Kuvat: Into Kustannus
KIRJAT | Syrjäseuduille vetäytyvä nainen löytää paikkansa ja ystävyyttä rajamaiden kummallisten olentojen parista.
”Tendenssiromaani kauhistelee ihmisen julmuutta ja väkivaltaisuutta ja piirtää rauhanomaista utopiaa.”
ARVOSTELU
Aura Koivisto: Harhamat
- Into, 2023.
- 255 sivua.
Harhamat (Into, 2023) kiinnosti, sillä Aura Koiviston vuonna 2019 ilmestynyt Mies ja merilehmä oli hieno tarinallinen tietokirja Georg Stelleristä ja tämän löytöretkistä. Sen pohjalta olin kiinnostunut tutustumaan Koivistoon myös romaanikirjailijana. Harhamien lupailtu monilajisuus oli myös aiheena houkutteleva.
Romaanin asetelmassa on jotain maaritverrosmaista. Nimetön kertoja on työ- ja kaupunkielämän paineita syrjäseuduille paennut nainen, joka löytää uuden kodin Aberraniasta, unohdetuilta rajamailta. Sieltä häntä vetää kaupunkiin vain satunnaiset vierailut terapiassa, jossa nainen pyrkii lähinnä todistelemaan omaa työkyvyttömyyttään, jotta ei joutuisi enää imetyksi työelämän kurimukseen.
Aberraniassa kertojan naapurissa asuu vanha, noita-akkamainen Eulalia, jonka elämänmeno vaikuttaa alkuun vähän vinolta, sitten aika lailla enemmän kummalliselta ja lopulta täysin omituiselta: kertoja nimittäin äkkää eräänä päivänä mummon munimasta.
”Ja nyt puhun nimenomaan linnun munasta. Valkoisesta kalkkikuorisesta munasta, jollaisessa linnun sikiö kehittyy. Eulalia pullautti munan peräpäästään, ja se oli varsin kookas, suunnilleen hanhen munan kokoinen.”
Käy ilmi, että Eulalia on puoliksi lintu. Tällaisiksi sekoituksiksi paljastuvat Aberranian muutkin asukkaat. He ovat kimeerejä, joiden kummallisuutta kertoja pääsee ihmettelemään. Kimeerit suhtautuvat ihmisiin hyvin varautuneesti, eikä kertojankaan ole helppo päästä heidän luottamuksensa piiriin, mutta lopulta hän löytää paikkansa paikallisessa yhteisössä ihmisyydestään huolimatta. Kimeerien elämä on sopuisaa ja rauhallista – paljon sopuisampaa, itse asiassa, kuin elämä luonnossa noin yleisesti ottaen.
* *
Ihmisyys ei nimittäin Harhamien maailmassa ole korkeassa kurssissa. Jo toisessa luvussa kertoja kauhistelee ihmiselon synkkyyttä ja ihmisten pahuutta siihen tapaan, ettei ihmiskunnan kurjuudesta jää mitään epäilystä.
Harhamat voisi hyvin laskea tendenssiromaaniksi: sellaisen tarkoitus on tieteen termipankin mukaan ”ohjata lukijan mielipiteitä tiettyyn suuntaan ja sitä kautta vaikuttaa moraalisiin arvoihin tai yhteiskunnallisiin oloihin”. Tämä kuvaus sopii Harhamiin erinomaisesti.
Tämä tuntuu valitettavasti romaanin suurimmalta heikkoudelta. Olen itse asiasta samaa mieltä, mutta romaanina Harhamat ei ole lopulta kovin vetävä. Ihmiskunnan pahuutta alleviivataan raskaalla kädellä. Lukijalle, joka on valmiiksi samaa mieltä, se on vähän tarpeetonta, ja näinköhän Koiviston tylytys kääntää erimielisten päitä.
Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Elisa Aaltolan tiukka eläinoikeusasia, joka esseemuotoisena toimii erittäin hyvin. Romaanimuodossa faktapitoinen saarnaus tulee tarinankerronnan tielle. Tässä tapauksessa tarinakaan ei ihan onnistunut vetämään mukaansa tarpeeksi.
Mikko Saari
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Punaisten pako päättyi Lahden edustalle vappuna 1918 – arviossa Tuomas Hopun Tien päällä Lahti
KIRJAT | Tuomas Hoppu huipentaa kirjasarjansa Suomen sisällissodasta. Matkan varrella tuhottiin Vesilahti perusteellisemmin kuin mikään muu kunta sodan aikana.
Romaani täynnä tapahtumia ja historiaa – arviossa Kahdeksas elämä (Brilkalle) osa 1
KIRJAT | Nino Haratishvilin romaani kertoo ihmisistä Georgian sosialistisessa neuvostotasavallassa; jotkut se heitti vallan huipulle, toiset vankityrmiin ja kuolemaan.
Poika joka huusi sutta – arvioitavana Louise Pennyn Pedon mieli
KIRJAT | Rikoskomisario Armand Gamachesta kertovan Three Pines -dekkarisarjan yhdestoista osa on luotettavaa laatua moneen kertaan palkitulta Louise Pennyltä.
Taiteilija Martta Wendelin (1893–1986) loi meille ”ikuisen sunnuntain” – arviossa uusi elämäkertateos
KIRJAT | Päivi Ahdeoja-Määtän teos täydentää ja syventää lukijan tietämystä Martta Wendelinin taiteilijanlaadusta sekä siitä, millainen ihminen hän oli.
