Sattumia sarjakuvahyllystä #52: Riitta Uusitalo – Wasser Water! Vatten Wettä! Aqua! Apua!

30.09.2021
Sattumia52 Uustalo paakuva

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Uusi kokoelmakirja Riitta Uusitalon sarjakuvista huvittaa ja herkistää. Se on myös kätevä kurkistusreikä kotimaisen vaihtoehtosarjakuvan (lähi)historiaan.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Riitta Uusitalon sarjakuvakirjasta Wasser Water! Vatten Wettä! Aqua! Apua! (Zum Teufel, 2021). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Riitta Uusitalo on vuonna 1960 Helsingissä syntynyt, Jyväskylästä käsin maailmaan vaikuttava kuvataiteilija, sarjakuvataiteilija ja kuvittaja. Hänet on vuosien saatossa palkittu esimerkiksi Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnolla 1990, Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnolla 1993 ja Lastenkulttuurin Valtionpalkinnolla vuonna 2002. 1980-luvun puolivälissä julkaisu-uransa aloittaneelta tekijältä on ilmestynyt kymmenittäin teoksia. Tuotanto sisältää monenlaista matskua aikuisten taidesarjakuvista kuvataiteellisten viritysten kautta lastenkirjakuvituksiin. Kaikkia yhdistää riemullisen vapaana rönsyilevä kädenjälki ja vino huumorintaju.

Uusitalon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa lähinnä kotimaisissa pienkustannesarjakuvalehdissä julkaistut, graafisesti ja kielellisesti omaperäiset sarjakuvanovellit ovat availleet useiden 1990-luvulla sarjakuvauransa aloittaneen tekijöiden tajuntojen portteja. Yhä ainakin valituista antikvariaattilaareista löytyvä kokoelma-albumi Hyvää naistenpäivää, rouva Risunen! (Suuri Kurpitsa 1993) summailee myös tekijän arkisesti absurdien sarjakuvien feministisiä aineksia, ja todistaa Uusitalon olleen kotimaassamme tärkeä edelläkävijä silläkin saralla.

Wasser Water! Vatten Wettä! Aqua! Apua! -kirjan (Zum Teufel, 2021) on koonnut sarjakuviin, kuvituksiin ja kirjagrafiikkaan erikoistunut toimittaja-tietokirjailija Ville Hänninen. Kirjoittamassaan esipuheessa Hänninen paljastaa Uusitalon ilmaisun olleen tärkeä portti taiteellisesti sopivan kunnianhimoisen sarjakuvan maailmaan myös hänelle.

142-sivuisen kokoelman sarjakuvat ovat piirretty vuosien 1985–2013 välillä, ja esilehdiltä löytyy Ridge Forrester -aiheisia sarjallisia maalauksia myös tältä, vielä alussa olevalta vuosikymmeneltä. Kovakantinen kokoelma on varmasti hyvä lähtöpiste aloittaa Uusitalon sarjakuviin tutustuminen, jos on jäänyt tutustumatta. Kirjan alkuartikkeli antaa sitten lisävinkkejä syventäviin tutkimuksiin.

Uusitalo kuva1

Riita Uusitalon sarjakuva voi olla esim. tällainen.

Reteän paksulla tussiviivalla hahmotelluilla puhuvilla päillä on alaleuka kiinni ruumiissa ja pään yläpuolisko kekkuloi irrallaan muusta kehosta. Lennokkailla tikkukirjaimilla tukotetuissa puhekuplissa sanotaan asioita, kuten ”Teidän kaltaiset pitävät naista vain objektina” ja ”Ei pidä paikkaansa. Meidän luokka ei koskaan päässyt lauseenjäsennykseen asti.”

On heti selvää, että haetaan rempseää kuvakerronnallista irrottelua ja nautiskellaan sarjakuvailmaisun vapauksista. Miltei primitiivinen pelkistäminen ja vapaana venkoileva muotokieli hallitsevat, tapahtumat jakautuvat ruutuihin yllättävin rytmityksin. Visuaalinen realismi, perinteisen seikkailusarjakuvan sivusommittelu tai elokuvista lainaavat kuvakoot ja -rajaukset eivät ole kiinnostuslistan kärkisijoilla.

Kirjan aloittava Vanhan rokkitähden salaisuus -sarja on peräisin vuodelta 1987, ja siinä näkyvät hyvin Uusitalon sarjakuvallisen tekemisen lähtökohdat. Tyylikeinot ja piirrosvälineet vaihtelevat vuosien saatossa, mutta kerronnan ydin pysyy: Kuvataiteellinen svengi ja naseva sanataide ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kulloisenkin jutun juoni. Absurdi huumori kukkii yllättävien käänteiden lisäksi piirrosviivassa ja muotokielessä.

Sarjakuvan painokuntoon piirtäminen sisältää lähes väkisin myös tylsää, mekaanista suorittamista, mutta Uusitalon jälki onnistuu vaikuttamaan aina riemullisen spontaanilta roiskinnalta. Ajatus hyppää tussiterästä paperille kuin itsestään.

Uusitalo kuva2 1

Kallojen yläosat killuvat irrallaan.

Takakannen mainostekstikin kertoo, että ”Riitta Uusitalon 1980-luvulta lähtien tekemät sarjakuvat olivat edellä aikaansa. Tai sekä kiinni ajassa että sen ulkopuolella.” Esipuheesta löytyy lisää ajallista kontekstia. Tekijä on löytänyt aikoinaan Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta Art Spiegelmanin ja Francoise Moulyn koostamia Raw-antologioita, joissa erityisesti Mark Beyerin omalakinen ilmaisu on tehnyt vaikutuksen. Kotimaisen sarjakuvan kentältä Jukka Tilsan Zärpä-omakustanteiden holtiton meininki on puhutellut myös.

Uusitalon työt eivät suoranaisesti näytä kummaltakaan mainitulta, mutta on helppoa nähdä niissä samanlainen ”sarjakuvia voi tehdä myös näin” -ajattelutapa. Pelataan omilla säännöillä ja ohitetaan klassisten mainstream-osaajien, Milton Caniffin, Alex Tothin tai Will Eisnerin, kuvakerronnalliset opit.

Uusitalo on siis ollut kiinni ajanmukaisessa globaalissa taidesarjakuvaliikehdinnässä ja aurannut latua umpihankeen kotimaassa. Kuvataiteilijuus on valunut luontevasti sarjakuviin, ja sarjakuvien tekeminen varmasti ruokkinut tekijän kuvataiteellisia pyrkimyksiä. Vuonna 1987 ilmestyneessä Suuri Kurpitsa -lehdessä Uusitalon kanssa jotain samaa henkeä, ja tekemisen tapaa edustavat kanadalainen Carel Moiseiwitsch ja silloinen nuori kotimainen lupaus, Tomi Riionheimo. Comics drawn NOT the Marvel way.

Uusitalo kuva3 1

Oma piirrosjälki, omat kerrontakeinot.

Reilut kolmekymmentä vuotta vanhat jutut tarjoavat nykysarjisnörtille myös yllättävän nostalgisen kurkistuksen kasarin ja ysärin taitteen aikaan. Hyvinkin monessa mielessä voi sanoa silloin miltei kaiken olleen huonommin, mutta ainakin sarjakuvataiteen marginaalien voi jälkiviisastellen ihastella eläneen jotain villin viattomuuden aikaa.

Esimerkiksi kerrostalomaista ruutujakoa, erittäin karkeaa kollaasitekniikkaa ja suhteellisen hutaistun näköistä piirrosjälkeä hyödyntävä seitsemän sivun remellys ”Päiväkahvien merkeissä” ja ”Vaikeat vuokralaiset” on riemastuttavan irtonainen, määrittelyjä pakeneva paperikasa. Teos asettuisi sinänsä luontevasti vaikka seuraavan Kuti-lehden sivuille, mutta kasarilla jutun sijainti taidekentällä/taidehistoriassa oli varmasti vaikeampi hahmottaa. Niinpä sen määrittelyynkään ei tuhlattu aikaa, kuten minä nyt teen tässä Kulttuuritoimituksen artikkelissa. Ensisijaisesti tehtiin eikä juututtu toissijaiseen analyysiin. Lyhyehköihin tarinoihin perustuvat sarjakuvalehdet ja lukuisten tekijöiden antologiat olivat yleinen julkaisuformaatti. Lyhyessä mittakaavassa oli tilaa pakottomille kokeiluille.

Vuonna 2021 kaikki linkittyy kenties tietoisemmin aina johonkin, ja nykysarjismarginaaleissakin lienee melko mahdotonta vain soheltaa asettumatta osaksi jotain koulukuntaa, skeneä tai perinnettä.

Wasser Water Vatten Wettä Aqua Apuan viehätys on osittain sen irtonaisuudessa. Sieltä täältä kasatussa kokoelmakirjassa asia korostuu, epätasaisuus on rikkautta. Ihan jokaisessa jutussa ei tarvitse olla ainakaan samanlaista maalaisjärkeä, kunhan jossain on. Joku toinen viehättää räjähtäneillä kuvillaan, joku taas absurdin pintakerroksen alta paistavalla arkirealismillaan.

Uusitalo kuva4

Irtonaista läppää ”vaikeista vuokralaisista”.

Uusitalon sarjakuvissa vilisee yhteiskunnallisia pointteja, mediakriittistä havainnointia ja tasa-arvokysymyksiä, mutta poliittinen saarnaus tai edes poliittinen korrektius pysyy kaukana. Asiakysymykset sotketaan absurdin komedian laskiämpäriin iloisesti asiattomuuksien seuraksi.

Huvittavuus onkin pysyvä olotila kirjan äärellä. Kovan linjan nykytaidesarjakuvaa on voinut tehdä jo 1980-luvulla ottamatta itseään turhan vakavasti.

Huvittavuudesta löytynee myös tärkeä jakolinja siihen, kuka näistä sarjakuvista nauttii. Omissa aivoissani Uusitalon hauskuus tiivistyy kuvailmaisuun. Karun ilmeikkäät hahmot hymähdyttävät jo ennen kuin mielen tekstinkäsittely on selvittänyt merkit ja yhdistänyt niihin merkitykset paikoin varsin koukeroisesta tekstauksesta. Itse asiassa sama koskee nimenomaan koukeroista tekstausta, pidän siitä miltä se näyttää jo ennen kuin saan sen luettua. Kuvallisen ja kirjallisen hauskuuden kokemukset erottuvat omiksi hörähdyksikseen.

Uusitalo kuva5

Psykologinen testi: Koetko tämän piirroksen huvittavaksi?

Tunnetuista julkkiksista ainakin Joulupukki, Telly Savalas, Dingo, Jörn Donner, Dingo, Syntinen Eeva, Ridge Forrester ja muut kaunarihahmot, Johanna Sinisalo, Kevin Spacey, Niiskuneiti, useampi tv-kokki ja Tapani Kansa vilahtavat kirjan mittaan repliikeissä tai kuvituksessa. Mainitaan paikkoja, kuten Tsekkoslovakia, Lapin yliopisto, Pori. Los Angeles ja Uurainen. Sarjakuvat maadoittavat itsensä ”meidän maailmaamme”, vaikka Ron Mossin näköinen Ridge Forrester onkin suunnilleen ainoa tunnistettava maamerkki.

Keskeinen huomio teoksen äärellä on arkitodellisuuden absurdius. Oudointa on arkijukurtti, ja se kuinka monesti voi sarjakuva- tai saippuasarjahahmo avioitua. Tämän vuosituhannen puolelta olevassa sarjakuvassa todetaan: ”Nykytaide on hauskaa ja harmitonta. Se ärsyttää ainoastaan perussuomalaisia ja veronmaksajia”.

Uusitalo kuva6 1

Ron Mossin näköinen Ridge Forrester vai miten päin se meni.

142-sivuinen kovakantinen aanelkku on moitteeton painotuote. Eläväinen kuvailottelu saa tarvitsemaansa tilan. Taustoittava artikkeli taustoittaa ansiokkaasti. Naseva kirja hyllyyn, kahvipöydälle ja kangaskassissa kahvilaan kannettavaksi.

Iso osa jutuista oli itselleni tuttuja vuosien saatossa tankatuista, nyt jo jonnekin paperinkeräyksiin liiskautuneista lähteistä, mutta asiallisesta kokoelmateoksesta uudestaan (ja uudestaan) lukeminen on täysin uusi kokemus.

Sarjat ovat kestäneet aikaa, lukija muuttunut, ja ympäröivä todellisuus monilta osin aivan toinen kuin ensilukemisten aikoihin. Ilahduttavasti outo jälleennäkeminen.

Iloinen uutinen on sekin, että tämä kokoelma ei ole ainoa tänä vuonna ilmestynyt Riitta Uusitalon sarjakuvateos. Tekijältä on vastikään ilmestynyt myös kokonaan uusi omakustanne, Sinä ajat nyt kuuttakymppiä, Ridge!

Uusitalo kuva7

Vaatteet päälle ja vauhdilla lääkäriin. Ilahduttavaa kuvaviestintää.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Sattumia sarjakuvahyllystä #55: Jyrki Nissinen – Exät

Sattumia sarjakuvahyllystä #55: Jyrki Nissinen – Exät

SARJAKUVA | Menestyjät ja luuserit ovat kaikki samaa rupusakkia trendikkäiden luovan luokan skeneilijöiden sekoillessa ihmis- ja päihdesuhteissaan. Kovan linjan taidesarjakuvaa, ala-asteen puskafarssia, viiltävää aikalaiskritiikkiä ja ärsyttävästi piirrettyä sikailua yhdistelevä draamakomedia huvittaa ja hämmentää.

lue lisää