Lukupäiväkirja 2023 – osa 3: esseitä, kauhua nuorille, syksyn kirjoja

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari

Tieto Olga Tokarczukin novellikokoelman ilmestymisestä oli iloinen yllätys. Julkaisija Särötär on sen verran pieni kustantamo, ettei asiasta minullakaan kummempaa ennakkotietoa ollut. Suosikkinobelisteihini kuuluva Tokarczuk on sen verran herkullinen kirjailija – ja Tapani Kärkkäinen kääntäjänä luotettu – että Rumpujen kaupunki -kokoelma kiilaa kirjastosta tultuaan lukulistan kärkeen ja saa luvan aloittaa maaliskuun.

Novellien parissa vierähti sitten hyvä tovi, mutta teos onkin paksu ja novelleja parikymmentä. Sekaan mahtui monenlaista; heti kokoelman aloittava dekkariaiheinen novelli sekoittaa herkullisesti fiktionaalisen maailmansa eri kerroksia. Kokoelmassa on niin puolalaista arkirealismia, maailmanlopun tunnelmia kuin historiallista kulmaa. Rumpujen kaupunki on rikas pakkaus kertomuksia taitavalta kirjailijalta. Mukavaa, että tämäkin vanhempi teos on Tokarczukilta suomeksi saatu.

Raskaamman kirjallisuuden perään on mukava lukea jotain vähän kevyempää. Anneli Kannon Haihtuneet-dekkari (Crime Time, 2023) oli heti ensikuulemalta kiinnostava juttu, sillä Kantohan on tunnetusti taitava kirjailija, joka on urallaan tehnyt hyvin monenlaista kirjallisuutta. Luottamusta siis piisaa, että Kannolta onnistuu myös dekkari, ja kun Kanto vielä lupaili kirjoittavansa perinteistä leppoisampaa murhamysteeriä, niin tottahan toki sillä lukulistalle pääsee.

Näkijä-trilogian avausosa paljastui odotusten mukaisesti kelpo dekkariksi. Pikkupaikkakunnalla on tapahtunut kymmenen vuotta sitten muutama selvittämättä jäänyt katoamistapaus, joihin liittyy kaupungin talouselämää hallinnut maalitehdas ja kaupunkilaisten sieluja hallitseva uskonlahko. Paikkakunnalle saapuu meedio, joka tulee sekoittamaan asioita pohjamutia myöten. Meedioaiheesta huolimatta tarina ei ole erityisemmin yliluonnollinen, vaan pohdiskelee vain uskon, tiedon ja huijauksen suhdetta katoamismysteerin selvittelyn ohessa. Kaipasin kepeää luettavaa ja sitä sain. Haihtuneet jätti sen verran hyvän mielen, että jatkan varmasti sarjan parissa kunhan jatko-osia ilmestyy.

Kirjastosta saapui varaus, joka pääsi heti kiilaamaan lukujonon ensimmäiseksi. J. S. Meresmaan vampyyritarina Kenties tapan sinut vielä (Karisto, 2022) oli ilahduttava tapaus, joten sen jatko-osa Kunnes tapamme taas (Karisto, 2023) on pakollista luettavaa.

Kunnes tapamme taas jatkaa nuorten miesten tähdittämää vampyyritarinaa. Pääosassa on 17-vuotias Roope, joka on kuollut ja saanut uuden epäelämän vampyyrinä. Uuteen elämäntapaan ei ole helppo tottua, etenkin kun entinen elämä on jätettävä taakse. Lisäksi itseään pitäisi ruokkia verellä, mutta kuinka se onnistuu verikammoiselta? Hauska, vauhdikas ja jännittävä nuortenkirja etenee sujuvasti ja pitää otteessaan. Saapa nähdä, saako sarja vielä jatkoa. Ymmärsin, että tästä oli tarkoitus tulla vain kaksiosainen, mutta olisihan tässä aineksia jatkolle.

* *

Niin paljon kuin olenkin viimeisen puolentoista vuoden aikana runoutta lukenut, en ole lukenut juurikaan käännösrunoutta. Asiaan ei liity mitään sen suurempaa näkemystä tai ajatusta; kotimainen runous vain tuntuu täyttävän tarpeeni yltäkylläisesti. Siinäkin riittää tutkittavaa. Hilkka Pekkasen suomentama Margaret Atwoodin Kipeästi-runokokoelma (WSOY, 2023) oli kuitenkin poikkeus. Atwood on tietysti kirjailijana itsessään kiinnostava ja runoihinkin on tullut jo jotain kosketusta Louise Pennyn dekkarien myötä, joissa Penny on hyödyntänyt Atwoodin tekstejä luomansa runoilija Ruth Zardon runoina.

Kipeästi on runsas kokoelma löytöjä Atwoodin pöytälaatikosta. Hän on kirjoittanut runoja käsin, jemmannut ne pöytälaatikkoon, kaivanut ne sieltä esiin, kirjoittanut puhtaaksi koneelle, korjaillut, järjestellyt ja kas, lopulta meillä on kokoelma. Tekstit ovat syntyneet vuosien 2008 ja 2019 välillä, eli ne ovat 70–80-vuotiaan kirjailijan kynästä lähtöisin. Niissä näkyy maailman synkentyminen: Atwood pohtii teksteissään ympäristötuhoa, tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia, lintujen katoamista… mutta myös yksilön kysymyksiä, kuten vanhenemista ja ajan kulumista. Mainio kokoelma, ei valittamista.

Tilasin itselleni vuoden 2023 Poesiavihkot saadakseni nauttia yllätyksistä ja kokeellisesta kirjallisuudesta. Hieman harmitti, kun Poesiavihkoissa julkaistiin Kristian Blombergin ja Olli-Pekka Tennilän Itseään täydentävä raunio -teos (Poesia, 2023), joka käsittelee fragmentin poetiikkaa. Tämä nimittäin kiinnosti minua kovasti, mutta oma tilaukseni alkaa vasta seuraavasta numerosta! Harmi kääntyi onneksi iloksi. Käännösoikeuksien selvittämisessä on ollut vaikeuksia, mikä on viivästyttänyt vuoden 2023 vihkojen julkaisua. Hyvityksenä tästä Poesia lähetti Itseään toteuttavan raunion kaikille vuoden 2023 tilaajille, joten pääsin ihmettelemään tätä teosta saman tien.

Itseään täydentävä raunio oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka ei varmastikaan tähän kertalukemiseen tyhjentynyt. Blomberg ja Tennilä pohdiskelevat, millaista kirjallisuutta fragmentit ovat. Kuten lajityypille sopii, tämäkin teos on hyvin sirpaleinen ja ponnahtelee kepeästi ajatuksesta toiseen, on paikoin vaikeaselkoinen ja paikoin oivalluksillaan ilahduttava. Tätä pitää pureskella ja onkin oikein mukavaa, että tämä vihko löytyy nyt omasta hyllystä.

* *

Järkytyin hieman, kun kuulin Instagramissa ensimmäisten syksyn kirjakuvastojen ilmestyneen jo. Niinpä niin: Issuusta löytyykin jo Mäkelän syksyn kuvasto. No, johan se maaliskuu tässä alkoi ja edellisten kuvastojen läpikäynnistä alkaa olla neljä kuukautta. Kyllä tämä nyt vähän liian nopeasti menee. Mäkelän kuvasto on sentään sen verran lastenkirjapainotteinen, ettei siitä nyt erityisemmin tarttunut mitään haaviin. Heli Koskisen Zeta-sarjaan tulee uusi osa, joka käsittelee pelisuunnittelua; siihen tutustuminen voi olla paikallaan. Arvioin sarjan ensimmäisen osan Onnimanniin, ehkä sitten tämänkin.

Jenna Viron esikoisteos Tuhkimoleikkaus (Kosmos, 2023) meinasi vallan mennä sivu suun, koska kuvaston perusteella en siihen tarttunut. Instagram-mainosten perusteella laitoin kuitenkin varauksen ja ehdin vielä kirjastossa ensimmäiseen varausaaltoon mukaan. Kirjan kerrotaan olevan oopperadramaturgiaa hyödyntävää tyyli-ilottelua; tällaisella kuvauksella pääsee lukulistani kärkeen.

Olipa tosiaan hyvä että kirjaan tartuin, sillä tämähän on hyvä; päädyin lukemaan koko kirjan yhden päivän aikana. Vuoden kovin esikoisteos, ainakin toistaiseksi, ja muutenkin vahvasti suosittelemisen arvoinen. Lukupiirikirjana tämä on varmasti mainio, sillä teos jakanee mielipiteitä. Oopperateema toimii, Gounod’n Faust-oopperaa versioidaan kiehtovin tavoin; taustamusiikiksi voi kuunnella Faustista valittuja paloja, mitä voinkin kokeilun perusteella suositella.

Nuorille kirjoitetaan nyt mukavasti kauhukirjoja. Millaista kummittelua pitkän linjan lastenkirjailija Harri István Mäki tarjoilee Kirottu-romaanissaan (Haamu, 2023)? Kirottu oli nopeasti luettu, kirja on lyhyt ja tyyliltään aika takovan vauhdikasta proosaa. Iso osa kappaleista on yhden rivin, tavallisesti yhden lauseen mittaista tykittelyä. Itse tarinassa on perinteisiä kauhutarinan aineksia, vähän ehkä epätavallinen pahispoika pääosassa. Päähenkilön piinaa kuvataan hyvin, mutta loppuratkaisu tuntui kuitenkin vähän töksähtävän. Ei tätä nuorten kauhukirjallisuutta kuitenkaan liiaksi ole saatavilla, joten sikälikin Kirottu palvelee kyllä tarkoitusta.

Maaliskuussa Kevät Virginian kanssa -kimppaluvun teemana ovat Virginia Woolfin esseet ja päiväkirjat. En ole erityisen kiinnostunut päiväkirjoista, joten esseitä siis: niistä onkin olemassa Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos, 2013), Jaana Kapari-Jatan suomentama hurjan paksu 66 parhaan esseen valikoima. Laskeskelinkin, että jos nyt aloitan, niin noin kolme esseetä päivässä lukemalla ehtii kuukauden loppuun mennessä lukemaan kaikki. Ihan yhteen putkeen en taida kyllä jaksaa tätä lukea, vaikka kuinka hyviä olisivat. Tämän osalta palataan siis asiaan loppukuusta.

Rengastus (Enostone, 2023) on Akseli Koskelan kooltaan pieni runokokoelma, jossa kuitenkin riittää sanottavaa. Nimi viittaa muun muassa lintuihin ja kokoelmassa onkin runsaasti lintuaiheisia runoja. Lintujen lisäksi sivutaan matkailua ja kaukokaipuuta. Digitaalista riippuvuuttakin, takakannen mukaan, mutta se meni minulta ehkä vähän ohi. Kokonaisuutena tämä joka tapauksessa ihan kelvollinen runokokoelma, vaikka ei nyt ihan täysin sytyttänytkään.

* *

Olen pohdiskellut lasten tietokirjan kirjoittamista, joten genren parhaimmistoon täytyy tietysti tutustua. Kirjastosta käteen osui Katja Bargumin ja Jenny Lucanderin Muurahaisten ennätyskirja (S&S, 2022, suom. Veera Antsalo), jonka nimi oli tuttu viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. Kirjan parasta antia on ehdottomasti Lucanderin kuvitus. Muurahaisfaktat lienevät myös kunnossa, Bargum on kirjoittanut Heikki Helanterän kanssa Suuren suomalaisen muurahaiskirjan (Minerva, 2019), eli aiheeseen on kyllä perehdytty. Ei lainkaan hullumpi teos: kyllä tätä voi luontoaiheista kiinnostuneille lapsille lukea hyvillä mielin.

Virginia Woolfin esseet etenevät hienosti, mutta ihan en jaksa lukea pelkästään niitä. Kaipasin seuraksi jotain hyvää romaania ja sellaisia hyllystä toki löytyy, kunhan saa vain valittua. Marisha Rasi-Koskisen nuortenkirja Pudonneet (WSOY, 2022) on minulla lainassa nyt toista kertaa. Heti kirjan ilmestymisen jälkeen se jäi jostain syystä lukematta ja piti palauttaa varauksen vuoksi. Nyt se sai uuden tilaisuuden, koska onhan Rasi-Koskinen moneen kertaan hyväksi havaittu kirjailija ja Pudonneiden aihekin on houkutteleva.

Pudonneet on niitä kirjoja, joiden kuvioista ei liikoja viitsi kertoa, mutta aika hienosti tämä on kyllä rakenneltu. Olettaisin, että kadulla asuva maisteri Atkinson on hienovarainen nyökkäys Kate Atkinsonin suuntaan. Kustantamo on kaksoisluokitellut Pudonneet sekä nuorten- että aikuistenkirjoihin ja hyvä niin: tämä on niitä taiteellisesti korkealaatuisia kirjoja, jotka soveltuvat monenlaisille lukijoille. Päähenkilöt ovat ehkä nuoria ja kuvatut elämän ongelmat nuortenkirjamaisia, mutta niiden käsittelytapa on taiteellisesti kiinnostava ja palkitseva myös aikuislukijalle.

Aviadorin kuvasto saapui; odotettavissa on ainakin runoutta. Niin olikin: kirjasin listalleni ainakin Janika Haatajan mainos- ja brändimaailmasta ammentavan Kukkiva nahka -kokoelman, Hanna Stormilta eläintenpitoa käsittelevän Silittäisinkö häntä vähän -kokoelman, palindromeistaan tutun Pekka Kytömäen ei-palindromisen Historian pienmiehiä -kokoelman ja Jarno Rajalammen kokoelman Marsiin muuttaneen koti-ikävä. Näiden lisäksi listalleni pääsee Maarit Verrosen uusi novellikokoelma Hyvä näin, jolta odotan saavani lisää sitä, mitä Verronen aina tekee, ja Sussu Laaksosen esseekokoelma Vapaan kirjoittajan anatomia.

Kirjallisuuden analyysi -kurssin viimeinen luentokerta käsittelee draamaa. Sitä varten on tietenkin luettava joku näytelmä. Luentokertaa edeltävä sunnuntai on Minna Canthin päivä, joten luennoitsijan pääasialliseksi tutkailun kohteeksi valitsema Canthin Anna Liisa (WSOY, 1895) tuntuu sopivalta. Näytelmiä olen lukenut ylipäänsä vähänlaisesti, vaikka teatterissa on toki tullut käytyä.

Anna Liisan tarina tuntui aika tutulta, vaan onhan tämä paljon puhuttu näytelmä melkein 130 vuoden takaa. Eikä hullumpi olekaan: selkeä, psykologinen kolminäytöksinen tragedia, jossa menneisyyden salaisuudet tulevat ilkeästi puremaan nuorta naista tämän onnenhetken kynnyksellä. Tarinassa nainen saa kärsiä ja hävetä ja mies pääsee kuin koira veräjästä, mikä ei kuulosta reilulta, mutta eiköhän se liene osin ollut Canthin tarkoituskin: kyllähän tämä aika epäreilun kuvan yhteiskunnan sukupuolirooleista piirtää. Puhtaan dialogin lukeminen tuntui toisaalta vähän raskaalta, toisaalta aika pintapuoliseen lukemiseen houkuttelevalta. Tarina ja tunnelataus välittyi joka tapauksessa.

Kuulemani mukaan Tammenkin kuvastoa on jo suljetuissa salaseuroissa jaettu, mutta kun ei Facebookissa ole, pitää odotella vielä. Innon kuvasto tarjoaa tekemistä odotteluajaksi. Kovin paljon osumia sieltä ei tällä kertaa osu: romaanipuoli on enimmäkseen huteja ja tietokirjoistakaan ei hirveän moni kiinnosta. Jotain sentään: kuvaston ykkösjuttu on Elisa Aaltolan uusi teos Puhe eläinten puolesta, koska jokainen Aaltolan kirja tähän asti on ollut todella hyvä. Aura Koiviston uusi romaani Harhamat kiinnostaa myös vahvasti. Riina Tanskasen ja Samu Kuopan Kapitalismin suuri illuusio ravistelee toivon mukaan talouspolitiikkaa kiinnostavalla tavalla. Lopulta laitan listalleni vielä Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirjan, jonka aihe tietosanakirjasta sivuutettujen sanojen keräilystä vaikuttaa mahdollisesti kiinnostavalta.

Salla Savolaisen Betonia!-tietokirja lapsille herätti mielenkiintoa jo siinä vaiheessa, kun luin siitä arvion Kirjavinkeistä. Niinpä siihen oli helppo tarttua, kun kirjaa Onnimannissa arvioitavaksi tarjottiin. Mielipiteeni Savolaisen kuvitustyylistä on vähän vaihdellut vuosien varrella ja kirjasta toiseen, mutta tässä kirjassa tyyli kyllä toimii. Rakennustyömaat, betonimyllyt ja sementtitehtaat tulevat tutuiksi kaikkine yksityiskohtineen, mutta kuvitus on kuitenkin persoonallista, värikästä eikä liian kaavakuvamaista. Itsekin opin tästä paljon uutta. Oli myös hyvä, miten betonintuotannon ilmastovaikutukset huomioitiin. Oli helppo kirjoittaa tästä kehuva arvio Onnimanniin.

Toinen Onnimannin arvostelukirja, Sofia Rossin ja Carlo Canepan Muovinkalastaja ja muita tulevaisuuden ammatteja (Art House, 2022, suom. Riina Behl), on italialainen tulevaisuuteen tähyävä tietokirja, jonka sivuilla esitellään ammatteja, joita tulevaisuudessa saattaisi olla. Siinä sivussa annetaan paljon tietoa maailman nykytilasta ja erityisesti ilmastokriisiin liittyvistä ongelmista, joiden vuoksi näitä ammatteja tullaan tarvitsemaan. Tietopuoli kirjassa on kiinnostavaa, mutta jokaista ammattia kuvataan myös lyhyellä tarinanpätkällä ja nämä tarinat olivat paikoin vähän kömpelöitä. Kirjan on kuvittanut Luca Poli, jonka kuvitus on kyllä enimmäkseen vallan onnistunutta.

Onnimannista puheenollen: posti toi nyt Onnimannin tämän vuoden ykkösnumeron eli ensimmäisen, johon olen kirjoittanut. Lehden Puntari-osastolta löytyy kolme minun kirjoittamaani arviota. Nuortenkirjallisuutta monipuolisesti käsittelevä numero sisältää hyviä huomioita yläkoulun kirjallisuusopetuksesta (”Nuorelle on siis merkitystä sillä, miten luetaan – ei vain sillä, mitä luetaan”, eli tunneille ja opetussuunnitelmaan tilaa lukemiselle!) ja näkymiä nuortenkirjallisuuden nykytilaan.

Nuortenkirjallisuuden alkukielivalikoima kapenee entisestään: vuonna 2021 yli 70 prosenttia lasten- ja nuortenkirjoista käännettiin englannista. Tämäkin fakta kerrottiin jutussa, jossa sitten esiteltiin uusinta englanninkielistä nuortenkirjallisuutta. Ymmärrän ongelman juurisyyt, mutta olisipa tosiaan hienoa tietää, mitä muilla kielialueilla tehdään etenkin nuortenkirjallisuudessa. Näppituntumani on, että nuortenkirjallisuus erityisesti on alkuaan pitkälti englanninkielistä ja pienten lasten kirjoja käännetään sitten runsaammin esimerkiksi saksasta.

* *

Kristian Blombergin runotuotantoon perehtyminen jatkuu järjestyksessä taaksepäin. Blombergin toiseksi tuorein runokirja, Valokaaria (Poesia, 2015), on melko pienikokoinen runokirja, jonka sivuilta valuu fragmentteja, mutta myös pidempää proosarunoa. Fragmentit osuvat ja uppoavat minulle paremmin. Lukukokemus oli miellyttävä, nyt odotan sopivan rauhallista hetkeä pureutua teokseen tarkemmin, jotta voin todella muodostaa siitä mielipiteeni. Ensivaikutelma on joka tapauksessa myönteinen.

Sini Helmisen Kalma (Myllylahti, 2023) lopettaa Lujaverinen-trilogian. Sarjan kakkososa Sysi (Myllylahti, 2022) jäi lopuksi sen verran kiehtovaan paikkaan, että Kalma pääsee kiilaamaan lukujonossa muiden kirjojen edelle. Kirjasarja on ollut koko matkalta mukavaa luettavaa, sillä se on yhdistellyt jännittävään juoneen sateenkaarevaa romantiikkaa ja mystisiä kauhutunnelmia. Erinomaista viihdekirjallisuutta, siis!

Kalma päättää trilogian hyvin. Tarinassa riittää jännittäviä käänteitä ja loppu on tyydyttävä. Mielenkiintoista tässä Lujaverinen-trilogiassa on sen vähän hankala asemoituminen nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden välimaastoon. New Adult -luokitus, johon tämäkin trilogia jotenkin sopisi, on Suomessa heikosti tunnettu ja muutenkin vähän ehkä väliinputoaja, mutta toivottavasti Lujaveristen pariin päätyy sateenkaarevan romanttisen kummitusseikkailun ystävät teineistä eteenpäin. Yliopistopuitteet tuskin estävät nuorempia lukijoitakaan ihastumasta tarinaan.

