Kuva: Espen Wallin / Yle
VIIKON DOKUMENTTI | Herkkyys ja kärsimys läpäisevät toisensa kauniisti Katja Hogsetin, Margreth Olinin ja Espen Wallinin ohjaamassa elokuvassa norjalaisesta Lene Marie Fossenista. Elokuva kertoo valokuvaajasta, jolla oli harvinaislaatuinen näkemisen lahja. Dokumentin teemoja ovat katse, katsominen ja muistaminen.
Hanna Telakoski, teksti
Kärsimyskin voi olla kaunista ja Lene Maria Fossenin (1986–2019) kuvissa se on sitä tavalla, jonka sanoittaminen käy mahdottomaksi.
Jos sitä kömpelösti yrittää, kuvia luonnehtii hyvin ainakin lumovoimainen kyseenalaistamattoman täyttymyksen tunne, ilmavuus ja hetkellinen pako todellisuudesta.
Niissä on läsnä suurta kärsimystä, mutta ne näyttävät myös vapauden. Kuvissa eskaloituu täydellisyyttä hipova asettelu ja valon ja varjon jumalainen liitto. Eteeriset, kuulaat, pysähtyneet hetket.
Niissä on rujoudesta ja kärsimyksestä kumpuavaa syvää kyseenalaistamatonta kauneutta. Kärsimyksen ja kauneuden oudon viehko symbioosi kiehtoo viiltävällä, jopa kielletyn tuntuisella tavalla.
Kuvat haltioittavat ja niihin ihastuu. Niissä on jotain, jota ei täysin tavoita tai voi ymmärtää. Se vangitsee ja vapauttaa, yhtä aikaa.
Kuvien kokemuksellinen logiikka on näin yhteneväinen sen kanssa, miten Lene Marie kuvaa sairauttaan. Syömättömyys on ollut hänelle keino ajan pysäyttämiseen ja tunteiden patoamiseen, elämän sietämiseen, mutta samalla vankila ja kaikesta määräävä armoton kontrollikoneisto.
* *
Valokuvaamisesta Lene Marie kertoo löytäneensä toisenlaisen tavan ajan pysäyttämiseen.
Fossen kuvaa muotokuvia, vanhuksia kadulla, lapsia kriisin keskellä. Lapset ovat hänen mukaansa aina konfliktien uhreja. Heidän katseensa tulee kohdata, jotta emme unohtaisi.
Kuvaamisessa, niin muiden kuin itsensäkin, on kyse kohtaamisesta. Muotokuvissa häntä kiehtoo nimenomaan ihminen. Toivon voi nähdä kasvoilla, hän toteaa.
Hänen kuvissaan esiintyvien vanhojen ihmisten uurtuneet, elämää nähneet piirteet ja lasten hätääntyneet silmät yhdistyvät hänen omissa kasvoissaan.
Taitelijan katseessa on samanaikaisesti hätääntynyt lapsi ja riutunut vanhus. Siinä kohtaavat hänen muotokuviensa kohteet. Hän on lapsi ja vanhus yhtä aikaa.
Sairautensa kautta Fossen on ikään kuin siirtynyt suoraan lapsuudesta vanhuuden kaltaiseen tilaan, kuitenkin ollen samalla se toivomansa lapsi.
Niin hänen ottamissaan muotokuvissa kuin taiteilijan vavahduttavissa omakuvissa näyttäytyy jotain merkitysten tuolla puolen olevaa yhteistä kipuamme, kauniisti ja pysäyttävästi.
Kuva: Yle
* *
Aikuiseksi kasvaminen olisi ollut Lene Marielle liikaa. Hän lopetti syömisen 10-vuotiaana. Se oli keino ottaa kontrolli omasta elämästä ja estää aikuistuminen.
Hän halusi pysyä lapsena, eikä hänelle nyt kolmekymppisenä ole vieläkään tullut puberteettia. Hän on pysäyttänyt aikuistumisprosessinsa olemalla syömättä. Keho ei ole saanut tarpeeksi ravintoa ja murrosikä ei ole alkanut.
Lene Marie sanoo aina olleensa ahdistunut ja pelokas. Hän ei ole koskaan pitänyt itsestään, vaan kokenut itseinhoa, halunnut olla täydellinen ja vaatinut itseltään paljon.
Hän kuvaa olevansa kuin arkku, jonka sisään hän on piilottanut paljon pelkoa, vihaa ja surua. Tuota arkkua ei voi avata, se olisi liikaa. Hän pelkää, ettei selviäisi tunteistaan.
* *
Lene Marie on aina miettinyt paljon kuolemaa. Siinä määrin, että kuvaa olleensa hulluuden partaalla. Syömisen säännöstely kuitenkin auttaa huoleen ja suruun.
Anoreksia on kuolettava tauti, mielen sairauksista kuolettavin. Lene Mariekin on ollut monesti lähellä kuolemaa ja on eräänlainen pieni ihme, että hän on selvinnyt ainoastaan ravintolisiä juomalla tähänkin saakka.
Luovuus vaikuttaa pitävän häntä elossa. Sen kautta kontrolli, joka muutoin on hänen olemisensa ytimessä, katoaa . Hän saattaa kuvata pitkiä aikoja yksinään ja tämän luovan prosessin kautta pysäyttää aikaa haluamiinsa kohtiin ilman, että vahingoittaa itseään.
* *
Lene Marie ymmärtää sairautensa luonteen ja samalla kuitenkaan ei ymmärrä sitä. Hän on sairautensa sisällä. Kärsimys on läsnä jatkuvana kamppailuna, mutta se näytetään elokuvassa arkipäiväisinä elämän tapahtumina.
Äiti leipoo, Lene haaveilee naimisiin menosta ja samalla totea, että niin tuskin koskaan käy. Suru leijailee ohuena harsona kerronnan yllä.
Vaikka elokuva voi järkyttää, se ei ole logiikaltaan shokeeraava vaan puhuu eletystä elämästä ja siihen liittyvistä vaikeuksista, iloista ja suruista.
Elokuvan kerronta ja siinä nähdyt taiteilijan teokset nivoutuvat taidokkaaksi eteerisen runolliseksi, mutta samalla kaunistelemattomaksi kokonaisuudeksi, joka kaunistelemattakin on äärimäisen kaunis.
* *
Syömättä oleminen tukahduttaa tunteet ja niin ikään kuin vapauttaa. Lenelle ainoa keinoa hallita asioita on ollut syödä vähemmän. Siten hän omien sanojensa mukaan selviää maailmasta. Samalla sairaus on kuitenkin vankila, joka määrää kaikesta.
Hän toivoisi, että se ei vaikuttaisi hänen kehoonsa. – Sairaus on julma.
Dokumentti näyttää Lene Marien istumassa meren äärellä, meren joka näyttäytyy kuvissa yhtä suurena, tuntemattomana ja arvaamattomana voimana, kuin hänen sairautensakin on.
Kuva: Yle
* *
Kreikassa valokuvatessaan Lene Marie löytää vanhan leprasairaalan. Hylätyn ja ränsistyneen rakennuksen huoneissa hän sanoo joutuneensa kohtaamaan myös itsensä.
Sairaalan ihmistä kaipaavien huoneiden kautta hän koki voivansa ehkä ilmaista ja näyttää oman todellisuutensa niissä.
Kuvat ovat pysäyttäviä. Lene Marie kertoo, että hänen ruokahalunsa herää, kun hän kuvaa. Silloin hän saa aikaiseksi jotain muutakin, ei vain sairasta.
* *
Kuoleman läheisyys on alati läsnä Lene Marien luurankomaisessa olemuksessa. Hänen riutuneilla kasvoillaan risteilevä epätoivo, pelko ja ahdistus eskaloituu hapuilevaksi kärsimykseksi.
Hänen on vaikea uskoa omiin onnistumisiinsa ja loppuun saakka hän epäilee itseään, vielä tunnustusta saadessaankin. Välillä toivo kuitenkin nousee pintaan, ilokin.
Lene Marie puhuu kärsimyksestään avoimesti ja tekee sen näkyväksi siten kuin parhaiten osaa, kuvaamalla. Herkkyyden kaksinainen rooli hänen elämässään on läsnä voimalla.
Hänen ainutkertainen taiteensa kumpuaa lahjakkuuden, herkkyyden ja kärsimyksen syövereistä. Tuo sama herkkyys tekee sairauden oirehtimisen kautta osaltaan hänen elämästään jatkuvaa kärsimystä, joka lopulta ei voi enää jatkua.
