Kuva: Antti Salminen / Poesia
KIRJAT | Riikka Simpuran Painottomuudessa havainnot karkaavat kiinnijäämiseltä.
”Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään.”
ARVOSTELU
Riikka Simpura: Painottomuus
- Poesia, 2022.
- 80 sivua.
Painotonta on vaikea sitoa alas. Riikka Simpuran esikoisteoksessa intentiot ja havainnot häilyvät heliumpalloina maailmassa, jossa painovoimaa on vähemmän.
Painottomuus (Poesia, 2022) on jo esineenä hyvin kevyt, sellainen, johon tarttumisen todellisuutta epäilee: koskevatko sormet todella kirjaa? Itse teksti on tyhjän tilan taidetta: havainnot asettuvat muutamina kirjaimina valkoisia taustojaan vasten, välissään usein useita tyhjiä sivuja. Painottomuus on kuitenkin pinnallista, sillä teos maalaa häivähdyksistään omanlaisensa maailman.
Tyhjä tila on painavaa siinä, kuinka se on tehty viivyttäväksi. Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään. Niistä koostuu valkoista vasten häilyvä todellisuus, jossa sekä merkitykset että havainnot leijuvat ja vastustavat kiinnittymistä mihinkään konkreettiseen: ”Pimeän tunteina/ koirat nukkuvat vaatekasoina.” Teoksen maailmassa syy-seuraussuhteet ovat herkästi ohuita: ”’Tulkoon kuu’, ja kuu menee.”
Niin ikään intentiot ja halut huojuvat teoksessa ilman teräviä ääriviivoja ja harvoin toteutuvina: ”Joskus kun menen, mulla on tunne./ Joskus olen tosi ja silloin, olen tosi väsynyt./ Nyt menen pitkin katua./ Sydämistynyt, tehdään jotain toimenpiteitä nyt!/ Katsotaan ja tutkitaan, yritetään tyrehdyttää tämä.” Suunnitelmat ovat paperinhentoja ja murtuvat pienimmistäkin ärsykkeistä: ”Ostaminen olisi voinut olla rakkaudenosoitus,/ nyt tuulenpuuska heilautti niittyä”. Nämä väläykset luovat häilyvyydelle tunnistettavan psykologisen tason syventämään yleistä maailmankuvaa.
Painottomuudessa on kuitenkin myös kohtia, joihin terävyys olisi voinut tuoda elävämpiä kontrasteja ja mielikuvia. Osa vertauskuvista ja sanojen rinnastuksista ei nouse samaan leijuntaan kuin muu teos: esimerkiksi ”Omena on enne” katkaisee harmonian kutsumatta kuitenkaan syventymään itseensä. Samoin parit, kuten ”kielo (kiellot)” ja ”muna (puna)”, jäävät lähemmäksi maata kuin muuten luotua, kiehtovampaa todellisuutta.
Siltikin Painottomuus on häilyvyydessään kaunis, epävarmuuteen kutsuva teos.
Anna Hollingsworth
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kiintoisa näkymä sotien välisen ajan Helsinkiin ja sen värikkäisiin kulttuuripiireihin – arviossa Tanna Elon Taru Minervasta
KIRJAT | Tanna Elo rakentaa romaaninsa päähenkilöistä Valmasta ja Paavosta hienovireiset ja uskottavat kuvaukset, lämmöllä.
Liberaaliälykkö laittaa maantiedon myytit päreiksi, ja Suomikin saa osansa – arviossa Paul Richardsonin Maantieteen myytit
KIRJAT | Onko Trumpin seinällä mittasuhteet vääristävä Mercatorin maailmankartta? Siinä Grönlanti on Afrikan kokoinen eli yli kymmenen kertaa kokoaan suurempi.
Hyvänmielen lätkäromanssi nuorille ja miksei vanhemmillekin – arviossa Annukka Salaman Sulamispiste
KIRJAT | Ylöjärveläinen Oliver hiihtää kilpaa, mutta hänen todellinen intohimonsa on jääkiekko, jota poika harjoittelee salaa läheisen avolouhoksen jäällä.
Kommunistinen diktatuuri murskasi surutta parhaitaan – arviossa Elina Kahlan Gulagin viisas
KIRJAT | Gulagin viisas on Elina Kahlan teoksen päähenkilö Pavel Florenski, kommunistisen terrorin uhri. Mies yhdisti tieteen, taiteen ja uskon, mutta se oli Neuvostoliitolle liikaa.