Lukupäiväkirja 2023 – osa 2: Tekoälyrunoja, astronauttien varjoja ja mykkäkoulua

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari

Helmikuun alkaessa työn alla on kurssikirja, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Unohdetaan se kuitenkin hetkeksi. En nimittäin jaksa lukea kurssikirjaa aivan tauotta, vaan kaipaan väliin kaunokirjallisuutta. Kirjasto tarjosi Panu Tuomen Kardinaali Zen -runokokoelman (WSOY, 2023), jonka aiemmin luonnehdin herättäneen varovaista kiinnostusta. Instagramista kantautuneet kehut nostivat kierroksia. Kardinaali Zen osoittautuikin kehujen arvoiseksi.

Yksinkertaiselle rakenteelle perustuvassa runokirjassa on kaksi osiota, joissa ensimmäisessä runojen säemäärät kasvavat yksi kerrallaan yhdestä 25:een ja toisessa laskevat takaisin yhteen. Kolmannessa osiossa on sarja yhdestätoista säkeestä yhteen ja takaisin yhteentoista. Kyse on kardinaaliluvuista ja kolmesta kardinaalista. Lyhyine säkeineen tämä on kaikkiaan hyvin kiehtova teos, jota pitää ensilukemisen jälkeen pureskella lisää ennen laajempaa arviointia (oma arvioni Kardinaali Zenistä ilmestyi lopulta Kirjavinkeissä).

Instagramissa järjestetään kevään aikana Virginia Woolf -kimppalukua useammankin kirjan verran. Sitä varten piti tietysti käydä hakemassa materiaalia. Tampereen kaupunginkirjastosta löytyi mukava valikoima Woolfin kirjoja, niin pienempiä teoksia kuin suurempia romaaneja. Kimppaluvussa kaipailtiin luettavaksi molempia eri vaiheissa kevättä, joten nämä täyttävät ne tarpeet hyvin. Woolfin lähellä aakkosissa on myös Vuillard (Éric), jolta nappasin matkaan vielä lukemattomat kirjat 14. heinäkuuta (suom. Lotta Toivanen; Siltala, 2021) ja Päiväkäsky (suom. Lotta Toivanen; Siltala, 2019).

Jukka Aalho teki pari vuotta sitten GPT-kielimallin kanssa tekoälyrunokirja Aum Gollyn (Basam Books, 2021). Sen arvioin ja mielenkiintoiseksi havaitsin, joten kun Aalho lähestyi Instagramissa ja tarjosi luettavaksi Aum Golly 2 -kirjaa (Kertojan ääni, 2023), jonka on tehnyt kehittyneemmän ChatGPT-kielimallin kanssa, tarjoukseen oli helppo tarttua. Tekoälyn tuomat mahdollisuudet ja uhat ovat mietityttäneet, joten aihe kyllä kiinnostaa.

Kurssikirjan sivussa luen seuraavaksi Virginia Woolfia. Kimppaluvussa helmikuun teemana ovat Woolfin lyhyet romaanit ja novellit. Aloitan Runoilijan koirasta (suom. Raija Mattila; Kirjayhtymä, 1983), joka on fiktiivinen elämäkerta runoilija Elizabeth Barrett Browningin Flush-spanielista.

Runoilijan koira oli sympaattinen lukukokemus. Jos Woolfin tuotantoon haluaa tutustua helpomman kautta, tämä lienee sieltä vaivattomimmasta päästä. Samalla koiran elämäkerta on Woolfille ominaista tajunnanvirtaa. Pitää vain muistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen eikä kirjaa kannata tuomita kantensa perusteella; tämä on nimittäin kanneltaan kammottavimman näköinen kirja aikoihin.

Elizabeth Barrett Browning on runoilijana minulle tyystin vieras; mahtaako olla tänä päivänä kovinkaan luettu tämä viktoriaaninen runoilija. Sonetti 43 (”How do I love thee? Let me count the ways”) kuulostaa sentään etäisesti tutulta. Tulipahan nyt sitten tutustuttua, vaikkakin koiran näkökulmasta. Woolf kuvaa maailmaa ja koiran sielunelämää paikoin oivaltavasti. Takakansi mainitsee satiiriset sävyt, jollaisia tästä on myös luettavissa. Runoilijan koiraa on myös helppo lukea kritiikkinä kaupunkielämää ja säätyläisnormeja kohtaan. Mainio tuttavuus siis, joten kiitos Virginia Woolf -kimppaluvulle siitä, että tuli tähänkin vanhaan kirjaan tartuttua.

* *

Celeste Ngin uuteen kirjaan Kadonneet sydämemme (suom. Taina Helkamo; Gummerus, 2023) tartuin oikeastaan aiheesta huolimatta. Ng on ollut kiinnostava kirjailija jo ensimmäisestä suomennoksesta lähtien: Tulenarkoja asioita (suom. Sari Karhulahti; Gummerus, 2019) oli oivallinen kertomus, samoin toisena suomennettu esikoisteos Olisi jotain kerrottavaa (suom. Sari Karhulahti; Gummerus, 2020). Nyt Ng kirjoittaa dystopiaa, selvästi reflektoiden Yhdysvaltojen politiikan nykytilannetta. Aasialaistaustaisten ihmisten asema on ollut Ngin kirjoissa olennainen osa ja niin on tässäkin, kun Kiina on nostettu ykköspahiksen asemaan ja Yhdysvalloissa on alettu suhtautua kriittisesti kaikkeen aasialaiseen. Dystopia ei ajatuksena sytytä, mutta luotan Ngiin.

Oikein antoisa romaanihan tämä oli. Ng käsittelee kiinnostavia kysymyksiä: vanhemmanrakkautta, lasten käyttämistä aseena, yhteiskunnan vaivihkaista luisumista fasismiin, vastarinnan muotoja. Tässä on atwoodlaista dystopiakirjoittamista, eli monilta osin kirjan kuvaamat asiat ovat sellaisia, joita jo tapahtuu. Eihän tarvitse katsoa Suomea pidemmälle, jos miettii, miten ja miksi jotain kulttuuria on haluttu tuhota riistämällä lapset vanhemmiltaan. Viehättävä tarina, Ng on taidokas kirjoittaja.

Aum Golly 2 saapui ja aika joutuisasti tuli myös luetuksi. Edelliseen Aum Gollyyn verrattuna kuvitus on eri tasolla: kuvituksesta vastaava Midjourney ei tyystin tee ihmiskuvittajia työttömiksi, mutta tekee kyllä todella kiinnostavaa ja näyttävää jälkeä. Itse runot sen sijaan eivät tehneet välttämättä samanlaista vaikutusta kuin ensimmäisen Aum Gollyn kohdalla. Ehkä odotukset olivat erilaiset, mutta jotenkin jälki tuntui kömpelömmältä (Aum Gollyn suhteen menen muistikuvien varassa). Etenkin pyrkimys loppusointuihin ei välttämättä ollut runoille eduksi. Aum Golly 2 on parhaimmillaan keskustelunherättäjänä, ajatusten ruokkijana ja dokumenttina siitä, mihin kielimalli nyt pystyy. Haastattelin Aalhoa (ja ChatGPT:tä) Kirjavinkkeihin.

Johdatus kirjallisuusanalyysiin tuli lopulta sekin päätökseensä. Aika työlästä luettavaahan tällainen tiivis oppikirja on, mutta asia on toki mielenkiintoista. Kirjallisuutta käsitellään teoksessa monelta kantilta, niin proosan, lyriikan kuin draaman kannalta. Teos esittelee kirjallisuudentutkimuksen perusteet, analyysin keinoja ja eri kirjallisuudenmuotojen historiallista taustaa. Kyllähän tämän parissa viisastuu ja epäilemättä kirjasta tulee olemaan vielä paljon hyötyä, kun teen Kirjallisuuden analyysi -kurssin esseitä.

* *

Kirjastosta saapui useampi mielenkiintoinen kevään uutuuskirja. Niistä valinta osui Tuomas Aitonurmen Ruumiin ylittävä ääni -esseeteokseen (WSOY, 2023). Se on miellyttävän pienikokoinen, esseistiikka kiinnostaa, Aitonurmi vaikuttaa nettikirjoittelunsa perusteella fiksulta kaverilta ja Instagramissakin kokoelma oli saanut jo sen verran paljon kehuja, että odotettavissa on hyvä lukukokemus.