* *
Lene Marie kertoo piiloutuneensa terveydenhuollolta vuosiksi. Hän on vain ollut kotona ja voinut koko ajan huonommin, olisi hyvin voinut jo kuollakin. Lapsuuden kokemukset pakkohoidosta ja sairaalajaksoista eivät tuoneet hänelle apua, päinvastoin.
Pitkäaikaisen aliravitsemuksen uhatessa hänen näkökykyään hän hakeutuu vihaamaansa sairaalaankin. Valokuvaajan on nähtävä.
Lene Marien suhde sairaalaan ja terveydenhuoltoon on voimakkaan ristiriitainen. Sairaala edustaa hänelle vankilaa, jossa hän ei voi elää omaehtoisesti. Pakkohoito tarkoittaa hänelle arvottomuuden kokemusta.
Anoreksia aiheuttaa niin henkistä kuin fyysistä kipua. Hän häpeää sairauttaan. Se on itsessäänkin vankila. Aivan kuin olisi palavassa talossa eikä löydä uloskäyntiä, hän kuvaa.
Lene Mariessa on kuin kaksi puolta. Toinen puoli haluaa parantua, toinen pitää kiinni sairaudesta. Kun molemmat puolet vaikuttavat hänessä, on jokainen valinta aina toisen puolen näkökulmasta väärin. – Oikeita vastauksia ei ole.
Kuva: Yle
* *
Lene Marien innostus ja ilo välittyy hetkellisissä tuokioissa. Samalla kuitenkin voi aistia sairauden problematiikan tumman varjon, joka vaikuttaa tiukentavan otettaan juuri silloin, kun toivoa vaikuttaisi olevan.– Anoreksia on hitaan itsemurhan muoto.
Lene Marie on sairautensa vanki, mutta hän ei ole sairautensa. Hän puolustaa itsemääräämisoikeuttaan ja vastustaa kaikkea pakottamista.
Sairaus on tuonut hänelle turvaa, kaiken muun ollessa turvatonta, mutta juuri se on vienyt hänet todella huonoon kuntoon. Pakkohoito on lopulta ainoa keino pitää hänet hengissä.
Katsojalle käy selväksi, että Lene Marien toipuminen on hyvin epätodennäköistä. Toivo hiipuu, muttei koskaan kokonaan sammu.
* *
Lene Marie antaa kasvot, omat kasvonsa, meidän kaikkien tuskalle, epävarmuudelle ja kärsimykselle. Hän poikkeukselliset kuvansa luovat tilaa kohtaamiselle ja ymmärrykselle.
Elokuvan kautta hän haluaa myös poistaa anoreksian tuomaa häpeää. Hän sanoo luulleensa, että syömisen lopettaminen olisi ratkaisu, mutta siitä tulikin lopulta itse ongelma.
Ajoittain hän ikään kuin herää kuoleman läheisyyteen ja kokee, että kuvattavaa olisi vielä niin paljon.
Rajallisuutemme tiedostaminen tuo elämään kiireen ja Lene Marien kohdalla tämä kiire on käsinkosketeltavaa.
* *
Lene Marie haluaa jakaa taiteensa ihmisten kanssa. Hän saakin tunnustusta arvostetulta ja armottomista mielipiteistään tunnetulta valokuvaaja Morten Krogvoldilta.
Krogvoldin avulla mahdollistuu myös Lene Marien näyttelyn Nordic Light International Festival of Photography -valokuvafestivaaleilla, jota voitaneen pitää hänen lyhyen uransa jonkinlaisena huippuhetkenä.
Hänen teoksensa liikuttavat näyttelyvieraat kyyneliin. Näyttämällä oman kärsimyksensä Lene Marie nostaa kärsimyksen esiin ja näyttää sen lumovoimaisen kauniisti.
* *
Lene Marie kokee, että voisi parantua valokuvaamisen avulla. Vaikka hän on sairastanut pitkään, on hän sisimmässään ollut nimenomaan taiteilija. Hän haluaisi tulla tunnetuksi taiteilijuutensa kautta, ei sairautensa.
Hänen on kuitenkin vaikea luottaa tulevaisuuden suhteen saamiinsa lupauksiin, kun hänen työnsä saa näkyvyyttä. Sairaus määrittää hänen olemistaan, vaikka hän tietää, että juuri nyt hänen tulisi pyrkiä parantamaan vointiaan.
Satutettuaan niskansa auto-onnettomuudessa Lene Marie masentuu ja hänen vointinsa huononee. Hän sanoo myös pelkäävänsä parantumista; silloin hänestä tulisi huonompi taiteilija. Silti hän toivoo, että tulisi terveemmäksi.
Kaksinaisuuden voimallinen ristiriita yltää kaikkialle hänen elämässään ja aiheuttaa pelkoa uusien haasteiden edessä.
* *
Lene Marien mukaan jokainen ihminen haluaa olla onnellinen. Asiat kuitenkin menevät helposti pieleen, ellei elämässä pärjää. Elämää hän kuvaa ihmeelliseksi, arvoitukselliseksi lahjaksi, jota emme kuitenkaan pysty elämään todeksi.
Jotta hän voisi parantua, tulisi hänen pystyä vapauttamaan kaikki sisäänsä patoamat tunteet. Se on tuntunut mahdottomalta. Valokuvaaminen on kuitenkin toiminut tässä eräänlaisena avaimena.
Kuvat ilmaisevat Lene Marien tuskan, mutta niissä on myös outoa rauhaa. Kuvaamalla Lene Mariella on keino käsitellä maailmaa, tilannettaan ja omia tunteitaan ja tehdä ne näkyviksi. Hän ei ole sairautensa, vaikka sairaus käskyttää hänen jokaista liikettään.
Kuvat ovat täynnä tunnetta ja näyttävät hänen sairautensa armottomuuden ja sen aiheuttaman kärsimyksen umpikujan, sekä rajallisuudestamme nousevan kauneuden. Ne peilaavat monin eri tavoin ahdistusta ja ristiriidan kokemusta, mutta ovat myös ilmavia ja vapaita.
* *
Tunteellinen, rehellinen, avoin, osoittelematon, ahdistava, unohtumaton, herättävä, kaunis.
Rankasta aiheestaan huolimatta elokuvan ytimessä on toivo ja itseilmaisun merkitys.
Se muistuttaa ainakin minua siitä, että ihminen on onnellisimmillaan unohtaessaan itsensä ja ehkä vasta silloin on todellinen itsensä.
Katja Hogsetin, Margreth Olinin ja Espen Wallinin ohjaama Self Portrait (2020) puhuu elämän vaikeudesta ja kohtaamisen merkityksestä. Se näyttää anoreksian hirvittävän tuhovoiman yksilön tasolla rehellisesti ja silottelematta, mutta samalla myös kauneuden kärsimyksessä.
Se on outo, jollain tapaa jopa mystinen kertomus herkkyydestä, kohtalosta, kuolevaisuudestamme, taiteesta, luovuudesta ja elämän ristiriidasta ja vaikeudesta, mutta myös kauneudesta.
**
Lene Marie Fossen kuoli lokakuussa 2019. Hän oli 33-vuotias.
Elämä on kaikessa rumuudessaan kaunis.
Self Portrait (Selvportrett, Norja 2020) Yle Teema & Fem -kanavalla lauantaina 20.3.2021 klo 21.35 ja tiistaina 23.3.2021 klo 12. Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Aikaansa edellä olleen punk-ikonin ja äidin tarina – Poly Styrene -dokumentti I Am a Cliché Yle Areenassa
VIIKON DOKUMENTTI | I Am a Cliché katsoo kohdettaan niin Poly Styrene -nimellä tunnetun muusikon, yksityishenkilö Marinne Elliot-Saidin kuin tämän tyttären Celeste Bellin kautta. Elokuva käsittelee identiteettiä, luovuutta ja mielen sairautta sekä äidin ja tyttären välistä vaikeaa suhdetta.
Hannibal Hopkins ja Sir Anthony – erilaisen lapsen matka menestykseen
VIIKON DOKUMENTTI | Clara ja Julia Kuperbergin dokumenttielokuva puhuu näyttelijä Anthony Hopkinsin elämän kovasta koulusta, kaiken vääjäämättömyydestä ja erilaisuudesta.