* *

Posti toi arvostelukappaleen Karri Kokon päätoimittaman Jalokiviä & kiikareita -kirjallisuuslehden ensimmäisestä numerosta. ”Lukemista kaikille eikä kenellekään”, lehti lupaa kannessaan. Korjataankin saman tien: Kokko ei ole päätoimittaja, vaan toimittaja ja kustantaja, eikä tämä ole lehti (tai kirja), vaan neljännesvuosittain ilmestyvä talkootyönä lukemisto. Yhtä kaikki, nopean lehteilyn valossa sivuilta näyttäisi löytyvän lähinnä kokeellista runoutta ja kuvataidetta. Vaikuttaa lupaavan omituiselta!

Oikein kelpo lukupakettihan tämä onkin. Kun ihmisellä on sopivasti kulttuurista pääomaa ja verkostoja, voi piireistään haalia mielenkiintoisia tekijöitä auttamaan kulttuurijulkaisun tekemisessä. Mukaan on saatu pitkä lista tekijöitä, mukana minullekin tuttuja nimiä, kuten Petra Vallila, Pauli Hautala, Jouko Sirola, Niillas Holmberg ja Tomi Sonster. Jos haluaa koetella omia rajojaan runouden kokeellisemman laidan kanssa, Jalokiviä & kiikareita tarjoaa jatkossa elämyksiä neljännesvuosittain.

Laura Gustafsson on niitä kirjailijoita, joilta minun on pitkään pitänyt lukea jotain. Toistaiseksi siitä ei ole tullut mitään, mutta nyt on käsillä uusin teos Mikään ei todella katoa (Like, 2023). Se on aiheensakin puolesta kovin mielenkiintoinen: kirja kertoo keski-ikäistyvästä ammattiaktivistista, joka joutuu pohtimaan mitä tehdä, kun taistelu eläinten oikeuksien puolesta ei oikein etene. Saapa nähdä, miltä Gustafssonin teksti maistuu, ainakin olen jo ehtinyt kuulla kirjasta kehuja.

* *

Seuraavana kuvastona saapui Siltala. Kansikuvassa poseeraava Sirpa Kähkönen on välittömästi kiinnostava. Olen lukenut Kähköseltä koko Kuopio-romaanien sarjan. Nyt on jotain muuta: 36 uurnaa on jonkinlainen tilinteko Kähkösen hiljattain edesmenneestä äidistä. Runoilija Maria Matinmikon kokoelmista olen pitänyt, joten uusi Valohämy-teos herätti kiinnostusta, kuvaus lupailee jotain kokonaistaiteellista.

Amerikkalainen mieskirjailija on sellainen sanapari, joka yleensä tarkoittaa nopea ohitusta, mutta Sotapuiston perikadon (Siltala 2016, suom. Markku Päkkilä) kirjoittaja George Saunders on siinä määrin taitava tekijä, että uusi Vapautuksen päivä -novellikokoelma voisi jopa kiinnostaa. Lopuksi Jouni Inkalan Geenihymni-runokokoelma pääsee listalleni sillä helppoudella, millä runokokoelmat yleensäkin.

Pakko on paras motivoija. Louise Glückin Villi iiris -runokokoelma on saanut odotella vuoroaan hyllyssä vailla sen kummempaa kiirettä, mutta nyt, harvinaista kyllä, runokokoelmaan oli kirjastossa varaus, joten siihen oli tartuttava jos sen halusi lukea. Halusinhan minä, vaikka Glückin runot ovat tähän asti viileiksi jättäneetkin. ”Ihan kivoja”, totesin Merenvaahdon palatsi -kokoelman (Aviador 2021, suom. Anni Sumari) äärellä.

Nyt on sitten käsillä Glückin oma kokoelma, vieläpä se arvostetuin. Villi iiris on suomennos vuonna 1992 ilmestyneestä Pulitzerilla palkitusta The Wild Iris -kokoelmasta. Onko hyvä? No – ihan kiva. Epäilemättä Glück asettelee sanansa taitavasti, mutta kokoelman läpäisevä tematiikka, joka pyörii kukkien, puutarhan ja jumalan kanssa keskustelemisen ympärillä, ei oikein kosketa. Tunnetasolla tämä jää jonnekin aika kauas.

* *

Tahtini oli sitten hitusen nopeampi kuin kolme esseetä päivässä, sillä Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -teoksen kaikki 66 esseetä ovat nyt luetut, pari viikkoa kirjan aloittamisesta. Luin näitä käytännössä päivittäin ja monella kertaa menikin useampi, etenkin jos kohdalla oli lyhyempiä tekstejä. Aikamoinen paketti luettavaa kyllä, Jaana Kapari-Jatta ei ole mitenkään säästellyt valikoidessaan esseitä kokoelmaan.

Kuten kokoelman koosta voi arvella, mukaan mahtuu kaikenlaista, eikä kaikki tietenkään ihan yhtä paljon kiinnosta. Kautta linjan Woolf on kuitenkin hurjan taitava ja kirjoittaa hienosti. Monet ilahduttavimmista esseistä liittyvät siihen, miten Woolfin tekstit resonoivat tämän ajan kanssa, kun aikaa on kulunut hyvinkin sata vuotta, mutta mikään ei ole silti olennaisesti muuttunut. Hyvien esseiden ystävien kannattaa edelleen tutustua Woolfin kirjoituksiin – mutta tätä voi aivan hyvin lukea myös vähän valikoiden, koko 66 esseen kattaus on kovin tuhti varsinkin yhteen pötköön luettavaksi.

Kirjavinkeissä kehuttiin Saara Kekäläisen kirjoittama ja Netta Lehtolan kuvittama lasten satukirja Prinsessa joka lähti kälppimään (S&S, 2022). Kehut olivat sen verta korkeat, että kirjastossa poiketessa kävi mielessä tarkistaa, löytyykö kirjaa hyllystä. Löytyihän se, joten nappasin matkaan ja luin saman tien autossa, kun odottelin tytärtä soittotunnilta. Tämä prinsessasatu on prinsessoille, jotka ovat villejä, vapaita ja vallattomia. Tarina viittaa hauskasti muihin satuihin ja kommentoi itseään – melkoista metakirjallisuutta siis. Suosittelen lämpimästi kaikille kurittomien tarinoiden ystäville!

* *

SKS:n kuvasto on kovin tietokirjavetoisena enimmäkseen hutia minulle, mutta kuvastosta löytyy Juha Hurmeen Kenen Kalevala?, joka pureutuu Kalevalan alkuperään. Tämän vuoden Kalevalan päivänä kohtasin ensimmäistä kertaa merkittävissä määrin kritiikkiä Kalevalan juhlimista kohtaan, joten kiinnostaa kyllä, mitä Hurme saa aiheesta irti.

Ostan harvakseltaan kirjoja ja vielä harvemmin ennakkotilaan. Nyt verkkokaupan tarjous houkutteli laittamaan syyskuun lopussa ilmestyvän Taru sormusten herrasta -juhlapainoksen ennakkotilaukseen. Aikoinaan luin Sormusten herran monen vuoden ajan kerran vuodessa, mutta nyt en ole vuosikausiin lukenut. Kersti Juvan korjailema käännös tekee klassikosta taas lukemisen arvoisen ja kirja vaikuttaa muutenkin sellaiselta, jolle voisi olla sija omassa hyllyssä.

Me suomalaiset taidamme olla tässä kovin poikkeuksellisessa asemassa. Kovin monessa muussa maassa kirjaa tuskin on aikoinaan kääntänyt nuori aloittelija uransa ensimmäisenä työnä! Se tarjoaa yllättävän mahdollisuuden saada sama suomentaja – nyt todellinen kokenut oman alansa mestari – korjailemaan kädenjälkeään 50-vuotisjuhlapainokseen.

Kariston kuvasto tarjoilee runsaan kattauksen lastenkirjoja, viihdekirjallisuutta ja vähän dekkaria ja sotakirjoja. Ei varsinaisesti minun suosikkikirjallisuuttani, siis. Ainoana varmana valintana poimin listoilta Kirsti Kurosen Seelanti-nuortenkirjan. Harkintaan menee Lasse Honkasen dekkarisarjan kakkososa Murha ei ole taidetta; ensimmäisen osan luin, koska sen tapahtumat sijoittuivat Tampereelle museokeskus Vapriikkiin. Menisikö samalla kotiseututeemalla toinenkin osa? Harkitaan.

Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa otti aikansa, kun oli kaikenlaista muuta luettavaa, mutta nyt on luettu. Olipa mainio ensitutustuminen Gustafssonin kirjoihin, joista olen kuullut paljon hyvää, mutta joita en ollut ennen tätä lukenut. Mikään ei todella katoa käsittelee eläinten oikeuksia ja taistelemista niiden puolesta. Kertojana on keski-ikäistyvä aktivisti, jonka usko elämään ja omien ponnisteluiden vaikuttavuuteen on kokenut vakavan kolauksen. Mikään ei tunnu muuttuvan, vaikka kuinka pyristelisi. Tätä elämänkriisiä kirja sitten käy läpi ja hienosti käykin. Gustafsson kirjoittaa hyvin ja kuvaa siinä sivussa eläinteollisuuden kammottavuutta, jos vaikka joku lukijoista vielä asiasta tiedä.

Seuraavaksi luen lesbokirjallisuuden klassikon. Radclyffe Hallin Neiti Ogilvy löytää itsensä -novellin ympärille koottu kolmesta pitkästä novellista koostuva samanniminen kokoelma (Oppian, 2023, suom. Anna Laine) vaikuttaisi oikein sopivalta välipalalta tähän väliin.

Pieni kolmen novellin kokoelma on kertaistumalta luettu. Niminovelli ei noussut minulle kokoelman parhaaksi anniksi. Ei nyt ihan huono sekään. Kokoelmasta parhaan vaikutelman minulle teki kuitenkin sen viimeinen novelli Fräulein Schwartz, joka kuvaa jo lähtökohtaisesti vähän vaikean saksalaisnaisen elämää englantilaisessa täysihoitolassa ja asioiden vaikeutumista ensimmäisen maailmansodan syttymisen myötä. Harmillisesti käännöksessä on jonkun verran haparointia.

Akwaeke Emezi on tehnyt vaikutuksen romaaneillaan. Nuorelta kirjoittajalta (s. 1987) tulee nyt kirjemuotoinen muistelmateos Rakas Senthuran (Kosmos 2023, suom. Kaisa Kattelus). Emezi on värikäs tekijä, joten mikseipä näitä muistelmiakin sitten lue – toivottavasti tarjolla on jotain keskimääräistä muistelmakirjaa kiinnostavampaa.

* *

WSOY:n kuvasto tuntui kevään kuvastoa nihkeämmältä ja sitä se kyllä aikuistenkin kirjojen puolella olikin. Haaviin tarttui ainoastaan Kaija Rantakarin runokokoelma Kertosäe ja mahdollisesti Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja, jonka viittaukset Cuskiin, Levyyn ja Offilliin herättävät mielenkiintoa. Onneksi lasten- ja nuortenpuoli oli parempi. Isoimpana helmenä siellä on tietysti Elina Pitkäkankaan Naraka, joka pitää ostaa omaksi hyllyyn Sangin (WSOY, 2022) seuraksi.

Muuten kiinnostaa Salla Savolaisen lasten tietokirjasarjaa jatkava Romua! ja Kim Chakanetsan tietokirja Afrikka: Suurenmoinen maanosa. Anniina Mikamalta en ole lukenut vielä mitään, joten uusi Tulen ja tuhkan tyttäret voisi olla hyvä aloituskohta. Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat on BookTok-megahitti, jonka voisi vilkaista – tytärtäni luultavasti kiinnostaa kuitenkin – ja Miska Valoksen transnuoren elämästä kertova esikoisromaani Sisäsiisti pääsee myös listalleni.

Teoksen kuvastosta löytyy totuttuun tapaan useita kiinnostavia kirjoja. Katja Raunion uusi kirja Viime ajat muistuttaa toivon mukaan enemmän loisteliasta Sinun päiväs koittaa -kirjaa (Teos, 2020) kuin Raunion esikoista. Miira Luhtavaaran Pinnallisuus-runokokoelma (Teos, 2022) oli samoin todella hyvä, joten romaani Tuhkaksi tekemisen taika on ehdottomasti lukulistallani.

R. F. Kuangin fantasiaromaani Babel vaikuttaa oikein lupaavalta sekin, runopuolella ykkönen on Henriikka Tavin Remu ja Markku Paasosen uusi teos Kaikki on tuhoutunut pitänee sekin lukea – vaan kauhea on vauhti Paasosella, kun edellistäkin kirjaa vielä odottelen, sekään ei ole vielä minun käsiini ennättänyt. Tietokirjapuolelta löytyy vielä Janne Saarikiven Hankalat sanat, joka etymologiakirjana pääsee tietysti lukulistalle, olkoonkin että nimensä perusteella siitä on odotettavissa jotain vielä kärkkäämpää kuin Saarikiven aikaisempi Rakkaat sanat (Teos, 2022).

Tammen kuvastoa kohtaan on tietysti suuret odotukset, onhan siellä Keltaisen kirjaston laatukäännökset. Kotimaisella puolellakin on tärppejä: Riina Katajavuoren runokokoelma Vasemman käden runot houkuttelee.

Marko Hautalan uusi kauhuromaani Musta kieli on välttämätöntä luettavaa, samoin Terhi Tarkiaisen ihmissusi-iloittelu Peto irti, joka jatkaa hauskan Pure mua -vampyyritarinan (Tammi, 2018) jalanjäljissä.

Käännöskirjoista mielenkiinto herää Joël Dickerin Alaska Sandersin tapausta kohtaan; Dickeriltä on tullut pari kirjaa, jotka olen ohittanut, mutta tämä on jatkoa Harry Quebertin tapaukselle (Tammi 2014, suom. Anna-Maija Viitanen) ja Baltimoren sukuhaaran tragedialle (Tammi 2016, suom. Kira Poutanen), joten ehkä tämä on taas kiinnostava. Édouard Louis’n uusi teos Muutos: metodi menee lukulistalle myös; kiinnostuneena noteeraan, että nyt sivuja on 280, eli Louis’n kirjat eivät olekaan lyhenemässä olemattomiin.

Jennifer Egan on ollut kirjoittajana monimuotoinen ja yllättävä, uutuusromaani Piparkakkutalo on siis välttämättä katsastettava. Ágota Kristófin Ison vihon (Tammi 1988, suom. Anna Nordman) ensimmäinen jatko-osa Todiste on vielä saapumatta, mutta trilogian kolmas osa Kolmas valhe menee kyllä tilauslistalle. Claire Keeganin Nämä pienet asiat vie irlantilaiseen pikkukaupunkiin ja uskonnollisen sorron äärelle; voi olla hyvä. Zoulfa Katounin Sitruunapuiden aika on maahaastebongaus: minulla on nykyisellään maahaasteessa Syyria kuitattuna Hannu Raittilalla, tässä olisi tarjolla oikeasti syyrialainen kirjailija.

* *

S&S on suosikkikustantamoitani, joten sen kuvastoa kohtaan on myös korkeat odotukset. Iida Turpeisen Elolliset käsittelee tuttua aihetta – stellerinmerilehmien kohtalo ja Wilhelm Steller tulivat tutuiksi jo Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjasta (Into, 2019). Tämä on kaunokirjallisuutta, ei tietokirja, joten kiinnostaa. Deborah Levyltä olen lukenut kaiken suomennetun, joten uusi suomennos Kuumaa maitoa kuuluu toki myös lukea.

Lydia Milletin Lasten Raamattu ei nimellään houkuttele, mutta ”Elisabeth Stroutin ja Rachel Cuskin ystäville” herätti kiinnostuksen ja kyllä, tämähän voi olla hyväkin. Lina Nordquistin Minne ikinä menetkin oli Ruotsissa viime vuonna Vuoden kirja, joten niillä meriiteillä tämä historiallinen romaani pääsee minun listalleni. Eva Frantzin uusi Anna Glad -dekkari Lasta et minulta vie ilahduttaa, sarjan aiemmat kirjat ovat hyviä. Sarjakuvia en yleensä lue, mutta Ulla Donnerin Sontaa (S&S 2019, suom. Sinna Virtanen) oli siinä määrin hyvä, että Luonnollinen näytelmä nousee listalleni. Lopuksi vielä nuortenkirjoista Anja Portinin Sumupuiden kirja pääsee Radio Popovin (S&S, 2020) Finlandia-voiton perusteella harkintaan, vaikka en Popovia ole lukenutkaan.

Otavalla on pitkä kuvasto, mutta varsinkin aikuisten puoli on lähes tyhjää täynnä. Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjaa osasin odottaa Raisa Porrasmaan haastattelun perusteella, mutta sen lisäksi nappaan listalleni vain Risto Oikarisen runokokoelman Kiitos tästä yöstä.

Onneksi Otavan lasten ja nuorten puoli pelastaa paljon. Vuoden tauon jälkeen ilmestyvä uusi Tatu ja Patu -kirja Tatun ja Patun fantasiaseikkailu on tietysti kiinnostava. Laura Ruohosen ja Linda Bondestamin Konkkaronkka vaikuttaa hienolta lasten kuvakirjalta, haluan vilkaista. Veera Salmen Aina Ponoi jatkaa oivallisen Oboin kirjan (Otava, 2021) tarinaa. Eddie Reynoldsin, Matthew Oldhamin ja Lara Bryanin tietokirja Mitä on raha käsittelee tärkeää aihetta toivon mukaan kiinnostavasti. Nuortenkirjoista Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän, Terhi Rannelan novellikokoelma Vaarallinen keli ja Emma Sofianna Söderholmin Toisinaan valo hiipuu ovat lupaavia.

Gaudeamuksen kuvasto on silkkaa tietokirjaa, joten sen kanssa on tuurista kiinni, osuuko aiheisiin jotain sellaista, että korkea kynnykseni tarttua tietokirjaan ylittyy. Tällä kertaa osumia tulee muutama. Jaakko Suomisen Pajatsosta pöytätennikseen luotaa sotien välistä pelikulttuuria Suomessa. Reijo Pitkärannan Nova fata verborum jatkaa etymologisia tutkailuja, jotka miellyttivät jo edellisessä Fata verborum -kirjassa (Gaudeamus, 2020). Hiidenmaan, Lindhin, Sintosen ja Suomalaisen toimittama Lukemisen kulttuurit ja Henritiuksen, Löytyn ja Mäntysen toimittama Tietokirjallisuuden lajit ja rajat osuvat kirjallisuudentutkimukselliseen kiinnostuksiini – etenkin tuo jälkimmäinen vaikuttaa oikein lupaavalta.

Docendon ja CrimeTimen dekkari- ja elämäkertavetoisesta katalogista ei parane kovin paljon odottaakaan, eikä sieltä muuta mielenkiintoista osukaan kuin Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarjan kakkososa Saalistetut, johon tartun ihan mielelläni; se on kevyttä ja helppoa luettavaa.

Bazarin kuvaston kohdalla on sama: listalleni tarttuu ainoastaan Louise Pennyn Kohtalokas kotiinpaluu eli tuorein Three Pines -dekkari.

Akwaeke Emezin Rakas Senthuran osoittautui keskimääräistä muistelmateosta erikoisemmaksi. En juuri muistelmista välitä, joten lähdin vähän pitkin hampain tätä lukemaan. Vaan ei hätää: Emezi on sen verran omintakeinen kirjailija, että muistelmateoksella on tosiaan annettavaa. Kirjemuotoon kirjoitettu teos ei ole mikään johdonmukainen elämäkerta, vaan käsittelee erilaisia teemoja piirtämättä mitään selkeää, yhtenäistä tarinaa Emezin elämästä. Lukija pääsee kurkistamaan, millaista on elää ọgbanjena, henkiolentona. Suomalaiskirjailijoissa saattaa herättää pieniä kateuden pistoksia Emezin kuvaus tienesteistään. Kaikkiaan kirjeistä piirtyy värikäs elämä, jossa vastoinkäymisiä on riittänyt, mutta myös taistelutahtoa ja kovaa pyrkimystä eteenpäin. Toivon mukaan Emezin teoksia suomennetaan jatkossakin.

Maaliskuun lopussa ehdin vielä aloittaa John Ajvide Lindqvistin uuden Ystävällisyys-teoksen (Gummerus 2023, suom. Katriina Huttunen). Ruotsalainen kauhumestari oli kova juttu 2010-luvun taitteessa, mutta edellisestä Kultatukka, tähtönen -romaanista (Gummerus 2011, suom. Jaana Nikula) on jo yli kymmenen vuotta. Ruotsiksi Ajvide Lindqvistiltä on kyllä ilmestynyt kaikenlaista vuosien varrella, mutta ei suomeksi. Nyt on sitten uusi romaani ja kunnon tiiliskivi onkin. Odotan mielenkiinnolla, millaisia kauhunväristyksiä ”Ruotsin Stephen King” (vai ”Ruotsin Marko Hautala”?) tällä kertaa tarjoilee.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua