juuriinsa mutta laventaa niistä etenkin akustiseen suuntaan. Yhtye koittaa vyöttää yhteen toimivaa kokonaisuutta hiukan liiankin erilaisista ääripäistä.

Rauhallisemmalla puolella Pearl Jam on enemmän ideassa kiinni kuin jyrässään, mutta levyn päättävä neljän raukeilun putki on liikaa. Jyrässä yhtye saa kyllä napattua mukaansa, mutta se viimeinen kliimaksi pääosin puuttuu.

Niin vauhdikkaampien kappaleiden kuin slovarien kohdalla joutuu usein pohtimaan, että mitä tässä pohjimmiltaan tavoitellaan? Melodiakoukulliset pilkahdukset, rauhallisempi tunnelmien luominen ja megabändin raudanluja pohjaosaaminen pitävät aluksen pinnalla, mutta ei tämä mikään loistoristeily ole.

Ilkka Valpasvuo

Pin It on Pinterest

Share This