Valontuojat – sähkön ihme tuo valon pimeään Antti Haasen dokumenttielokuvassa

Miehet töissä voimalinjalla. Kuva: Illume

Hanna Telakoski

Valontuojat-elokuvassa Antti Haase (s.1972) käy läpi Lapin sähköistämistä 1940–1980-luvuilla ja samalla sukunsa historiaa.

Elokuvassa historian kuvat ja tapahtumat kohtaavat nykyhetken luontevasti polveillen. Kerronnassa kulkevat rinnan ja oikeastaan toisiinsa kietoutuen perheen tarina sekä pohjoisen alueiden sähköistämisen valtava rupeama.

Yle Areenassa nähtävä dokumentti näyttää hienosti pitkäjännitteisen työn aikaansaaman suuren muutoksen. Siinä sähköttömän ajan yhä muistavat kertovat sähkön ihmeestä ja sähköistämisessä mukana olleet muistelevat ankaria työolosuhteita ja alkeellisia menetelmiä.

* *

Haasen isoisä Gunnar Haase (1916–1999) saapui pohjoiseen vuonna 1945. Hän oli mukana perustamassa Lapin suurimpia sähköyhtiöitä ja toimi syrjäseutujen sähköistämisen pioneerina.

Rovaniemi oli tuhottu sodassa, kun isoisä ja isoäiti sinne saapuivat. Tilanne oli haasteellinen ja Gunnarin sukujuuret saksalaiset.

Antin isä Hannu (1945–2018), jatkoi isänsä aloittamaa työtä toimien sähköyhtiö Rovakaran toimitusjohtajana seuraavat 30 vuotta.

Myös Antti Haase luki itsensä diplomi-insinööriksi, mutta vaihtoi alan elokuvan tekemiseen Australiassa asuessaan. – Dokumentti oli hänellä idean tasolla pitkään ja aika oli nyt tullut kypsäksi sille.

* *

Sähkö ja sen jopa mystiseksi koettu luonne, sekä valtava konkreettinen vaikutus.

Sähkö, jota me pidämme itsestäänselvyytenä, oli vielä tuolloin 1950-luvulla täysin vieras ja taianomainen, tuntematon asia osalle ihmisistä.

Sähköistämisen alkutilanne olikin valtava haaste. Sodan tuhot ja suuret välimatkat. Ihmiset elivät vielä omavaraisina ja raha-talouteen ei oltu totuttu.

Haasen isoisä teki valistusmatkoja ja niistä säilyneissä nauhoitteissa huokuu muutoksen sanoma. Matkat ovat luonteeltaan kuin herätyskokouksien sarja. – Puheessa vilisee voimallista terminologiaa; vapaus, viihtyisyys, rauha.

Syrjäkylien sähköistyskokouksia kutsuttiin koolle vuodesta 1954 alkaen. Sähköistys toi valoa pimeyteen ja kirkkoherrakin koki olevansa samalla asialla.

Sähkön ihme. Uusi aikakausi ja elämä, jossa elämän taakka on kevyempi. Tuossa uudessa elämässä pimeät päivät olisivat enää murheellinen muisto. Tulevaisuus olisi sitä kirkkaampana edessä.

Tietämättömyys ja ennakkoluulot oli raivattava, jotta uusi aika voisi alkaa. Saarnamatkoista nämä valistuskäynnit menivät. Vanhoilla nauhoitteilla Gunnar Haasen puheenparsi on paatoksellista, täsmällistä ja vakuuttavaa.

* *

Dokumentissa kuullaan useita aikalaisia, niin työmiehiä, valistustyössä mukana olleita kuin pohjoisen alueella sähköttä eläneitä paikallisia ja heidän kertomuksiaan.

Haase on elokuvan teossa kreivin aikaan. Useat haastatellut ovat hyvin iäkkäitä ja jotkut heistä jättävät tämän valkeuden elokuvan valmistumisvuonna 2017.

Onnekkaasti hän on myös ensimmäisellä videokamerallaan 1990-luvulla kuvannut elokuvan tekohetkellä jo edesmennyttä isoisäänsä Gunnaria. Hän on kokonaisuuden kannalta keskeinen hahmo.

Elokuva on kunnianosoitus pohjoisen alueiden sähköistyksen uudisraivaajille. – Se on selvästi myös hyvin henkilökohtainen matka omaan menneisyyteen ja valintoihin. Haase näyttää myös itselleen sen, mikä suvun elämässä on ollut tärkeää ja keskeistä.

* *

Yksi keskeinen teema on yhteishenki, jota raskas työ hyvin vaativissa olosuhteissa on edellyttänyt.

Ohjaajan isän Hannun ideasta elokuvaan on sisällytetty kohtaus, jossa sähköpylväs pystytetään perinteisin voimin. – Nuoret ja vanhat asentajat yhdessä.

Työmiesten kertomuksissa korostuu, että leikkihommasta ei alkuaikoina ollut kyse. Vaadittiin päätä ja voimaa. Työtä tehtiin alkeellisissa olosuhteissa, kovista pakkasista huolimatta.

Asentaja Arvo Kujala ja Salaman tuhoama muuntaja. Kuva: Illume

* *

”Kyllä mie oon töitä tehty.” – Vanha emäntä istuu navetan eteisessä ja kertoo kuinka lypsi 11 lehmää käsin. Vedet sulatettiin talvella lumesta kaikkeen, niin eläimille kuin pyykinpesuunkin.

Ennakkoluulot sähköä koskien olivat myös lujassa. Sitä pidettiin myös jonkinlaisena paholaisen välineenä ja synnin tuojana.

Myös sukupuolten suhtautumisessa erot olivat suuret. Miehet olivat savotoilla metsissä, naisten hoitaessa talouden. – Naiset olivat niitä, jotka sähkön tarvitsivat!

* *

Vanhat valokuvat sähkölinjatyömailta ovat tunnelmallisen kauniita. Varsinkin mustavalkoinen otos, jossa miehet istuvat linjan päällä ryhmässä työskentelemässä, jää mieleen. Se tuo mieleen klassisen otoksen pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta.

Nuoria miehiä töissään ja sitten jo ikääntyneet työmiehet haalareissaan teemaan sopivissa ympäristöissä. Yksittäiset pysähtyneet kuvat, työn ja elämän jättämät jäljet.

Vanha emäntä lumisessa pihapiirissä ämpäreitä kantamassa. Työn käsite ennen ja nyt.

Katsoja voi jopa kokea uupumuksen kehossaan näitä ihmisiä katsoessaan ja kuunnellessaan.

* *

Kun valot alkoivat syrjäseuduilla syttyä, toi se työmiehille onnistumisen tunteen. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Joillekin henkilökohtaisen uhraukset olivat myös suuria.

Vastoinkäymisistä huolimatta katsottiin periksiantamattomasti eteenpäin. Maailmasta tehtiin parempaa.

Sähköistyksen vaikutus kotitalouksiin ja maatalouteen oli valtava. Ihmiset eivät kuitenkaan aluksi osanneet toimia sähkön kanssa, koulutus ja valistus tulivat tarpeeseen.

Gunnar Haase halusi, että myös köyhimmillä olisi varaa sähköön. Riippumattomalle sähköyhtiölle tämän mahdollistaminen olisi helpompaa. – Elokuva kertookin myös Gunnarin nuoruuden haaveen, oman vesivoimalan rakentamisen massiivisesta ja riskialttiista hankkeesta.

* *

Voimalinjatyömaiden työmiehistä puhuttiin aikanaan valon enkeleinä. – Iäkäs nainen hämärällä tiellä lyhty käsissään muistelee lapsuuttaan, aikaa jolloin lypsettiinkin päreen valossa ja lopulta sitä hetkeä kun valo tuli.

On vaikea keksiä mitään näin käänteentekevää muutosta, joka meidän nyky-yhteiskuntaamme voisi kohdata. Ainakaan samaan metaforiseen tasoon ei päästäisi.

Robotisaatiosta kuhistaan paljon, mutta tuskin minun elinaikana tullaan kokemaan ratkaisevaa muutosta sillä saralla. Vaikka kehitys harppaisikin eteenpäin, ei se yllä samaan kuin valon syttyminen pimeään. – Avaruusmatkailu ehkä?

* *

Gunnar Haasen eläköidyttyä enää 50 taloutta Rovakaran alueella oli vailla sähköä. Sähkö oli hänen elämänsä keskiö, niin työssä kuin kotona, jopa pakkomielteeksi saakka.

Poika Hannu jatkoi isänsä työtä ja peri Gunnarin tavoitteen sähköistää Lapin syrjäisimmätkin talot.

Valot maisemassa ja valot kartalla, johon ne syttyvät yksi kerrallaan. – Loputa myös Pokkaan.

Lapin viimeistä valojuhla vietettiin Alman baarissa, kun Pokkaan saatiin sähkö vuonna 1987. Pimeys oli valoksi muuttunut. Saavutus oli iso ja Hannun mukaan hänen isänsä tyytyväisyyden aisti.

Rovakaran piirimies Seppo Niskala kaapelikelojen keskellä. Kuva: Illume

* *

Elokuva sivuaa herkällä kädellä isien ja poikien välisiä suhteita.

Hannu oli ison haasteen edessä jatkaessaan isänsä työtä. – Ohjaaja Antti Haase kertoo vasta elokuvaa työstäessään ymmärtäneensä, kuinka jokainen poika toivoo, että isä olisi hänestä ylpeä.

Kauniit kuvat isästä ja pojasta verkkoja kokemassa saavat uutta perspektiiviä siinä, että ohjaajan isä Hannu menehtyy äkillisesti pian elokuvan valmistumisen jälkeen.

Ohjaaja Haase kertookin saaneensa lohtua elokuvasta ja kokeneessa sen paikoin eräänlaisena yksityisenä muistotilaisuutena.

Elokuvan nähtyään isä Hannu oli erikseen todennut olevansa ylpeä pojastaan. – Tämän valon myös Antti mitä ilmeisimmin tarvitsi elämäänsä.

Valontuojat (The Illuminator, 2017) katsottavissa Yle Areenassa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua