Sattumia sarjakuvahyllystä #58: R. Kikuo Johnson – No One Else

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti
Kuvat R. Kikuo Johnsonin sarjakuvakirjasta No One Else (Fantagraphics, 2021). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Havaijin toiseksi suurimmalta saarelta, Mauilta, kotoisin oleva R. Kikuo Johnson (s. 1981) on amerikkalainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja. Tyyppi on tykitellyt paljon kansikuvia muun muassa The New Yorker -lehteen. Johsonin New Yorker -kansikuvia yhdistää hallitun piirrostekniikan lisäksi tapa mahduttaa yhteen kuvaan aina jokin laajempi tarina. Sanattoman kerronnan voima ja loppuun saakka mietitty kuvakieli korostuu myös tekijän sarjakuvissa.

Sarjakuvatuotannosta helpoimmin hankittavia lienevät kovasti palkittu esikoiskirja Night Fisher (Fantagraphics, 2005) ja havaijilaista kansantarua lasten sarjakuvaksi muokkaava teos The Shark King (Toon Books, 2012). No One Else (Fantagraphics, 2021) on verkkaiseen tahtiin kirjamittaisia sarjakuvia vääntävän tekijän uusin mötkäle.

Hiljaisesti äänekkäitä kuvia.

Nuorehko nainen (nimeltään Charlene) omaishoitaa huonokuntoista ikäloppua isäänsä, tekee pitkää päivää sairaanhoitajana ja on sulkeutuneen ala-asteikäisen pojan yksinhuoltajaäiti. Aika-, raha- ja energiaresurssit riittävät juuri ja juuri paketin kasassa pitelemiseen.

No One Elsen kymmenen ensimmäistä sarjakuvasivua kartoittavat tilanteen verkkaisen tehokkaasti kuuden ruudun sivuvauhtia, ilman että yhtään asiaa tarvitsee suhteellisen vähäisissä repliikeissä alleviivata. Siniharmaata lisäsävyä hyödyntävät, yksinkertaisella tavalla realistiset kuvat ovat viimeisen päälle harkittua ja täsmällistä kerrontaa. Pikkupojan ja kissan saapuessa kuviin mukaan tulee hehkuvan oranssi huomioväri.

Pienillä, tarkoilla eleillä tarinaa ja tunnelmaa rakentava aloitus toimii myös jonkinlaisena alitajuisena lukuoppaana aukeavaan kirjaan: kaikella näissä kuvissa on tarkoituksensa, älä siis kiirehdi.

Sivujen ja yksittäisten ruutujen sommittelu, ihmis- ja eläinhahmojen ilmeet ja kehonkieli, valon ja varjon annostelu, kuvakulmat ja -rajaukset, huomiovärin käyttö sekä vähäiset, näennäisen irralliset repliikit kumuloituvat äärimmäisen huolelliseksi täsmäkerronnaksi. Tässä sarjakuvassa ei ole vahinkoja tai kevytmielistä improvisointia.

Vähäeleinen tuhkauurnan noutoreissu.

Yhdennellätoista sivulla sitten tapahtuukin jo tragedia. Hauras isäpappa kuolee pudotessaan rappuset juuri kuvarajauksen ulkopuolella. Lapsen (nimeltään Brandon) kissa (nimeltään Batman) livahtaa karkuun omakotitalon aidan alitse. Periaatteessa elämänmakuisen tarinan loput noin 90 sivua lillutaan näiden tapahtumien jälkiaallokossa.

Isäukon kuoleman jälkeen Charlenen kasassa pitelemä paketti leviää. Laskut kasaantuvat, luottorajat ylittyvät ja arki muuttuu sumuiseksi sähläykseksi. Kauan kiertolaiselämää viettäneen, pilvipään rokkariveljen (nimeltään Robbie) kotiinpaluu ei varsinaisesti selkiytä tilannetta.

Arkista selvitymiskamppailua, hautajaisten ja syntymäpäivien järjestelyä, kadonneen kissan etsintää, katkeraa kotiinpaluuta ja toisistaan erkaantuneiden sisarusten välisiä ristiriitoja tutkaillaan herkän tragikoomisten linssien läpi.

Mauin ihmeellinen luonto ja viimeisiään vetelevä paikallinen sokeriruokoteollisuus asettuvat osaksi tarinaa. Tunnelma kiikkuu surumielisen ja toiveikkaan välillä; No One Elsen tyylilaji voisi olla melankolinen realismi.

Asiat: järjestyksessä.

Johnsonin tapa tehdä sarjakuvaa on läheistä sukua Adrian Tominen hiljaisen tyylikkäälle draaman tajulle. David Mazzuchellin arkisesti mystisten novellien kerronta 1990-luvun Rubber Blanket -lehdissä on myös selvä sukulainen. Yksinkertaisten, mutta paljon informaatiota kannattelevien kuvien puolesta verrokkina toimivat myös Hergén Tintit. Suomessa vastaavia kuvakerronnallisia maastoja on kolunnut ainakin Mika Lietzén. Tarina on helppo nähdä laadukkaan indie-elokuvan tai HBO-draaman pohjakertomuksena.

R. Kikuo Johnsonin sarjakuva muistuttaa äsken lueteltuja verrokkeja kuitenkin myös siinä, että se on nimenomaan sarjakuva. No One Else itse asiassa jopa pelaa sarjakuvakirjan käyttöliittymällä, vaikkei sisälläkään varsinaista metasarjakuvallista kikkailua. Lukijan mahdollisuus kontrolloida lukunopeutta ja -järjestystä nousee luontevasti esiin joitakin kertoja jo kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessa.

Esimerkistä käy koko sivun laajakuva Charlenesta naputtamassa maanisesti tietokonetta normaalin siistin keittiön pöydässä, ja sen sommitelmallinen toisinto kolme sanatonta sivua myöhemmin. Kuvaparin jälkimmäisessä versiossa maksamattomat laskut, homehtuvat pikaruokaboksit, ympäriinsä levinneet vaatteet, sekavasti lojuvat tavaralaatikot, ja kaikenpuolinen käsistä lähtenyt arjen hallinta ovat täyttäneet huoneen, ja Brandon ihmettelee tyhjää jääkaappia.

Hienovarainen tapa kertoa ajan kulumisesta ja kuluttavuudesta kutsuu kääntelemään sivuja edestakaisin ”ennen” ja ”jälkeen” -näkymiä vertaillen.

Rauhallista voimaa säteileviä kuvia piisaa läpi kirjan, ja tarina keriytyy auki pikku hiljaa. Jokin yksityiskohta noin sivulla 30 saa selityksensä jutun loppupuolella, ja saa aikaan halun tsekata ensimmäinen viittaus joko heti tai viimeistään kun tarinan on päässyt loppuun saakka.

Asiat: levällään.

No One Elsen kuvakielessä on tilaa ja aikaa. Ensivilkaisulla kuivakan formaali, jopa digitaalisen persoonaton piirrosjälki onkin täynnä tunnetta. Pidättelevä ilmaisu toimii täydellisesti kuvaamaan tarinan henkilöiden pidäteltyjä tunteita ja nieleskeltäviä ristiriitoja. Kirja ei sivusommittelullaan, kuvakulmillaan tai ylimääräisellä karrikoinnilla kerro lukijalle kuinka mihinkin kohtaukseen tulisi suhtautua.

Painajaismainen unikohtaus, väkivaltainen takauma, isän tuhkien sijoittaminen tiskialtaan alle tai hidas autoilu uneliaalla asuma-alueella esitetään muodollisesti samalla, hiotulla understatementilla. No One Else on aikuismaista sarjakuvaa sen parhaassa merkityksessä.

Jutussa pyöritellään suuria inhimillisiä kysymyksiä, ja yksityisten tarinoiden yllä lyövät vielä suuremmat yhteiskunnalliset aallot, mutta kyseessä on pieni, suhteellisen lyhyt tarina. Noin sata about A5-kokoista vaakasivua lukee periaatteessa nopeasti. Simppelin tehokkaat kuvat kuitenkin kutsuvat hidastelemaan äärelleen. Joutilaan verkkainen lukutahti syntyy automaattisesti, kun on omaksunut tarinalle ominaisen, viipyilevän rytmiikan.

Aikaa ja tilaa.

Vähäeleisen realistinen draama ei tietenkään pääty suureen paisutteluun, vaan elämä asettuu vähitellen yhtä aikaa tuttuihin ja uudenlaisiin uomiin, ja arki jatkuu jatkumistaan hieman erilaisena kuin jutun alussa. Puhutteleva slaissi laiffia saadaan kerrotuksi ilman liioittelevaa tykittelyä, ja pienen suuren tarinan jälkimaku on vahva juuri tästä syystä.

Simppelisti piirretty fiktio tuntuu uskottavalta dokumentilta. Pelkistetyn väljiin ruutuihin mahtuu elämää.

Aukeamallinen harmahtavaa nykyisyyttä ja oranssihtavia takaumia.

Näppärän kokoinen pikkukirja on suunniteltu viimeistä piirtoa myöten tyylikkääksi kirjaesineeksi. Kaksiväripainoa annostellaan vain tarinallisista syistä, ja siksikin sen teho säilyy alusta loppuun. Olen palannut juttuun toistuvasti, lähinnä ihmettelemään kohtaus kerrallaan pieteettiä, jolla kuvakerronta ja tunnelma on rakennettu.

Harkittua leikkausta kuva-aiheesta tai kuvakulmasta toiseen kutsuttaneen monessa yhteydessä ”elokuvalliseksi”, mutta väitän sanavalinnan olevan väärä, koska kerronta on nimenomaan sarjakuvallista. Erityisesti vielä paperille painetulle, käsissä pideltävälle fyysiselle sarjakuvajulkaisulle ominaista omanlaistaan kuvalla kertomisen tiedettä ja taikaa.

No One Else ei mullista maailmaa, mutta tarjoilee lohduttavan annoksen laatuaikaa myös toistuvana lukukokemuksena.

Monimutkaisia viestejä yksinkertaisilla vedoilla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua