Emily Dickinsonin runot ovat upeita, mutta niiden suomennos jättää toivomisen varaa – arviossa 1862

Emily Dickinson, noin vuonna 1947. Kuvat: Public Domain / Atrain & Nord

Harvoin näkee, että kustantamo mollaa julkaisemaansa teosta sen takakannessa. Nyt on sellainenkin ihme todistettu. Emily Dickinsonin säkeitä sisältävän 1862 – runoja -kokoelman (Atrain & Nord, 2024) takana seisovat suomentaja Leo Saukkoriipin oletettavasti omat sanat: ”Baseballissa hyvät lyöjät onnistuvat ehkä 40 prosentissa – hittejä on vähän. Emily Dickinsonin runojen kääntäjä ei tälle tasolle pääse.”

Yksi viestinnän perussäännöistä on, että kirjoittajan ei tule paljastaa heikkouksiaan – muut tekevät sen kyllä hänen puolestaan. Tunnustuksellisuus ei tee lukijaa armeliaaksi. Sen sijaan hän alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota tekstin mokiin.

Epäedullinen vertailu on tehty helpoksi painamalla englanninkielinen alkuperäisteksti ja käännös rinnakkain teoksen aukeamille. Ratkaisu on tietysti muuten ilahduttava, ja sen soisi olevan vanhemmassa käännösrunoudessa standardi.

Hämmentävä perusvire jatkuu teoksen saatesanoissa. Kaksi kappaletta kuuden kappaleen kirjoituksesta vie tarpeeton lainaus yhdysvaltalaista uskonnollisuutta tutkineelta ja aivan mitä sattuu televisiossa horisevalta Markku Ruotsilalta. Lisäksi mainitaan Yhdysvaltain sisällissodan yhteys Dickinsonin runojen kontekstiin, mikä on hyödyllinen tieto, mutta siihen saatesanat pääosin jäävätkin, parin anekdootin mittaiseksi tyngäksi.

Emily Dickinson (1830–1886) on historian merkittävimpiä yhdysvaltalaisia runoilijoita. Sukupolvi toisensa perään on tuntenut vetoa Dickinsoniin hänen mystisyytensä ja runojensa moniselitteisyyden vuoksi. Runoissaan hän käsitteli kuoleman, uskon ja olemassaolon kysymyksiä. Mystistä perintöä korostaa, että juristiperheessä kasvanut runoilija eli merkittävän osan elämästään maailmalta eristäytyneenä Amherstin pikkukaupungissa Massachusettsissa. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Dickinsonin runojen valtaosa julkaistiin vasta tekijänsä kuoleman jälkeen.

Dickinson ei tosiasiassa ollut mikään eteerinen runoneito. Hän otti aikuisiällä vierailijoita vastaan vain harvoin, mutta he ovat kuvanneet kirjoituksissaan runoilijaa energiseksi ja jopa uuvuttavaksi suupaltiksi, jonka lauseet tihkuivat koukeroisia sanankäänteitä ja teräviä huomioita. Perheelleen Dickinson oli lojaali ja tunsi voimakkaita läheisyyden tunteita esimerkiksi sukulaislapsiaan ja kirjeystäviään kohtaan.

Runoilijan eristäytymistä on tulkittu milloin minkäkin trendin mukaan. Dickinson on ollut jälkipolvien mielestä vuorotellen traumatisoitunut, toivottoman pettynyt rakkaudessa, maanisdepressiivinen, persoonallisuushäiriöinen tai surullinen kaappilesbo. Suurta suosiota ei ole saanut ehdotus, että ehkä runoilija vain viihtyi paremmin pienessä piirissä. Myöskään ajan kulttuuri ei kannustanut keski-ikäisiä naimattomia naisia aktiiviseen kodin ulkopuoliseen elämään.

* *

Vuosi 1862 on osa Emily Dickinsonin tunnetuinta luomiskautta, jolloin on syntynyt moni hänen klassikkonaan pidetty kirjoitus. Niinpä on perusteltua julkaista hänen tämän kautensa runot (numerot 301–420) omana kokoelmanaan.

Dickinsonin tyyli on näissä runoissa tyypillisen katkelmallinen. Erityisen tunnettu on hänen tapansa käyttää ajatusviivaa – tai ainakin jonkinlaista käsin piirrettyä viivaa – välimerkkinä, hengähdystauon osoittajana, yhtäältä signaalina ajatuksen katkeamisesta, toisaalta tajunnanvirran avittajana. Dickinsonin viivat ovat lähes yhtä kuuluisia kuin hänen runonsa, sillä niissä piilee sama monimerkityksellisyys kuin sanoissa.

Suomennoksessa tällaiseen katkelmallisuuteen ei ole uskallettu luottaa. Esimerkiksi voidaan ottaa runo numero 319, jonka ensimmäinen säkeistö menee englanniksi näin:

”The nearest Dream recedes–unrealized– / The Heaven we chase, / Like the June Bee–before the School Boy, / Invites the Race– / Stoops–to an easy Clover– / Dips–evades–teases–deploys– / Then–to the Royal Clouds / Lifts his light Pinnacle– / Heedles of the Boy– / Staring–bewildered–at the mocking sky–”

Kaunista; luovuttanutta mutta jylhää. Suomennos vastaa:

”Tuorein haaveemme haihtuu, emme tavoita / sitä taivasta, jota me kaipaamme, / meille käy kuten koulupojalle, joka / mehiläisen kanssa jää kilpailemaan, / vaan se koukkaakin apilaan houkuttavaan, / sitä ympäri kiertää, kiusoittelee, / siihen uppoutuu, siihen asettunee, / nostaa pistimen keveän apilasta / eikä välitä vähääkään pojasta, / joka tuijottaa häkeltyneenä / yläpuolella pilkottavaa / sinitaivasta –”

Kukkaiskielistä, röpelöistä. 16 ajatusviivaa on karsiutunut yhdeksi. Näin ei ole koko kirjan osalta. Välillä Saukkoriipi uskaltaa luottaa runoilijan rytmiin, mutta saattaa jopa saman runon sisällä kirjoittaa yhden säkeistön dickinsonilaisittain ja seuraavan ilman ajatusviivoja. Sisäistä logiikkaa ratkaisuista on vaikea löytää. Pääosin suomennos kuitenkin karsii viivoja raskaalla kädellä.

Kuten esimerkistä näkee, Dickinsonin välimerkit luovat huohottavan rytmin, jonka lähin vertailukohta voisi olla, erikoista kyllä, Louis-Ferdinand Célinen proosan ellipsit.

Ilmiselvästi tarkoitus ei ole korvata esimerkiksi pilkkuja, sillä runot sisältävät niitäkin, vaan merkitys on moniselitteisempi. Ne luovat jo heti alkuun (”The neardest Dream recedes–unrealized”) dramaattisuutta ja ääneenlausunnassa korostuvaa rytmiä. Saukkoriipi on keskittynyt runon kirjaimelliseen tulkintaan, jolloin dramatiikka murenee. Entä miksi ”mocking” (pilkkaava) on muuttunut pilkottavaksi? Ratkaisu tuntuu epäonnistuneelta sanaleikiltä, joka avautuu vain suorittaessa vertailua alkutekstin ja käännöksen välillä, eikä siltikään tunnu perustellulta.

Suomentajan valinnat ovat sinällään käsitettäviä, sillä niissä etsitään jouhevuutta ja ymmärrettävyyttä. Toisaalta hän on usein pitänyt kiinni Dickinsonin riimeistä, vaikka sitten kömpelösti (”kiusoittelee / asettunee”). Alkutekstiä palvelisi paremmin rytmillinen imitaatio, ei riimillinen.

Tämän vuoksi suomennetut runot hukkaavat usein alkuperäisten tunnemaailman. Saukkoriipi ei uskalla jättää runoilijan monitulkintaisimpia toteamuksia sellaisiksi, vaan hänen säevalintansa ovat selittävämpiä ja suorasukaisempia. Koska elintärkeiden ajatusviivojen rooli on minimoitu, Dickinsonin tekstien ydinmehu on kumitettu pois ikään kuin turhana ylimääräisenä päähänpistona.

Sama muutos ulottuu lause- tai säerakenteisiin. Dickinsonin tyyli on katkelmallinen, sanat jäävät usein irtonaisiksi tai niiden yhteys ympäröiviin sanoihin on monimerkityksellinen. Suomentaja on siivonnut katkelmallisuuden pois. Selittely johtaa paikoin ylipitkiin säkeisiin, kankeaan kirjaimellisuuteen ja selittelyyn.

Osasyy on suomen koukeroisessa kielessä. Englanti mahdollistaa lyhyin tavuin ja sanoin tokaistun nasevuuden, jota suomen on hankala tavoittaa. ”Is bliss then, such Abyss”, kirjoittaa Dickinson, ja käännös vastaa ”onko nautinto sellainen ahdinko”. Suomennos tavoittaa säkeen sisäisen riimin mutta joutuu uhraamaan sitä varten ytimekkyyden. Dickinsonin säe soljuu, suomen vastine kolisee.

Erityisen hyvää käännöksessä on sitä vastoin sen laaja selitysosio, jossa Saukkoriipi perustelee valintojaan ja aukaisee runojen kontekstia kiinnostavalla tavalla. Samaa seikkaperäisyyttä olisi toivonut kirjan saatesanoihin. Kummastuttaa tosin sanajärjestys käänteinen suosima välillä suomentajan.

Kirjan edetessä lukijaan iskee turhautuminen. Miksi niin moni tekijälleen leimallinen keino on päätetty karsia ja teksteistä tehty ”vain” välillä enemmän ja välillä vähemmän jouhevasti etenevää riimirunoutta? Myönnettäköön, että ratkaisua voi puolustaa siten, että alkuperäiset runot ovat mukana. Miksi kopioida niiden henkeä suoraan viereisille sivuille? Kenties siksi, että suomalaiselle (käännös)runoudelle ei tekisi pahaa arvoituksellisuuden säilyttäminen selkeyden kustannuksella. Tai siksi, että Emily Dickinson ansaitsee parempaa.

Käännöskokoelma kertoo jo kannessa olevansa epäonnistunut. Lukemalla selviää, että näin tosiaan on. Rehellisyydestä kannattaa yleensä kiittää, mutta tässä tapauksessa se tuntuisi liioittelulta.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua