KIRJOITUSKILPAILU | Raadin mielestä tarina on luontaisen tarinankertojan tekstiä. Kokonaisuutena Tämä ei ole minun päiväni on kuin valmis monologi nuoren näyttelijän suuhun. Lue novelli tästä.
Nimimerkki Tintti45:n monologimainen novelli Tämä ei ole minun päiväni sai ylimääräisen kunniamaininnan nuorten sarjassa Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailussa.
Ylimääräisen siksi, että vaikka teksti ylitti reilusti kilpailun säännöissä mainitun tekstien enimmäispituuden (2 500 merkkiä), päätti raati siitä huolimatta nostaa sen kunniamaininnan arvoiseksi.
Raati kehuu Tintti45:n tekstiä koukuttavuudesta ja vahvoista tunteista. Jo novellin otsikko vie suoraan tarinaan. Teksti kaipaisi reipasta tiivistämistä, mutta muotona tämä tarina on kuin spontaani monologi nuoren näyttelijän suuhun.
Kulttuuritoimituksen Saitko liikaa aikaa? -lyhytnovellikilpailuun lähetettiin kaikkiaan 274 tekstiä. Raati palkitsi viisi teksteistä ensimmäisellä sijalla ja kymmenen kunniamaininnalla.
Lisää kilpailusta voit lukea täältä. Kaikki palkitut lyhytnovellit voit lukea täältä.
* *
Tämä ei ole minun päiväni
– Koulut suljetaan. Ne ovat kiinni toukokuun loppuun asti. Päiväkodit ja esikoulut…
Katkaisen television.
Pikkuveli nukahti jo Pikku Kakkosen aikaan. Laitan viltin pikkuveljeni päälle. Käperryn sohvan toiseen päähän ja otan puhelimeni. Avaan instan. Kaverini on juuri postannut uuden kuvan #coronavirus #stayhome #life. Kuvassa hän rutistaa poikaystäväänsä.
”Olisipa mullakin, joku jota rutistaa, joku joka lohduttaisi. No onhan mulla isä ja Lukas.”
Laitan puhelimen pois ja vaivun rauhalliseen uneen.
– Vivian??
– Mitä? Mumisen puoliunessa.
– Päiväkotiin.
”Ai niin. Ylös laiskuri!!”
Nousen ylös sekunnissa.
”Nukahdin näköjään vaatteet päällä.”
– Lukas vaatteet päälle!
Avaan olohuoneen verhon.
”Vettä! Tosi kiva. Niin mun tuuria.”
Puen pikaisesti itseni ja menen ulos Lukasta kädestä pitäen. Juoksemme koko matkan päiväkodille. Päiväkodin piha on aivan tyhjä.
”Mitä? Ei ei ei. Onko tänään lauantai?!!”
Katson puhelimesta päivän.
”Tänään on perjantai. Joku pyhäpäivä ehkä. Pääsiäinen, joulu, Halloween, pyhän Patrikin päivä, MIKÄ??!!”
Avaan uutiset puhelimestani.
”Loistavaa hyvä Vivian. Kaikki on suljettu toukokuun loppuun asti. Mahtavaa.”
– Tule Lukas.
– Miksi?
– Nyt on sellainen pieni loma.
– Jee.
Kävelemme märkiä katuja takaisin kotiin. Lenkkarini ovat aivan märät.
”Päätit sitten laittaa lenkkarit. Hyvä sinä.”
Välillä inhoan ajatuksiani. Vien Lukaksen kotiin ja lähden kauppaan. Kello on yhdeksän, joten ihmisiä on vähän. Kaivan taskujani: 32,45€
”Näillä sitten pitäisi saada viikon ruuat ja Lukakselle uusia housuja. Tää ei oo mun päivä.”
Kävelen kaupan hyllyjen välissä. Laitan ostoskoriin härkistä, perunaa, halpaa pastaa, vihanneksia ja jotain muuta. Ostan Lukakselle myös yhdet collegehousut. Menen kauppareissun jälkeen lähiapteekkiin.
– Isälle kuukauden satsi lääkkeitä.
– Resepti menee nyt vanhaksi, pyydä lääkäri uusimaan se.
– Joo.
Kävelen kotiin. Kotona minua odottaa kaaos.
Vessa pitää siivota, ruokaa laittaa, Lukasta viihdyttää, hoitaa isää, yrittää siivota ja selvittää miksi en voi laittaa Lukasta päikkyyn.
Niin ja omat koulujuttuni. Laitan ruuat jääkaappiin.
– Lukas, Vivianin on nyt pakko tehdä koulujuttuja, niin käykö, että leikit kiltisti olohuoneessa?
– Okei.
Kaivan koulukirjat esiin. Wilma-viestejä on tullut monia. ’Hyvät oppilaat ja vanhemmat. Koronavirus.’
”Oikeesti. Ai katos vaan, videopuhelu opettajan kanssa, noi tehtävät perjantaiks ja luokanvalvojan kaa kahdenkeskinen keskustelu, miten suoriudun koulusta. Oikeesti. Mulla on muitakin murheita, esim. työt. Saanko mennä töihin? Jos en saa miten saan rahaa? Oikeesti mä hajoon. Etsä saaa!!!!! Et saaa!!!”
Avaan matikan kirjani. ’Etene seuraavaan kappaleeseen’ Katson uutta asiaa silmät pyöreinä.
”Joo ei, ei. Keskity vaikka yhteiskuntaoppiin.”
Avaan yhteiskuntaopin tehtävät Wilmasta. ’Tee sivun 200tehtävät 2,3,4,5 ja6’.
”Mitä vitsiä?! Mihin kolmeen ryhmään hallituksen jäsenen on kuuluttava, jotta hän voi muuttaa lakia? Juu ei. Menee yli ymmärryksen. Kysyn sitten siltä lv:ltä, että mitä vitsiä.”
Katson kelloa. Se on vasta puoli kymmenen.
”Nyt teet enkun tehtävät, vaikka Googlen kanssa.”
Katson kelloa, kello on kaksitoista. Olen ahkeroinut englannin parissa yli kaksi tuntia.
– Lukas onko nälkä?
– Joo. Isi on hereillä.
Juoksen isän huoneeseen, joka sijaitsee keittiötä vastapäätä. Isä makaa kalpeana sängyssään.
– Iskä. Mikä olo? Haluatko ruokaa?
– Kulta. Haluan vain olla kanssasi.
Isä hymyilee laimeasti. Näen, että hänellä on kipuja. Kukaan ei tiedä mikä isää vaivaa. Hän saa jotain lääkettä joka pitää hänet hengissä. Isällä ei ole montaa elinvuotta enää.
Lukas makaa isän kainalossa. Menen isän viereen myös. Siinä on hyvä olla. Kaikki unohtuu, edes hetkeksi. Kaikki on hetken hyvin.
– Isä, päiväkodista on lomaa, Lukas sanoo rikkoen hiljaisuuden. Se palauttaa minut todellisuuteen.
– Korona on levinnyt. Ulkona saa liikkua, mutta julkisilla paikoilla ei. Mun pitää mennä laittamaan ruokaa.
Annan isälle suukon. Isän poski on aivan tulikuuma. Sipaisen isän mustan hiussuortuvan pois hänen otsalta. Menen keittiöön.
– Isi, mä rakastan sua. Sä tuut terveeksi vielä, usko mua, kuulen Lukaksen ihanat sanat.
”Olisipa asiat noin helppoja. Tapahtuisipa silleen, kun tarpeeksi lujaa uskoo, niin asia tapahtuu.”
Tunnen, miten kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Pyyhin ne pois hupparin hihalla. Sysään syrjään ajatukset isästä ja kuolemasta. Laitan musiikit soimaan ja laitan mustat hiukseni pompulalle.
Alan kokkaamaan härkiskastiketta, perunoita ja paistettuja vihanneksia. Puhelimeni värisee.
– Terve Vivian. Se olen minä Verneri luokanvalvojasi.
– Moi.
– No miten etäopiskelut on lähteny käyntiin?
– Ihan hyvi.
– Onko joku vaikeeta?
”Kaikki. Koko koulu matikka, yh, bilsa, fyke kaikki.”
– Ei.
– Sepä hyvä. Miten perheesi voi?
”Isä on kuoleman partaalla ja sairas koko ajan. Lukas elää onnellisena uskoen, että isä selviää. Rahat on melkein loppu ja mun pitää kantaa kaikki, huolehtia kaikesta.”
– Mitäs niille, hyväähän niille.
”Ooksää tyhmä vai tyhmä? Toi haluu auttaa sua!!”
– Miten itse voit? Sä voit kertoo mulle, en kerro kenellekään. Minulla on vaitiolovelvollisuus.
”Nyt kerrot!! En osaa koulujuttuja, isäni on kuolemassa, pikkuveljeni elää onnellisessa pikku satumaailmassaan, jossa kaikki on hyvin, joudut itse hoitamaan talouden, joudut itse tekemään kaiken. Ei kenenkään 15-vuotiaan pitäisi joutua kokemaan tällaista. Sitten korona, kiitos kiinalaiset ja idiootit, jotka lensivät Italiaan. Kiitos. Tän talon alla asuu yks iso riskiryhmäläinen. Oikeesti sano!!!!”
– Mitäs tässä, stressiä ja veljen hoitoa, isä on sairaana.
”Idiootti!!”
– Voi ei. Toivottavasti isäsi paranee ja stressi helpottaa, edes vähän. Pidä minua ajan tasalla, mulle saa laittaa viestii ja soittaa, jos tarvetta on.
– Okei, moikka.
”Hyvä Vivian!!! Mä en jaksa enää. Mä haluan pois, mä haluan eroon mun ajatuksista, kaikesta.”
Menen isän huoneeseen. Menen makaamaan isän kainaloon ja alan itkemään.
”En jaksa enää.”
– Älä itke Vivian, isi paranee kyllä, Lukas sanoo iloisena ja silittää minun hiuksiani.
– Isä ei elä enää edes vuotta. Lopeta toi turhanpäiväinen unelmointi.
Lukaksen huuli alkaa väpättää.
– Peru sanasi. Peru sanasi, Lukas alkaa itkemään.
”Hyvä Vivian, nyt rakas pikkuveljesi tietää kamaluuden. Lohduta häntä edes.”
– Anteeksi Lukas. En olisi saanut sanoa noin. Tule tänne, sanon ja tarjoan syliä.
– Mee pois, Lukas sanoo ja käpertyy tiukemmin isän kainaloon.
– Vivian, älä itke, kohta asiat helpottaa. Olen kohta keveämpi taakka, isä sanoo hennolla äänellä.
– Älä, sanon ja menen keittiöön.
Ruoka on valmista. Syön yksin. Hiivin isän huoneen ovelle, Lukas on nukahtanut isän viereen.
”Miksei minulla voisi olla yhtä suurta luottoa kuin Lukaksella.”
Menen television äärelle ja avaan sen.
– Koronavirusepidemia on levinnyt. Jokaista riskiryhmäläistä suositellaan pysymään kotona. Muut ihmiset, älkää liikkuuko kaduilla tai kaupungilla turhaan. Lenkillä voi käydä, mutta turha hengaaminen on kiellettyä.
Luokalta pääsyyn tämä ei vaikuta. Sammutan telkkarin. Käperryn sohvalle. Näen ajatuksissani itseni, Lukaksen ja isän. Isällä on terve puna poskillaan ja hän juoksee. Hän rakasti juoksemista. Hän juoksee.
Lukaksen silmistä puuttuu pelokas katse, hän on iloinen ja vapaa. Minä olen onnellinen eikä harteillani ole velvollisuuden taakkaa. Kaikki on hyvin.
Tintti45
* *
VIDEO: Tampereen Teatterin näyttelijä Ola Tuominen lukee Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailussa palkittuja tekstejä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Saitko liikaa aikaa? Kuuntele kaikki palkitut lyhytnovellit näyttelijä Ola Tuomisen elävinä tulkintoina
KIRJOITUSKILPAILU | Tästä artikkelista pääset lukemaan kaikki Kulttuuritoimituksen kirjoituskilpailussa palkitut viisitoista lyhytnovellia – ja kuuntelemaan ne näyttelijä Ola Tuomisen lukemina.
Lyhytnovelli: Kirjoitan (Matleena Poikonen, nuorten sarjan kunniamaininta)
KIRJOITUSKILPAILU | Raadin mielestä Matleena Poikosen Kirjoitan-novelli avautuu runollisena esseenä kirjoittamisesta. Lue novelli tästä.
