Lyhytnovelli: Kirjoitan (Matleena Poikonen, nuorten sarjan kunniamaininta)

KIRJOITUSKILPAILU | Raadin mielestä Matleena Poikosen Kirjoitan-novelli avautuu runollisena esseenä kirjoittamisesta. Lue novelli tästä.

Matleena Poikonen hallitsee hyvin kielen ja kauniit, ilmaisuvoimaiset lauseet. Novelli Kirjoitan sai kunniamaininnan Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailun alle 16-vuotiaiden sarjassa. Raati kehuu Poikosen tekstiä kuvauksena mielikuvituksen voimasta ja kirjoittamisen magiasta.

Kulttuuritoimituksen Saitko liikaa aikaa? -lyhytnovellikilpailuun lähetettiin kaikkiaan 274 tekstiä. Raati palkitsi viisi teksteistä ensimmäisellä sijalla ja kymmenen kunniamaininnalla. Julkaisemme huhti- ja toukokuun aikana palkitut tekstit sekä valikoiman muita kilpailuun lähetettyjä lyhytnovelleja.

Lisää kilpailusta voit lukea täältä. Kaikki tähän mennessä julkaistut lyhytnovellit voit lukea täältä.

* *

Kirjoitan

Neljän seinän sisällä vietetyt tunnit kasautuvat päällekkäin päiviksi ja viikoiksi. Pysähtynyt tunnelma seisoo liikkumattomana pölyä keräävissä huoneissa. Ei ole muuta kuin aikaa ja sanoja pursuava pää. Sanat on saatava paperille, joka ikinen niistä, muuten hajoan korulauseiden painosta. Kirjoitan, koska sanat saavat kaiken tukkoon, pää kohoaa liiaksi pilviin vieden jalatkin maasta. Tartun kynään, vapautan mehiläisinä surisevat ajatukset ja täytän paperin satumaailmoilla. Aika ja paikka unohtuvat, kun uppoan syvälle mielikuvitukseeni, josta jokainen sana siirtyy käden kirjattavaksi.

Rakennan pienistä palasista satumetsän ja sinne kultalehtisiä puita. Teen puumajan, jonne linnoittautua pakoon koko muuta maailmaa. Kirjoitan silkkipaperisiivin lentäviä perhosparvia, joita seuraamalla päädyn keskelle niittyä ja kesäkukkien juhlaa. Makea tuoksu viipyilee ympärillä, ja kauempaa kantautuu tuulikellojen hentoja kilahduksia. Kultaisena hohkaava aurinko sulattaa kaikki pilvet tieltään, mutta hienoinen tuulenviri puhaltaa pois liiallisen kuumuuden. Auringonlaskuun asti kuljen ympäriinsä ihaillen kaikkea kaunista, mutta illan tullen kiipeän puumajaani laskemaan harmaiden pilvien alle sukeltelevia tähtiä, jotka loistavat kilpaa kalpean kuunsirpin kanssa. Lasken kahteentoista, unohdan, mitkä kaikki olen laskenut, ja aloitan alusta. Kolmannen yrityksen jälkeen luovutan ja palaan takaisin siihen maailmaan, johon oikeasti kuulun.

Kirjoitan vierelleni utuisen hahmon, jonka ääriviivoista ja kasvonpiirteistä en saa kunnolla kiinni. Hahmo on mukanani usein, jotta en tuntisi olevani ihan yksin. Hahmo on kadottanut sanat, joilla puhua, se ei vastaa, vaikka kuinka huudan. Utu-ukko on vain sivuhenkilö tarinassani, tarpeeton täyte, jota ilmankin pärjäisi mainiosti. Katson harmaiden kiehkuroiden peittämää päätä toivoen oikeita ystäviäni vierelleni.

Kirjoitan niin paljon, että vihko toisensa jälkeen täyttyy tarinoista, runoista ja mielenmaisemista. Päivän kuljettua päätökseensä käsi on turta tuhansista koukeroisista kirjaimista. Sanoilla väritettyjen sivujen keskellä on hyvä olla, kirjoitan turvallisen maailman muualle, kätken sen kasvaviin paperivuoriin. Vain sankaritarinoissa on häive mustaa, mutta niissäkin kirjoitan hyvän voittamaan kaiken pahan onnelliseen loppuun mennessä.

Odotan hetkeä, jolloin saan tarpeekseni. Silloin rutistan kaikki paperit pieniksi palloiksi ja heitän joka ikisen niistä roskikseen. Muodostan viimeiselle paperille suuren mustan aukon, puoli avaruutta nielleen taskun, joka hohkaa omaa tiheyttään ja mustuuttaan ympärilleen. Sinne syydän kaikki aiemmin kirjoitetut tarinat, tylsistymisen ja ärtymyksen, kaiken irtaimiston ajatuksista. Pää tyhjänä on hyvä olla hetki, mutta huomaamattani ajatuksissa versoo jo uusi tarina.

Matleena Poikonen

* *

VIDEO: Tampereen Teatterin näyttelijä Ola Tuominen lukee Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailussa palkittuja tekstejä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This