Sattumia sarjakuvahyllystä #56: Shaun Tan – The Arrival

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Shaun Tanin sarjakuvakirjasta The Arrival (Lothian Books, 2006). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Shaun Tan (s. 1974) on australialainen kuvataiteilija, kuvittaja, animaattori, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija, sarjakuvataiteilija ja salettiin häkellyttävä erityislahjakkuus useilla muillakin taidealoilla. Reilut sata painotuotetta maailmaan täräyttäneen tekijän lähinnä nuorille suunnattuja kirjoja on julkaistu runsaasti ympäri maailmaa, mutta suomennettu vain yksi, Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015). Sen kuvitukset edustavat tekijälle tyypillisiä, tunnelmaltaan rauhallisia mutta kuvasisällöltään ihmeellisen rikkaita visioita, joissa arkinen sotkeutuu saumattomasti fantastiseen.

Wikipediasta löytyy miltei loputon lista Tanin keräämiä palkintoja. Mainittakoon tässä vain vuonna 2011 hänen saamiaan pystejä: Oscar-palkinto vuoden parhaasta animaatioelokuvasta The Lost Thing, arvostettu elämäntyöpalkinto Astrid Lindgren Memorial Award, kunniakas kansainvälinen scifi-pokaali Hugo Award alaviitteellä Best Professional Artist ja Australian ”paikallisversio” Hugoista eli Ditmar Award parhaasta artworkista! Tanin taitava käsityöläisyys ja kyky käsitellä monimutkaisia kysymyksiä satumaisen ihmeellisin kuvin on siis laajasti tunnustettu.

Vuonna 2006 ilmestynyt, kokonaan sanaton 128-sivuinen The Arrival lienee tekijän tunnetuimpia kirjoja. Sattumahyllystä löytyy pehmeäkantinen painos vuodelta 2014, ja sen takakannessa lukee: ”over 500,000 copies sold worldwide”. Määrä lienee kasvanut vielä viimeisen seitsemän vuoden aikana, joten The Arrival lienee painosmääränsä perusteella selkeästi suositumpi hittituote kuin tässä kirjoitussarjassa käsitellyt sarjakuvat keskimäärin.

Näkyjä oudosti tutusta maailmasta.

Heti kirjan sisäkansiaukeamilta lukijaa tuijottaa iso joukko monikulttuurisia kasvoja lähikuvissa. Lyijykynäpiirrokset näyttävät uskottavasti sata vuotta vanhoilta passikuvilta, ja luultavasti ne onkin piirretty laajan referenssikuvakirjaston avulla. Perinteinen revi, leikkaa, liimaa ja teippaa -tekniikka sekä modernit digitaaliset kuvakäsittelyhöysteet saavat kirjan näyttämään jo alkusivuillaan siltä, että se olisi muinaiselta ullakolta pelastettu, kellastunut historiallinen dokumentti. The Arrival käyttääkin kannesta kanteen ”valokuvamaisuuden” ja ”historiallisen dokumentin” visuaalisia keinoja.

Ensimmäisessä luvussa nuorehko isä pakkaa matkalaukkunsa jossain vanhahtavassa maailmassa ja nousee höyryjunaan, kun puoliso ja tytär jäävät asemalla vilkuttamaan. Melankolisen mykkäelokuvan ja mummolan nostalgisen valokuva-albumin fiiliksiä miksaavaan menoon lisätään uhkaavaa surrealismia, kun vaikuttavissa kaupunkikuvissa talojen yllä venkoilee valtavia lohikäärmeen pyrstöjä tai vastaavia mystisiä lonkeroita.

Valokuvan pakkaaminen valokuvamaisina piirroksina.

Kuvien tunnelma on vahva. Hahmojen välisiä keskusteluja kuvaavat ja tapahtumaketjua kuljettavat jaksot ovat palikkamaisen selkeää luettavaa. Kirjan ensimmäinen luku paitsi kertoo hahmon jättävän kotinsa, myös esittelee Tanin tavan kuljettaa tarinaa ja tunnetta sanattomalla sarjakuvakerronnalla.

Pienissä ruuduissa kelataan juttua eteenpäin ”selkokielisesti” näyteltyjen ja tarinan kannalta tarpeellisiin yksityiskohtiin tarkasti rajattujen kuvien avulla. Neliömäisiä ruutuja erottavat leveät kellastuneet välit, kuvat tuntuvat naarmuisesta kaitafilmistä poimituilta pysäytyskuvilta. Kerronta loikkii mahdollisimman selkeästi kaikkien kielimuurien yli.

Välillä koko sivun tai aukeaman kokoinen laajakuva upottaa johonkin suureen, satumaiseen visioon tarinan maailmasta. Huumaavat laajakuvat eivät niinkään edistä jutun juonta, vaan pysäyttävät lukijan ihmettelemään hienoja yksityiskohtaisia näkyjä. Isojen kuvien tarinallinen tehtävä on enemmänkin sitoa pienemmissä ruuduissa edistyvien tarinoiden tapahtumat johonkin kokonaiselta maailmalta tuntuvaan kehykseen. Isojen kuvien voimakas ihmeen tuntu tarttuu myös sinänsä arkisempiin pieniin kuviin.

Maus-sarjakuvastaan tunnettu Art Spiegelman tiivistää The Arrivalin meiningin kirjan takakannessa seuraavaan mainoslauseeseen: ”Tan’s lovingly laid out and masterfully rendered tale about the immigrant experience is a documentary magically told by way of Surrealism.” Hyvin tiivistetty, Art!

Vaikuttava visio täyttää aukeaman.

Siirtolaisuus on tietysti teema, jossa riittää pohdittavaa, ja kirjan kuuden luvun aikana ehditäänkin pyöritellä läpi monia konkreettisia kokemuksia. Pitkä merimatka, uudelle mantereelle saapuminen, maahanmuuttoon liittyvä absurdi viranomaisprosessi, kieli- ja kulttuurimuurit, tuntemattomassa suurkaupungissa suunnistaminen, oudot ruoka-aineet, asunnon ja työn etsiminen, yksinäisyys ja ystävystyminen muualta saapuneiden siirtolaisten kanssa. Uudet tuttavuudet kertovat kaikki omat tarinansa, ja syyt jättää kaukaiset kotimaat paremman toivossa ovat moninaiset. Sotaa, pakkotyön kurjuutta tai uhkaavia mystisiä jättiläisiä riittää; kukaan ei ole lähtenyt kodeistaan heppoisin perustein.

Toivo paremmasta pysyttelee The Arrivalin keskiössä, ja juttu päättyy kohottavaan nuottiin. Myös päähenkilön perhe löytää tiensä uuteen maailmaan, ja kasvava sukupolvi auttaa taas uusia maahanmuuttajia sopeutumaan vieraaseen kulttuuriin. Elämä uudessa maailmassa ei ole pelkkää iloa, mutta The Arrivalin ihmis- ja maailmankuva on toiveikas ja valoisa. Vähintään sellaisella surullisen kauniilla tavalla valoisa.

Ihminen katsoo valoon.

Valo ja lämpö ovat tärkeä osa kirjan kuvailmaisua. Yhtä aikaa skarppi ja utuinen lyijykynäjälki hehkuu tarinasisällöstä riippuen joko lämpimissä tai kylmissä sävyissä. Kirja on periaatteessa mustavalkoinen, mutta ”paperin sävyn” mukana valoisuuden ja värin vaikutus on valtava. Tan osaa annostella kuvien valo-olosuhteita ”fotorealistisesti”. Tämä näkyy erityisesti kirjan selkeimmin ”näytellyissä” kohtauksissa, joiden pohjana tekijä onkin kertonut käyttäneensä paljon valokuvaa ja elävää mallia. Kun ihmiset ilakoivat ruokapöydän ympärillä, valo laskeutuu kaikkien kasvoille ja pöydälle luonnollisesti, vaikka ”kamera” vaihtaa paikkaa.

Periaatteessa sarjakuvan (tai kuvituksen ylipäätään) hienoimpia vapauksia on, että sen ei tarvitse muistuttaa valokuvaa tai jäljentää luonnollista näköhavaintoa sellaisenaan. Sarjakuvahistoria tuntee varmasti enemmän visuaalisesti ja kerronnallisesti jäykkiä esimerkkejä siitä, kun sarjakuvaa piirretään suoraan valokuvien pohjalta. Meksikolainen fotonovela-perinne on tuottanut monta camp-tyylikästä julkaisua, mutta yleisesti ottaen vapaa piirrosjälki on valokuvaa hienovaraisempi ja svengaavampi tapa pilkkoa todellisuutta ruuduiksi.

Tanin piirrosjälki The Arrivalin sivuilla onkin jonkinlaista metavalokuvaa. Jokainen piirros haluaa kertoa olevansa suurella vaivalla tehty lyijykynäjäljennös jostain kulahtaneesta valokuvavedoksesta. Tämä näkyy hyvin lievänä ilmaisun jäykkyytenä pienemmissä kuvissa, joissa fotorealistiset kädet osoittavat oikeaa suuntaa kartalta, tai jokin tarinan ”näyttelijöistä” esittelee eksoottisia vihanneksia. Sen vastapainona suuremmat kuvat, joissa jokin steampunk-henkinen lentohärväke ylittää mielikuvituksellista kaupunkia yhdistävät fotorealismin ja vanhan valokuvan fiiliksen nerollisesti. Kummallisinkin asia näyttää siltä, että jostain on näköjään löytynyt tällainenkin valokuva, ja sitten Shaun Tan on jaksanut jäljentää sen aivan himmeällä pieteetillä.

Valojen ja varjojen lisäksi piirrosjälki mallintaa muita valokuvamaisuuksia, kuten kapeaa tarkkuusaluetta, epätarkaksi heilahtavaa liikettä tai yli- ja alivalotusta häkellyttävän taidokkaasti. Kuvallinen kikkailu tehdään tarina ja tunnelma edellä, ja linja pitää. Mikään The Arrivalissa ei tunnu ylimääräiseltä tekniseltä briljeeraamiselta.

Kuvitteellinen sota kuvitteellisina mustavalkokuvina.

Sanaton sarjakuva on haastava laji, varsinkin kun kyse ei ole mistään pelkistetystä slapstickistä. Tanin kerronta pysyy infograafimaisen selkeänä, vaikka itse kuvapinta herkuttelee yksityiskohtaisella ja elävällä kädenjäljellä. Tekstitön muoto tukee tietysti mm. kielimuurien ylittämistä käsittelevää sisältöä täydellisesti. Tarinassa esiintyy tekstiä ja jopa jonkinlaisia havainnollistavia kuva- ja sanakirjoja, mutta kaikki vain alleviivaamassa sitä, että teoksen fiktiivinen kirjoitettu kieli ei aukene tarinan henkilöille.

Pitkä sanaton sarjakuva pakottaa lukijan myös pohtimaan kuvan ja kirjoituksen eroja ja samankaltaisuuksia. Kuva voi tuottaa hyvinkin ”kirjallisen” kokemuksen, ja tietysti samoin teksti voi tuntua äärimmäisen visuaaliselta.

Jotain teksti-ilmaisua välittömämmin ja vähemmällä käsittelyllä aivoihin uppoavaa Tanin kuvissa kuitenkin on. Aina sivua kääntyessä uuden aukeaman tunnelma leviää mieleen jo ennen kuin välillä hyvinkin yksityiskohtaisiksi äityvät kuvat on saanut luettua, eli katseltua läpi analyyttisin silmin. Kun tunnelma on ensin alitajuntaisesti vienyt mukanaan, on havainnollista tarinankerrontaa vaivatonta seurata.

Kenties vaikuttavinta jälki on niissä kohdissa, joissa tekijä hylkää tarinallisen rautalangan ja pysähtyy kuvaamaan vaikkapa ajan kulumista lievästi kokeellisemmin.

Aika kuluu ihmeellisiä pilviä tuijotellessa.

Sattumahyllyn kappale on tyylikäs noin sarjakuvalehden kokoinen pehmeäkantinen möhkäle, jossa kuitenkin riittää menestystuotteelle sopivia painoteknisiä hienouksia, kuten kansien ”valokuvien” kohdelakkaukset. Muuten painojälki toistaa virheettömästi sekä piirrostekniikan hienoudet että kaikki kellastuneiden sivujen marginaalien ”tahrat”, ”taitokset” ja muut aspektit, jotka tekevät The Arrivalista ihmeellisen muinaismuiston näköisen ja tuntuisen. Loppuun asti mietittyä kirjasuunnittelua siis myös ns. halpisversiossa.

Kirjastosta olen lainannut jotain aiempaa, kovakantista ja suurikokoisempaa painosta. Kyllähän sellainen on vielä lesompi, ja häkellyttävät kuvat ansaitsevat mahdollisimman suuren julkaisupinta-alan.

The Arrivalista näkee, että sen tekeminen on varmasti ollut hidas, työläs ja toisteinen prosessi. Se myös soveltuu hitaaseen ja toistuvaan lukemiseen. Tanin kuvista ja kerronnasta löytää joka kierroksella uusia koukkuja ja ihmeteltävää. Kirja ei edusta juuri itselleni ominaisinta tai omiin makuhermoihini helpoimmin iskevää suosikkimatskua, mutta pakottaa äärelleen tasaisin väliajoin. Kaipa sekin kertoo ajattomuudesta. Tärkeitä asioita tarkasti toteutettuna.

Kuvakielen ja kielen erot ja yhtäläisyydet.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua