Hannibal Hopkins ja Sir Anthony – erilaisen lapsen matka menestykseen

19.05.2021

VIIKON DOKUMENTTI | Clara ja Julia Kuperbergin dokumenttielokuva puhuu näyttelijä Anthony Hopkinsin elämän kovasta koulusta, kaiken vääjäämättömyydestä ja erilaisuudesta. Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa.

Clara ja Julia Kuperbergin dokumenttielokuva Hannibal Hopkins ja Sir Anthony (2020) puhuu näyttelijä Anthony Hopkinsin elämän kovasta koulusta, kaiken vääjäämättömyydestä ja erilaisuudesta. Se on epätasainen, osin hahmoton katsaus ja kokoelma Hopkinsin uran- ja elämänvaiheista sekä haastattelukommenteista.

Loppua kohti elokuva kuitenkin pääsee lähemmäs kohdettaan, näyttelijää ja ihmistä. Parhaat hetket eskaloituvat vuoristossa, avoauton kyydissä, kun kuljettajana on itse Sir Anthony.

* *

Hopkins kuvaa lapsuuttaan yksinäiseksi ja itseään lapsena tulevaksi epäonnistujaksi, joka halusi pysytellä omissa oloissaan ja oli erilainen kuin muut. Hän kasvoi sulkeutuneena ajatellen, ettei hänestä olisi mihinkään.

Uransa alkupuolella Hopkins näytteli viisi vuotta Lontoon ja Cardiffin teattereissa. Hopkinsin haaveet olivat kuitenkin erilaisessa näyttelemisessä. Hän halusi kuuluisuutta ja inhosi laitosteatterielämää Shakespeare-rooleineen, oli vihainen, kyllästynyt ja levoton.

Hän ei voinut sietää brittiteatteria, eikä tuntunut kuulevansa sinne. Viime kädessä hän kuitenkin koki olleensa itse pahin vihollisensa. Hänellä ei ollut ei tarpeeksi rohkeutta monumentaalisiin rooleihin, Macbethiksi tai Kuningas Leariksi. Hän kuitenkin janosi kokemuksia ja menestystä ja halusi näytellä elokuvissa.

ve001oqxxg

Kuva: Wichita Films / Yle

* *

Hopkins muutti Yhdysvaltoihin 37-vuotiaana ja aloitti Hollywoodissa uuden elämän. Kalifornian pinnallisuus oli hänelle mieleen. Sielläkin häntä yhä vaivasivat niin itseluottamuksen puute kuin liiallinen alkoholin käyttö.

Hopkins ei oikein sopinut joukkoon. Hän oli vaivaantunut pahantuulinen, onneton ja ikävä tyyppi, joka ei luottanut itseensä ja joi liikaa. Tämä synnytti kriisin, jonka ansiosta Hopkins kertoo pystyneensä lopettamaan ajoissa.

Hän kertoo tulleensa järkiinsä. Alkoholi miltei tappoi hänet. Vasta juomisen loputtua elämä pääsi kunnolla vauhtiin.

* *

Mieleenpainuva roolityö Elefanttimies-elokuvan (1980) Tohtori Trevesina poiki Hopkinsille roolin Uhrilampaiden (1991) Hannibal Lecterinä.

Hopkins kuvaa tajunneensa nopeasti roolin potentiaalin. Keskeistä oli, että hän ei alleviivannut hahmon pahuutta.

Hullun esittäminen esittämällä hullua on naurettavaa, Hopkins sanoo. Siksi hän päätyikin näyttelemään Lecterin tervejärkistä, sivistynyttä puolta. Pahuus oli tällöin katsojan pääteltävissä.

Hän tuntee selittämättömällä tavalla sympatiaa hulluja ja tyranneja kohtaan ja jollain tavalla ymmärtää heitä – sitä mikä saa toimimaan pimeällä puolella.

VIDEO: Anthony Hopkins puhuu Hannibal Lecterin roolista.

* *

Jonathan Demmen ohjaama Uhrilampaat nosti Hopkinsin kuuluisuuteen. Hän oli tuolloin jo lähes 60-vuotias, näytellytkin kolmisenkymmentä vuotta. Uhrilampaissa saamansa menestyksen kautta hänen maineensa kasvoi elokuvaohjaajien keskuudessa.

Ulkopuolisuus ja erilaisuus oli nyt kääntynyt Hopkinsin vahvuudeksi. Hän ei istunut mihinkään valmiiseen muottiin, mikä palveli häntä varsinkin Hollywoodissa, jossa näyttelijöitä lokeroitiin.

Uhrilampaat toi Hopkinsille Oscarin. Sen saamista hän pitää elämänsä huippuhetkenä. Oscarin saadessaan Hopkins koki tulleensa hyväksytyksi maailmassa, joka ei ollut hänelle tarkoitettu. Palkitsemisen jälkeen hänestä tuli yksi alan parhaiten palkatuista näyttelijöistä.

Toisen Oscarinsa Hopkins vastaanotti tänä vuonna roolistaan dementiaa sairastavana miehenä, Anthonyna, Florian Zellerin ohjaamassa elokuvassa The Father (2020).

ve001oqxxl

Anthony Hopkins ja Oscar-patsas. Kuva: Wichita Films / Yle

* *

Jo dokumentin alussa käy selväksi, että se etenee hajanaisesti ja pomppien. Kohde tuntuu jäävän tavallaan omaan varjoonsa, kun ruudulle ilmestyy aina vain uusia katkelmia haastatteluista Hopkinsin uran varrelta.

Hopkinsin roolitöitä sivutaan ja luetellaan niihin juuri paneutumatta. Selvää valintaa ei ole tehty sen suhteen mitä halutaan painottaa. Lopulta ei painoteta oikein mitään.

Kokonaisuutta olisi selkeyttänyt jonkinlainen teemojen ryhmittely tai vaikkapa täysin kronologinen etenemistyyli. Nyt hajanaisuus ja poukkoilu tuntuu vievän poispäin kohteena olevasta henkilöstä.

Myös kertojaääni ilmestyy summittaisen oloisesti, jopa yllättäen, siellä ja täällä. Se kuulostaa kokonaisuudesta täysin erilliseltä elementiltä.

Parhaimmillaan dokumentti on silloin, kun Hopkins kruisailee avo-Lexuksellaan vuorilla ja kertoo itsestään ja vaiheistaan. Hän vaikuttaa rentoutuvan ja on ehkä jotenkin aidoimmillaan, varsinaisissa haastattelutilanteissa ei niinkään. Niitä ympäröi tietty hienovireinen jännittyneisyys ja formaalius.

Dokumentin ote paranee loppupuolella, kun irrallisia pätkiä aikaisemmista haastatteluista ei enää viljellä liiallisesti ja Hopkinsin itsensä annetaan kertoa, ”tässä ja nyt”.

ve001oqxxh

Hopkins Tohtori Trevesinä David Lynchin elokuvassa Elefanttimies. Elefanttimies John Merrickin roolin teki John Hurt. Kuva: Wichita Films / Yle

* *

Hopkins sanoo, ettei tiedä mikä hänen roolinsa maailmassa on. Hän ei tunne itseään näyttelijäksi, eikä oikein tiedä mikä sellainen edes on. – Olen pikemminkin sirkuslainen, hän sanoo.

Nöyryys, kokeellisuus tai ohjaajan totteleminen ei häntä ole koskaan kiinnostanut. Hän on isojen roolien näyttelijä. Ura näyttelijänä vaatii hänen mukaansa tietynlaista herkkyyttä ja sisäistä epäjärjestystä. On oltava sekaisin, jotta alalla voi menestyä.

Näytteleminen on opettanut hänelle oman persoonansa eri puolista. Sen kautta hän on kohdannut myös pimeät puolensa. Se on ollut terapeuttista, pelastanut hänet.

Hopkins sanoo, että ilman näyttelemistä hän ei olisi kovin mukava ihminen ja olisi tavalla tai toisella saanut itsensä hengiltä.

ve001oqxxj

Näyttelijät Anthony Heald ja Anthony Hopkins elokuvassa Uhrilampaat. Kuva: Wichita Films / Yle

* *

– Olen ärhäkkä, kapinallinen ja onnellinen. En ole intellektuelli, mieleni ei ole erityisen analyyttinen, mutta vaistoni ovat hyvät, Hopkins sanoo.

Hopkinsin mukaan näytellessään hänen on tunnettava teksti ja vuorosanat perinpohjaisesti. Kun osaa tekstin, saa itseluottamusta ja tietää pystyvänsä. Hopkins sanoo opettelevansa vuorosanat todella hyvin, jotta syntyy tilaa improvisoinnille. Tästä syntyy aitous.

Hopkinsin suhde ohjaajiinsa on uran alkuajoista muuttunut. Hänelle ei ole tarvetta enää tarvetta kapinoida, vaan hän tulee ohjaajien kanssa toimeen hyvin. Hän sanoo kääntyneensä aikaisemmin helposti ihmisiä vastaan. Se on muuttunut, koska elämän rajallisuus on uudella tavalla kristallisoitunut hänelle.

* *

Hopkinsin tapa kertoa itsestään ja urastaan jää ensin hieman etäiseksi. Hän vaikuttaa harjoitelleen huolella valmiita repliikkejä, kuten kertoo elokuvissakin tekevänsä. Hänellä on valmis vastaus kaikkeen.

Hän kertoo olevansa ujo, eikä kovin seurallinen. Silloin ehkä ymmärtää jo näkemäänsä ja siinä kokemaansa ulkokohtaisuutta. Hopkins on kokenut esiintyjä, mutta enimmäkseen varautunut.

Ystäviä Hopkinsilla on hyvin vähän, mutta hän sanoo olevansa onnellinen omalla tavallaan ja viihtyvänsä paljon yksikseen. Suurimpana vikanaan hän pitää sinisilmäisyyttä; hän on kärsinyt omasta naiiviudestaan.

Hopkins pohtii sitä, miksi hän usein esittää estoisia miehiä. Ehkä siksi, että hän on itsekin sellainen, hän pohtii

ve001oqxxt

Jodie Foster ja Anthony Hopkins elokuvassa Uhrilampaat. Kuva: Wichita Films / Yle

* *

Hopkins kokee itsensä yhdeksi harvoista onnekkaista; hänen elämänsä on lopulta ollut helppoa. Ihmisenä häntä on kuvattu monimutkaiseksi, mutta omasta mielestään hän on paremminkin yksinkertainen.

Ohjaaja Oliver Stonen mukaan Hopkinsissa on tiettyä itsepäisyyttä, joka ymmärretään helposti väärin. Hänellä on taipumus olla oikukas ja arvaamaton. Samalla hän kuitenkin haluaa olla pidetty ja pyrkii toimimaan ystävällisesti, mutta saattaa helposti räjähtää.

Hopkins sanoo olevansa yksinäinen susi, joka pärjää ilman kiintymystä ja hellyyttä, mutta ymmärtää, ettei se lupaa hyvää, täyttä elämää. Siitä huolimatta hän pystyy vetäytymään yksinäisyyteen ja sulkeutumaan. Ehkä se on jonkinlainen marttyyriuden muoto, hän pohtii.

ve001oqxxp

Uhrilampaat oli Hopkinsin lopullinen läpimurto näyttelijänä. Kuva: MGM / Yle

* *

Dokumentissa sivutaan Hopkinsin ja Brad Pittin tähdittämää Saanko esitellä: Joe Black -elokuvaa (1998), joka käsittelee kuoleman kohtaamista. Samalla nostetaan esille kysymys siitä, mistä Hopkins haluaisi tulla muistetuksi.

Melodramaattinen rinnastus ei ole luonteva. Sitä korostaa Hopkinsin vastaus, että hänelle on oikeastaan aivan sama. Kuolemaa hän ei pelkää, mutta tiedostaa sen.

* *

Hopkins on tehnyt lukuisia elokuvia, omasta mielestään ehkä neljä hyvää. Useimmat ovat hänen mukaansa olleet keskinkertaisia.

”Olen tyhmä, ahne ja kärsimätön.”

Näin Hopkins kuvaa päätymisestään tiettyihin elokuviin. Hän on pelännyt, että rooli annetaan jollekin muulle. Siinäpä hienostunut motiivi, hän nauraa.

Hannibal Hopkins ja Sir Anthony (2020) Yle Areenassa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua