Lukupäiväkirja 2023 – osa 9: runoja, japanilaisia käännösromaaneja ja scifiä

Kuva: Mikko Saari

Vesa Etelämäen Raja (2023) on Poesian kevään tuotantoa, poesialaisen fragmentaarinen runokokoelma rajoista ja rajattomuudesta. Sitä kohden seuraavaksi, Annelise Heinzin Mahjong-kirjan edetessä taustalla rauhalliseen tahtiinsa, kuten akateemiselle tietokirjalle sopii.

Raja oli Elina Sallisen Kehien (Poesia, 2023) tapaan vähän vaikeaselkoinen ja hankalasti avautuva. Tästä sai kiinni vähän paremmin, mutta ihan ylimmäksi suosikikseni Raja ei nouse. Rajojen tematiikka löytyy tästä kuitenkin helpommin. Ei ole runous aina helppoa, eikä sen toki kuulu ollakaan, mutta seuraavaksi olisi kyllä mukava saada käsiin joku oikein kunnolla kolahtava runokirja näiden vähän vaikeiden ja hankalasti avautuvien jälkeen.

Mahjong (Oxford University Press 2021) tuli sekin päätökseensä – tieteellisten kirjojen tapaan siitä sai jättää lukematta viimeisen kolmanneksen, sen verran runsaasti kirjassa oli alaviitteitä ja lähdeluetteloa. Teos oli oikein mainio: ennakolta mietin, missä määrin tässä käsitellään mahjongia ja missä määrin yhdysvaltalaista kulttuuria pelin ympärillä, eli kuinka paljon tästä on omaan työhöni hyötyä. Vaan paljastuihan tämä oikein hyödylliseksi: en ollut ymmärtänyt, kuinka paljon mahjongin suosio Yhdysvalloissa pelin kehitystä ja menestystä Kiinassa ohjasi. Lämmin suositus siis tälle tietokirjalle, mikäli mahjongin historia, 1920-luvun villitykset tai 1950-luvun juutalaisten perheenäitien elämä kiinnostavat.

Holly Smalen Uusi alku, Cassandra (Atena, 2023; suom. Inka Parpola) on minun lukulistallani harvinaista viihdekirjallisuutta. Asetelma aikaluupista vaikutti kuitenkin kuvastossa sen verran hauskalta, että päätin kirjaan tarttua ja idean vetovoima riitti vielä varauksen saapumisen jälkeen nostamaan kirjan luettavaksi.

Idea kantoi ja Uusi alku, Cassandra olikin oikein kelpo viihdekirja. Aikamatkailu antoi sille riittävän vahvasti makua, samoin päähenkilön autistiset piirteet, jotka vaikeuttavat luovimista työelämässä ja ihmissuhteissa niin, että ajan kelaamiselle taaksepäin on todellakin tarvetta. Hieman epäilytti, tiivistyykö kirjan juoni siihen, että autistinen Cassandra yrittää mukauttaa itseään muiden vaatimuksiin, mutta kannattaa luottaa kirjailijaan: tarina on rakennettu paremmin.

Niklas Salmen runokokoelma Valotusaika (Enostone, 2023) on ollut minulla hyllyssä hyvän tovin odottamassa vuoroaan. Pekka Kytömäen suositus nosti sen sitten lopulta luettavaksi. Hyvää kannatti odottaa; tämä on ilahduttava runokirja, jonka herkkiä pohdintoja isyydestä ja luonnosta oli mukava lukea. Tämän perusteella minua kiinnostaa tarttua Salmen muihinkin teoksiin.

* *

Kirjastosta tuli taas läjä kirjoja, joista useampikin kiinnostaa. Ensimmäisenä lukuvuoron saa Juha Hurmeen Kenen Kalevala? (SKS, 2023), joka avaa Kalevalan syntyprosesseja ja kertoo miten karjalaisesta kansanperinnöstä tuli suomalaisten pyhää tekstiä. Odotan Hurmeelta tuttua kepeää, mutta vankasti faktojen kuorruttamaa tekstiä.

Ja onhan se Hurme luotettava. Kalevalan syntyprosessi oli minulle jokseenkin tuttu, koska olin opiskellut aihetta juuri viime syksynä, mutta Hurmeen kirjassa koko juttu selitetään napakasti ja tehokkaasti. Lönnrot ja muut perinteenkeräilijät saavat ansaitsemaansa kiitosta – moni heistä teki hurjan määrän arvokasta työtä – mutta samalla Hurme ottaa kantaa kulttuurinomimiskysymykseen. Kalevalan nimittäminen vain ja ainoastaan suomalaiseksi on väärin; oikeampaa olisi puhua laajemmin itämerensuomalaisesta kulttuurista. Tätä kysymystäkin Hurme tarkastelee oikein mainiosti.

Tämän kirjan myötä viimeistään soisi leviävän ymmärryksen siitä, että Lönnrotin Kalevala on pohjimmiltaan taide-eepos, johon Lönnrot on sommitellut yhden mahdollisen tulkinnan vanhoista runoista.

* *

Näitä työmateriaalikirjoja lukiessa tulee vähän laiskasti merkittyä, milloin lukemisen on aloittanut ja lopettanut, kun kirjaa lukee vähän silloin ja vähän tällöin. Nyt on kuitenkin Scott D. Millerin Riichi Mahjong -kirja (Psionic Press, 2016) luettu kokonaisuudessaan. Kirja on erinomainen: se on selkeästi paras ja monipuolisin lukemani esitys japanilaisesta riichi-mahjongista. Englanniksi tuskin löytyy yhtä teosta, joka tätä paremmin käsittelisi riichiä. Kirja esittelee pelin säännöt, historiaa, erilaiset muunnelmat ja hieman strategiaakin. Strategiapuoli olisi voinut olla vähän laajempi, mutta ymmärrän kyllä hyvin miksei se ole. Taitto on myös aika kotitekoisen oloinen, mutta sekään ei ole näissä mahjongkirjoissa kovin tavatonta.

Lukaisin myös uudemman kerran Lauri Paateron Go: Mikä se on? -opuksen (Books on Demand, 2008). Pieni kertaistumalta luettava opas on edelleen käytännöllinen aloittelijan opas gon pariin: hienostunut klassikkopeli on tiivistetty siinä vaivattomasti omaksuttavaan muotoon. Teos on myös kohtuullisen siistin näköinen ollakseen käytännössä omakustanne. Ei siis hullumpi kirja, harmi vain että tämäkin opas on loppuunmyyty jo aikaa sitten.

Riika Helle-Kotka lähestyi sähköpostitse ja mainosti runokirjaansa Kaiuttimessa peipot (Rosetta Versos, 2023). Minähän en kovin herkästi sano runokirjalle ”ei”, joten pistin kirjan varaukseen kirjastosta ja tutustuin. Runot ovat muodoltaan tankaa ja haikua, ja niiden aiheet yhdistelevät kaukokaipuuta Japaniin suomalaisempiin aiheisiin. Ihan hauska yhdistelmä. Luonteva vertailukohta on tietysti vasta lukemani Niklas Salmen Valotusaika; täytyy sanoa, että Salmi hallitsee muodon kyllä paremmin. Tässä useammassa kohdassa on turvauduttu kieliopin vääntelyyn, jotta on saatu säkeet tarkalleen oikeaan tavumäärään, kun mielestäni luontevampi lopputulos olisi syntynyt joustamalla tavumäärästä. Mutta ei hullumpi, jos ei loisteliaskaan.

Lopuksi vielä aloitin uutena romaanina Aura Koiviston Harhamat (Into, 2023). Koiviston Mies ja merilehmä (Into, 2019) oli erinomainen ja Ei mikä tahansa metsä (Into 2021) oli oikein hyvä sekin, joten mielenkiinnolla lähdin tutustumaan ensimmäistä kertaa Koiviston romaaneihin.

Harhamat toi alkuasetelmaltaan mieleen vähän Maarit Verrosen kirjat: tässäkin on yhteiskunnan ulkopuolelle asettuva nainen, joka lähtee elämään omanlaistaan elämää. Se vie hänet Aberraniaan, unohdetulle rajamaalle, jossa hän elää yksinkertaista maalaiselämää. Naapureilla on selvästi runsaasti salaisuuksia, joiden piiriin kirjan kertoja lopulta kutsutaan. Harhamat on tendenssiromaani: se takoo lukijan päähän monin tavoin ihmisten kammottavuutta, luontosuhteen merkitystä ja syrjäseuduilla vaatimattomasti asumisen iloa. Kirjan sanomaa en vastusta; romaanina tämä ei kuitenkaan ollut lopulta erityisen vetävä.

* *

Liu Cixinin scifijärkäleistä olen lukenut pari ensimmäistä, mutta kyllästyin vähän niiden tympeään naiskuvaan, enkä lukenut sarjaa loppuun. Muurahaisia ja dinosauruksia (Aula & Co, 2023; suom. Rauno Sainio) on tuntuvasti pienempi kirja, satiirinen vaihtoehtoesihistoria, jossa muurahaiset ja dinosaurukset perustavat sivilisaation. Kuulosti tutustumisen arvoiselta.

Muurahaisia ja dinosauruksia oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se on allegorinen tarina, joka sellaisenaan luettuna on aivan höyrypäinen scifikertomus muurahaisten ja dinosaurusten yhteistyölle rakentuvasta maailmanjärjestyksestä. Dinosauruksilla on uteliaisuutta ja luovaa ajattelua, muurahaiset ovat mekaanisia ja aikaansaavia – ja pystyvät pienikokoisina tekemään kaikenlaista, mihin dinosaurukset eivät isoina pysty. Muurahaisten ja dinosaurusten välit ovat vaikeat ja tuholta ei voida välttyä. Allegoriaa saa tulkita mieleisellään tavalla, helppohan tästä on monenlaisia tulkintoja vetää. Höpsö pieni kirja, ei kovin paljon enempää, sanoisin.

Peter Shotwellin Go! More Than a Game (Tuttle, 2010) päätyi lukulistalleni, koska se vaikuttaa olevan harvoja yhä saatavilla olevia gota käsitteleviä kirjoja, joissa on muutakin kuin pelin säännöt tai pelkkiä peliongelmia. Kirja opettaa kyllä säännötkin, joskin sen menetelmä on vähän epätavallinen ja joitain perusasioita ohitetaan yllättävän nopeasti. Kyllä tämän avulla pelaamaan oppii. Ennen kaikkea mukana on paljon taustaa ja historiaa. Osa tästä on hyvinkin kiinnostavaa, osan merkitys jää hämärämmäksi.

Kirja on uusittu painos, mutta julkaisuvuosi (2010) mainitaan vain ohimennen esipuheessa. Lisäksi kirjalla on sama ISBN kuin alkuperäisellä versiolla, joka on jo liki rikollista – jokaisella painoksella pitäisi olla oma ISBN, ellei kyse ole puhtaasta uusintapainoksesta. Paheksun vakavasti! Alkuperäisestä kirjasta on poistettu vanhentunutta tekstiä tietokone-gosta; tilalla on monta sivua täysin vanhentunutta asiaa tietokone-gosta. Sellaista on kirjoittaa aiheesta, joka on vahvasti muutoksessa.

* *

Syksyn molemmat Raisa Porrasmaan suomentamat kirjat saapuivat kirjastoon yhtä aikaa. Niistä nappasin ensimmäisenä luettavaksi Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjan (Otava, 2023). Japanilaisissa kirjoissa naisten näkemykset työelämästä ovat melko tavallisia ja sellainen tämäkin on: kolmikymppinen nainen tulee töissä sanoneeksi olevansa raskaana ja kas, kohtelu muuttuu tyystin. Harmi vain, ettei hän oikeasti ole raskaana.

Tyhjyyspäiväkirja herätti kieltämättä ajatuksia. New Yorkerin arviositaatissa kirjaa kuvataan ”yhdeksi kiihkeimmistä”, mutta minun on vaikea nähdä päähenkilö Shibatan lakonisessa tapahtumien tarkkailussa mitään erityisen kiihkeää. Kirja on kyllä mainio kuvaus äitiydestä, naisen asemasta työelämässä ja rooleista, joita esitetään. Pieneen sivumäärään on mahdutettu paljon syvällistä pohdiskelua.

Perään sitten seuraava Porrasmaan suomennos. Uenon asema (Sammakko, 2023) kertoo Tokion kodittomista, joita halutaan siivota näkyvistä. Yū Mirin romaani alkaa 1960-luvulta Tokion olympiavuodesta. Kirja kertoo japanilaisista siirtotyöläisistä ja Tōhokun maanjäristyksestä ja tsunamista, jotka aiheuttivat Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden.

Uenon asema oli hieno kirja. Kummituksena Uenossa leijaileva vanha mies tarkkailee tapahtumia sivustakatsojana ja muistelee menneitä, Japanin ja oman elämänsä vaiheita. Vähäeleisen tyylikäs kirja nousee peräkkäin lukemistani Porrasmaan suomennoksista suosikikseni. Kirjailijasta on Kulttuuritoimituksessa oiva haastattelu.

* *

Seuraavaksi sitten George Saundersin novelleja. Vapautuksen päivä (Siltala, 2023; suom. Markku Päkkilä) on Kulttuuritoimitukseen arvioitavaa, siksi se pääsee jonon kärkeen. Kirja toki kiinnostaa muutenkin: Saunders teki vaikutuksen Sotapuiston perikato -novellikokoelmalla (Siltala, 2016; suom. Markku Päkkilä) ja Lincoln bardossa -romaanillaan (Siltala, 2017; suom. Kaijamari Sivill).

Vapautuksen päivä oli kelpo kokoelma. Pitkä niminovelli täräyttää lukijan heti aivan kummallisiin tunnelmiin, isoilla kirjaimilla korostettuja käsitteitä täynnä oleva pitkä novelli kertoo viihdejärjestelmästä, joka koostuu seinälle niitatuista ihmisistä, joiden mielet on tyhjennetty ja jotka pitävät uljaita puheita isäntänsä viihteeksi. Samanlaisia hyvin kummallisia aivopesuun ja ihmisten manipulointiin ja hyväksikäyttöön perustuvia dystopiatunnelmia tarjoaa pari muutakin novellia. Muissa novelleissa meno on maanläheisempää, mutta jollain tapaa vinksahtanutta sittenkin.

Sirpa Kähkösen äidistään kirjoittama 36 uurnaa (Siltala, 2023) on kiinnostava, koska Kähkösen Kuopio-sarja on ollut erinomainen ja Kähkösen muutakin kirjoittelua on ollut ilo lukea. Epäilin, että tässä olisi yksi kirjasyksyn isoimmista suosikeista.

36 uurnaa olikin erinomainen. Kähkönen kuvaa äitinsä taustaa ja paljon myös ukkinsa ja mummonsa elämää. Ukin ja mummon elämän vaiheet ovat tuttuja Kuopio-sarjaa lukeneille, sarjan Lassi ja Anna ovat saaneet mallinsa Kähkösen isovanhemmista. Kähkönen tarkastelee äitinsä kuoleman jälkeen toisaalta oman äitinsä suhdetta isäänsä ja toisaalta omaa suhdetta äitiinsä. Äidin elämänkaari rakentuu vaikeana, osin varmasti kiitos nuoruudessa kärsityn aivovamman. Kiehtova kirja ja Kähkösen tapa kirjoittaa on lumoavan heittäytyvä. Vaikeaa ihmissuhdetta perataan hienosti.

* *

Mieleni teki runoja, joten nappasin hyllystä Kristian Blombergin Puhekuplia-kokoelman (Poesia, 2009). Tämä on Blombergin esikoinen, joka ilmestyi alunperin Kirja kerrallaan -kustannuksen Poesia-sarjassa ja sittemmin uusintapainoksena kustantamoksi kasvaneelta Poesialta. Takakansiteksti on oiva, itse runokokoelma taas paikoin hyvä ja oivaltava kaavioineen, puhekuplineen ja konstikkuuksineen, paikoin taas vähän omituinen ja jopa vaivaannuttava. Mutta keskimäärin ihan hyvä!

Miska Valoksen Sisäsiisti (WSOY, 2023) on esikoisromaani, joka kertoo helsinkiläisessä kulttuuriperheessä kasvavasta transpojasta, joka käy helsinkiläistä taidelukiota ja kipuilee menemään. Konsepti kuulostaa vähän vaaralliselta, mutta ehkä kerran vuodessa lukee romaanin helsinkiläisistä taidelukionuorista? Mieleen tulee viimevuotinen Karla Malmin Lux (Like 2022), josta pidin ennakko-odotuksiani enemmän – kenties tästäkin?

Sisäsiistissä oli tosiaan hyvää ja huonoa. Etuoikeutetun helsinkiläiseliitin elämä ei juuri kosketa ja nuorison viinanjuonti ei kiinnostanut edes silloin kun olin itse nuori, mutta onneksi Sisäsiisti on kieleltään rikas kirja. Se teki tästä mielenkiintoisen lukukokemuksen ja jättää Miska Valoksesta kirjailijana lupaavan vaikutelman: seuraavaan kirjaan vain aihe, joka kurkottelee vähän Kalliota ja Taka-Töölöä laajemmalle.

Fríđa Ísbergin Merkintä (WSOY, 2023; suom. Tapio Koivukari) on minulla lainassa jo toista kertaa ja eräpäivä painaa taas päälle. En halua joutua lainaamaan kirjaa kolmatta kertaa, joten nyt on aika tarttua tähän scifidystopiaan ja lukea se. Sen lopettaminen jää kuitenkin lokakuulle.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua