Jatkuvajuonisuuden jatkuva ihanuus – radio-ohjelma Sarjarakastajat on tarttuvaa intoilua televisio-ohjelmista

Toimittaja Anna Keränen. Kuva: Katriina Rouvinen / Yle

Miten elämä voi muuttua, kun rakastaa tv-sarjaa? Vai onko tv-sarjaan uppoutuminen vain ympäröivän elämän pakenemista höttöön?

Sitä pohtii Yle Radio 1:n ohjelma Sarjarakastajat. Voisi luulla, että ylitarjontaa pursuavan suoratoiston maailmassa, jossa dvd-kokoelmatkin ovat muuttumassa pölyisiksi kodin tuholaisiksi, vuosia kestävä sarjafanitus olisi loppumassa, mutta kahdeksassa jaksossa tavataan kussakin eri sarjan elämänmittainen fani. Osassa kaksikin.

Suurin osa on toki katsonut lempisarjansa tallenteilta monta kertaa alusta loppuun, mutta ainakin yksi haastateltava pystyy edelleen rytmittämään arkeaan katsomalla Salkkareita. Useita vetää aina uudestaan samojen jaksojen pariin samaistuttavuus, populaarikulttuuriviittaukset ja tietynlainen huumori. Yksi katsoja kuvailee suhdettaan lempisarjaan terapiaksi. Selvästi omistautuneesta television katsomisesta on jotain hyötyä, vaikkei se suoraan muutukaan rahaksi.

Sarjarakastajat on helposti kuunneltava, intiimin kodikas tuulahdus. Tunnari on kuin 1990-luvun televisiosta, jaksoissa käsiteltyjen sarjojen tunnusmusiikkeja kuullaan pitkiä pätkiä ja välillä nauhurin kanssa ollaan aidosti haastateltavien kanssa sohvalla lempisarjaa katsomassa. Heidän eläytymisensä välittyy hienosti ja tarttuu, vaikkei televisiota itse edes näe.

Kahdeksaan jaksoon pelkkien arkianekdoottien lämpö ei kuitenkaan riitä henkeäsalpaavaksi sisällöksi, varsinkaan, kun haastateltavien analyysit sarjojen parhaista puolista välillä vääjäämättä toistavat toisiaan. Faniuden tieteellinenkään tutkimus ei ole täysin tallaamaton polku, ja sen tai muun yleisen tason tuominen henkilökohtaisesta jutustelun rinnalle olisi antanut aiheelle jämäköittävää taustaa. Nyt toistellaan samoja kysymyksiä eri sarjojen katsojille ja päädytään toteamaan kerta toisensa perään, että sen oman lempisarjan huumori on nokkelaa ja että tuttujen hahmojen seura rentouttaa.

Sarjarakastajien ”viihdettä viihteen parissa viihtymisestä” -premissi on hauska ja kuulijaa kiusoitteleva. Välillä havahtuu mykistävästi huomaamaan, että hengaa radion välityksellä todellisten ihmisten kanssa, kun he kertovat hengaavansa television välityksellä fiktiivisten ihmisten kanssa. Ehkä samoja sarjoja katsonut voi samaistuakin heihin. On kuitenkin hieman harmillista, ettei metatasoja tai laajempia konteksteja hyödynnetä mitenkään, vaan ohjelma jää kaikkein eniten hyggeilyn puolelle. Yksittäisistä tarinoista välittyy fiilis, mutta niiden kautta ei lopulta tutkita parhaalla mahdollisella tavalla sen paremmin tv-ohjelmia kuin niitä katsovia ihmisiäkään.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua