Kuva: Antti Salminen / Poesia
KIRJAT | Riikka Simpuran Painottomuudessa havainnot karkaavat kiinnijäämiseltä.
”Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään.”
ARVOSTELU
Riikka Simpura: Painottomuus
- Poesia, 2022.
- 80 sivua.
Painotonta on vaikea sitoa alas. Riikka Simpuran esikoisteoksessa intentiot ja havainnot häilyvät heliumpalloina maailmassa, jossa painovoimaa on vähemmän.
Painottomuus (Poesia, 2022) on jo esineenä hyvin kevyt, sellainen, johon tarttumisen todellisuutta epäilee: koskevatko sormet todella kirjaa? Itse teksti on tyhjän tilan taidetta: havainnot asettuvat muutamina kirjaimina valkoisia taustojaan vasten, välissään usein useita tyhjiä sivuja. Painottomuus on kuitenkin pinnallista, sillä teos maalaa häivähdyksistään omanlaisensa maailman.
Tyhjä tila on painavaa siinä, kuinka se on tehty viivyttäväksi. Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään. Niistä koostuu valkoista vasten häilyvä todellisuus, jossa sekä merkitykset että havainnot leijuvat ja vastustavat kiinnittymistä mihinkään konkreettiseen: ”Pimeän tunteina/ koirat nukkuvat vaatekasoina.” Teoksen maailmassa syy-seuraussuhteet ovat herkästi ohuita: ”’Tulkoon kuu’, ja kuu menee.”
Niin ikään intentiot ja halut huojuvat teoksessa ilman teräviä ääriviivoja ja harvoin toteutuvina: ”Joskus kun menen, mulla on tunne./ Joskus olen tosi ja silloin, olen tosi väsynyt./ Nyt menen pitkin katua./ Sydämistynyt, tehdään jotain toimenpiteitä nyt!/ Katsotaan ja tutkitaan, yritetään tyrehdyttää tämä.” Suunnitelmat ovat paperinhentoja ja murtuvat pienimmistäkin ärsykkeistä: ”Ostaminen olisi voinut olla rakkaudenosoitus,/ nyt tuulenpuuska heilautti niittyä”. Nämä väläykset luovat häilyvyydelle tunnistettavan psykologisen tason syventämään yleistä maailmankuvaa.
Painottomuudessa on kuitenkin myös kohtia, joihin terävyys olisi voinut tuoda elävämpiä kontrasteja ja mielikuvia. Osa vertauskuvista ja sanojen rinnastuksista ei nouse samaan leijuntaan kuin muu teos: esimerkiksi ”Omena on enne” katkaisee harmonian kutsumatta kuitenkaan syventymään itseensä. Samoin parit, kuten ”kielo (kiellot)” ja ”muna (puna)”, jäävät lähemmäksi maata kuin muuten luotua, kiehtovampaa todellisuutta.
Siltikin Painottomuus on häilyvyydessään kaunis, epävarmuuteen kutsuva teos.
Anna Hollingsworth
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Marja-Leena Tuurnan uusi kirja Eeva-Liisa Mannerista on ainutlaatuinen matka luomisprosessin ytimeen – arviossa Näytän sinulle tien
KIRJAT | Marja-Leena Tuurna on kirjoittanut jatkoa vuoden 2021 Eeva-Liisa Manner -elämäkerralle Matka yli vaihtelevien äärten.
Lupaava ensiromaani pohjoisesta – arviossa Sofia Heralan Nukkuvien kukkien joki
KIRJAT | Sofia Heralan romaani pohjautuu todelliseen tapahtumaan. Viisi koululaista ja veneen soutaja hukkuivat kouluvuoden viimeisenä päivänä vuonna 1956 Liakanjoella.
Paremman tulevaisuuden toivoa Barcelonassa 1974 – arviossa Montserrat Roigin Kirsikoiden aika
KIRJAT | Kotimaassaan Roigin mukaan on nimetty niin kouluja, kirjastoja kuin katujakin, mutta Suomessa Kirsikoiden aika on ensimmäinen espanjalaiskirjailijalta käännetty teos.
Tarinoita linnanväestä – arviossa Elise Pihlajaniemen Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja
KIRJAT | Millaisia olivat ihmiskohtalot Suomen keskiaikaisissa linnoissa? Elise Pihlajaniemi jatkaa Linnaelämää keskiajan Suomessa -teoksen linjoilla.