Aitonurmen esseet miellyttivät suuresti. Kokoelma on tiivis, mutta sitäkin laadukkaampi. Esseet käsittelevät muun muassa maskuliinisuutta, sairastumista, kehollisuutta, koulukiusaamista ja traumoja. Useamman lukijan olen nähnyt kehuvan ”Kirje maskuliiniselle varkaalle” -esseetä ja tähän kuoroon minäkin yhdyn. Hienoa, hienoa työtä. Ruumiin ylittävä ääni on kiehtova kokoelma kirjoituksia ja omiaan herättämään tällaisessa kirjoittelusta kiinnostuneessa epätoivon tuntemuksia: enhän minä voi ikinä mitään näin hienoa saada aikaiseksi. Tämä oli sillä tavalla kiinnostava, että haastattelin Tuomas Aitonurmea Kirjavinkkeihin.

Houkuttelevimpien uutuuksien joukossa olisi tarjolla lisää esseistiikkaa, mutta otan tähän väliin kuitenkin fiktiota. Pysytään silti lyhyessä tavarassa. Olga Palon Aion kertoa nyt kaiken (Otava, 2023) on novellikokoelma, joka takakantensa mukaan ”tutkii loisteliaasti kielen, kertomisen, ylöskirjaamisen ja selittämisen mekanismeja”. Tällä lupauksella kirjan varasin, nyt nähdään pitääkö se.

Palon kuvastolupaus koski myös autofiktion ajamista nurkkaan. Sitäkin Aion kertoa nyt kaiken kieltämättä tarjoili. Novellikokoelma koostuu pääasiassa minämuotoon kirjoitetuista teksteistä, joita on paljon, yli kaksikymmentä. Joukossa on muutama lyhyempi sivun-parin välipaloja, mutta valtaosa on vähän pidempiä. Sitkeä minäkertojan käyttö vie autofiktion äärelle, mutta toisaalta tekstit leikittelevät reippaasti kertomisen tavoilla.

Jonkinlaiseksi avainlauseeksi poimin tämän: ”Päähenkilöni etäisyys itsestäni vaihtelee, mutta ette te minua täältä löydä.” Lukija voi jäädä pohtimaan, missä määrin teksteissä puhutaan totta, vaikutetaan puhuvan totta tai vain leikitään lukijan odotuksilla. Ei hullumpi esikoiskokoelma! Haastattelin myös Olga Paloa Kirjavinkkeihin.

Sitten sitä esseistiikkaa taas. Annika Suvivuon Matka jään reunalle on kokoelma kirjoituksia jäähän liittyen. Tämähän vaikutti heti katalogista bongattunakin kiinnostavalta aiheensa vuoksi. Kirjoittajasta ei ole mitään käsitystä, mutta erilaisiin luontoaiheisiin on ollut mielenkiintoista paneutua ja jäähän keskittyminen on raikas, uusi näkökulma, johon en ole muissa kirjoissa vielä törmännyt.

Matka jään reunalle oli miellyttävä lukukokemus. Essee on ehkä väärä termi; Suvivuo itse luonnehtii kirjaansa ”kertomukselliseksi ja kokemukselliseksi tietokirjaksi”. Esseemäistä henkilökohtaisuutta ja pohdiskelua kirjassa kuitenkin on ja luvut ovat sillä tavalla irtonaisia, että ne voisi mieltää yksittäisiksi esseiksi. No, se semantiikasta; Suvivuo käsittelee kiinnostavin tavoin suhdettaan jäähän ja elämään sen ympärillä. Aihe rönsyää moneen suuntaan. Ihastuttava kirja! Tämäkin kiinnosti siinä määrin, että haastattelin Suvivuota Kirjavinkkeihin.

Videopeliaiheista lastenkirjallisuutta käsittelevää juttua varten piti lukaista Jari Mäkipään Masi Tulppa -sarjan avausosa Pääsy kielletty! (Tammi, 2017). Hyvinhän tämä kirja aiheeseen osuu: pääosassa on pelaava poika ja tarina on hyvin pelimäinen tasoineen ja voitettavine vihollisineen. Pelihuumori toimii näin kirjallisessa muodossa ja tarinassa on sopiva annos opettavaisuuttakin. Jonkinasteinen Risto Räppääjän serkkupoika tämä Masi Tulppa selvästi on. Jussi Kaakisen kuvitus on mainio lisä kirjalle.

* *

Kirjallisuuden analyysi -kurssin lopputöinä tehdään kaksi esseetä, joista toisessa analysoidaan runo ja toisessa novelli. Kurssin vetäjä onkin jo listannut tarjolla olevia runoja. Koska yksittäisen runon lukeminen vailla kontekstia tuntuu vähän ontolta, laitoin saman tien varaukseen kaikki mainitut runokokoelmat. Ensimmäisenä tutustumisvuorossa on Satu Erran kokoelma Hetkenä minä (Poesia, 2021).

Hetkenä minä on ajatuksia kutittelevaa runoutta, josta en osaa ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon siitä pidän. Erran kieli on paljolti poisjättämistä, epämääräisyyttä. Jo kokoelman nimi on tällainen pieni arvoitus: viittaako ”minä” sanontaan ”hetkenä minä hyvänsä” vai persoonapronominiin? Molempiin, veikkaan, ja vastaavanlaista monimielisyyttä sivuilta löytyy enemmänkin. Mielenkiintoinen teos, vaikka vähän vaikealta tuntuukin.

Anu Kaaja tuli minulle tutuksi kolme vuotta sitten ilmestyneen Katie-Kate-romaanin (Teos, 2020) myötä. Kirjassa kohtasivat glamourmalli Katie Price ja kuninkaallinen Kate Middleton. Pornoa ja prinsessakuvastoa yhdistävä teos oli kiehtova kirjallinen räjähdys. Tältä pohjalta uusi Rusetti-kirja (S&S, 2023) kiinnosti sen verran, että päädyin ennakkotilaamaan kirjan erikoispainoksen.

Rusetti osoittautui värikkääksi kirjaksi. Olen tyytyväinen, että panostin värilliseen erikoispainokseen, sillä kirjassa puhutaan paljon eri taideteoksista ja teosten kuvat pääsevät todella oikeuksiinsa värillisinä. Taideteosten lisäksi Rusetissa keskustellaan kahvilapöydän esineistön kanssa – kirjaimellisesti – ja mukana on myös autofiktiivistä ainesta, kuvausta matkoista pitkin ja poikin Eurooppaa museoiden ja rakastettujen perässä. Teos pohdiskelee esineiden ja ihmisten rakastamista ja taide-elämysten äärellä haltioitumista, mutta kurkistelee myös luksuksen takana olevan kärsimyksen perään. Rusetti tarjoaa elämyksiä kahviloista, teknoklubeilta ja taidemuseoista. Muoto ei ole helpoin, mutta palkitseva.

Rusetin perään jatkan tutustumista kirjallisuusanalyysikurssin runoihin. Pauliina Haasjoki on parin kokoelman verran tuttu runoilija, joten Pääskynen ja lepakko -kokoelmaankin (Otava, 2009) lähden tutustumaan mielelläni.

Pääskynen ja lepakko sisältää paljon luontokuvastoa, kuten nimikin antaa ymmärtää. Runot ovat runsassanaisia, proosarunon puolella ollaan usein. Haasjoen aikaisemmista kokoelmista Nausikaan (Otava, 2022) ja Promessan (Otava, 2019) olen kokenut kiehtoviksi, ehkä vähän vaikeaselkoisiksi. Sama tässäkin: korkealentoista, mutta mielenkiintoista. Ei häiritse, etten ymmärrä.

Seuraavana kurssirunouden pinossa on Kristian Blombergin Kaikessa hiljaisuudessa (Poesia, 2019). Blombergia en ole aiemmin lukenutkaan. Tämä osoittautui melkoiseksi runsaudensarveksi. On Poesia-fragmentaarisuutta, pitkää filosofishenkistä kirjoittelua, kuvallisuutta ja kielellä leikittelyä – oikein kunnon paketti kokeilevaa runoutta. Sen verran sekalainen seurakunta tämä on, että harva varmasti kaikesta tässä pitää, mutta eiköhän tämän teoksen sivuilta löydy jokaiselle lukijalle jotain sykähdyttävää. Minä ainakin viihdyin Blombergin aivoitusten ja oivallusten äärellä mainiosti. Ilmeistä myös on, että Blombergin muihinkin teoksiin on tutustuttava.

* *

Romaaneista vuoron saa Sanmaon Tarinoita Saharasta (suom. Rauno Sainio; Aula & Co, 2023). Tämä taiwanilaisnaisen kertomus 1970-luvun Länsi-Saharasta tuli kartalleni sen suomentajan myötä: Suomen harvoihin kiinantaitoisiin suomentajiin kuuluva Rauno Sainio kertoi tekevänsä seuraavaksi tällaista. Olen suhtautunut kirjaan kaksijakoisesti; toisessa vaakakupissa painaa kiinnostus kiinalaista kirjallisuutta kohtaan, toisessa mielenkiinnon puute elämäkertoja kohtaan. Instagramissa tätä kuitenkin kehuttiin, toisaalta Kulttuuritoimituksen arviossa moitittiin. Ei siis taida auttaa kuin lukea tämä itse.

Sanmaon kohdalla pisti silmään sen kirjastoluokitus. Kustantaja on merkinnyt takakanteen kirjastoluokaksi 84.2 eli kertomakirjallisuuden. Tampereella kirja on ensisijaisesti luokiteltu luokkaan 48.21 eli Pohjois-Afrikka. Se on myös luokiteltu kertomakirjallisuuteen ja kiinankielisen kirjallisuuden historiaan ja tutkimukseen. Olivat tarinat sitten totta tai eivät, ne tarjoavat kuitenkin silmäyksen vieraaseen maailmaan: 1970-luvulla Länsi-Sahara oli vielä Espanjan siirtomaa, jossa levottomuudet alkoivat kehittyä. Niiden suhteen asiahan ei ole vieläkään ratkennut. Sanmao kuvaa kokemuksiaan värikkäästi. Toisaalta kielenkäyttö ja paikallisten sahrawien elämän kuvaus tuntuu aika eksotisoivalta ja vanhahtavalta. Loppu oli kuitenkin hyvä ja Rauno Sainion suomentajan jälkisanat jälleen kerran ilo lukea.

Aki Salmelan Jokeri (Tammi, 2014) on myös kurssirunoutta. Salmela on runoilijana hivenen tuttu, sillä hän on voittanut Tanssivan karhun teoksellaan Tyhjyyden ympärillä (Tammi, 2008). Siitä pidin, joten Jokeriinkin suhtaudun lähtökohtaisesti myönteisesti. Korttipakkatematiikka – jokainen runo vastaa yhtä korttipakan korttia – vaikuttaa myös rohkaisevasti.

Jokeri jätti kuitenkin raapimaan päätä. Tykkäsinkö vai en? Ehkä hiukan jätti kylmäksi ja jäi etäiseksi. Korttipakkatematiikka ei ihan auennut, vaikka jotain yhteneväisyyksiä eri maiden korttien kesken olikin. Teoksen lopettanut jokeriteksti oli kyllä hyvä. Tätä täytyy vielä sulatella.

B. B. Alstonin Amari ja taikureiden peli (suom. Ilkka Rekiaro; Otava, 2023) palautuu nyt kirjastoon lukemattomana. Kirjaan on varauksia, enkä sitä nyt ennättänyt lukea. Jäi ensimmäisestä osasta pitäneeltä tyttäreltäkin lukematta, kun on ollut muuta luettavaa. Saapa nähdä, onko syytä varata uudestaan; luettavaa on kovin paljon, joten tällainen henkilökohtaisesti ei niin kiinnostava, mutta jostain epämääräisestä velvollisuussyystä lukulistalla oleva sarjan kakkososa ei ole ihan kuuminta luettavaa. Voi olla, että tunnen Amaria tarpeisiini nähden riittävän hyvin jo ykkösosan Amari ja yön veljet (suom. Ilkka Rekiaro; Otava, 2021) perusteella.

* *

Koska kirjastosta ei ole tullut mitään todella polttavaa uutuutta, tässä kohtaa oli hyvä hetki tarttua johonkin vähän vanhempaan. Luen hyvin harvoin kirjoja uudestaan, mutta kun parissakin Instagramin haasteessa kyseltiin, minkä kirjan haluaisin lukea uudestaan, tuli mieleen, että Ursula Le Guinin scifiklassikoihin olisi mukava palata. Maameren velhoon (suom. Kristiina Rikman; WSOY, 1976) palasin jo, kun luin sen ja jatko-osat esikoiselle ääneen. Lainasin siis Pimeyden vasemman käden (suom. Kalevi Nyytäjä; WSOY, 1976) ja Osattomien planeetan (suom. Kalevi Nyytäjä; WSOY, 1979) kirjastosta ja aloin nyt näistä lukea Pimeyden vasenta kättä.

Pimeyden vasemman käden juttuna on kuvata yhteiskuntaa, jossa on erikoinen sukupuolijärjestelmä: planeetan asukkaat ovat potentiaalisesti miehiä ja naisia ja voivat kuukausittaisessa kiimassaan ottaa kumman sukupuolen muodon tahansa. Sama ihminen voi olla usean lapsen isä ja äiti. Tällaiselle planeetalle on saapunut tähteinvälisin liittouman ensimmäinen edustaja, joka yrittää houkutella planeetan asukkaita mukaan ihmiskunnan galaktiseen yhteyteen. Seuraa paikallispolitiikkaa ja lopulta hurja vaellus jäätiköiden poikki.

Pimeyden vasen käsi on kirjoitettu vankasti sukupuolibinääristä. Se on ymmärrettävää vuonna 1969 kirjoitetulta kirjalta. Vähän ikävältä kalskahti myös ”naismaisen” käyttäminen negatiivisena ilmaisuna. Lopun jäätikkövaellus tuntui jotenkin tarpeettoman pitkältä ja perinpohjaiselta. Vanha, paljon kirjallisuudentutkimuksessakin käsiteltyä klassikko on kuitenkin edelleen aivan luettava teos ja käsittelee paitsi sukupuolta, myös muun muassa lojaaliutta ja petollisuutta.

Kun romaanin saa päätökseen illalla, ei jaksa aloittaa heti uutta romaania. Runokokoelmaan voi kuitenkin sukeltaa. Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (Kirja kerrallaan / Poesia, 2009) lienee tuttu monille, jotka ovat 2010-luvulla kirjallisuutta opiskelleet; olen ymmärtänyt, että kokoelman Läski XL -runosarja on keskeinen kotimainen esimerkki flarf-runoudesta ja siksi usein käytetty. Niin minäkin tähän törmäsin: kirjallisuusanalyysikurssin esimerkeissä, joista heräsi halu tutustua tarkemmin.

Varjoja astronauteista oli kokonaisuutena jokseenkin odottamaton. Tiesin Läski XL -runot, jotka olivat odotusten mukaisia ja ovat todellakin kiehtovaa kamaa, mutta muuten kokoelman sisältö pääsi yllättämään. En odottanut ihan näin pornografista runoutta. Heikkinen käyttää työkaluinaan hakukoneita ja käännöskoneita ja rakentelee tekstinsä vaihteleviin formaatteihin: vastakkain asettuvat blogit tai IRC-Gallerian mieleentuovat tekstit ja toisaalta raakuuksia ja väkivaltaa kuvaavat lehtiartikkelit. Ylevä ja rujo törmäävät toisiinsa rajuilla tavoilla. En lainkaan ihmettele, miksi tämä on jäänyt ihmisille mieleen. Tästä löytyy PDF Poesian nettisivuilta, eli tutustua voi vaivatta ja ilmaiseksi.

Kanadalainen Miriam Toews teki vaikutuksen Naiset puhuvat -romaanillaan (suom. Kaisa Kattelus; S&S, 2021). Uusin romaani, Kaisa Katteluksen melko tuoreeltaan suomentama Pidä puolesi, Swiv (S&S, 2023), pääsee lukulistalle tuoreimmista saapuneista varauksista ensimmäisenä – tosin vain siksi, että Rachel Cuskin Mykkäkoulu (suom. Kaisa Kattelus; S&S, 2023) odottaa vielä kirjaston varaushyllyssä noutamista – edellisen kirjan vetävyyden ajamana. Aihekin vaikuttaa sopivan äkkiväärältä: yhdeksänvuotiaan sisukkaan lapsen, raskaana olevan äidin ja eloisan mummon yhdistelmä kuulostaa omaperäiseltä.

Pidä puolesi, Swiv onkin monipuolisen tunteikas lukukokemus. Lapsen näkökulmasta kerrottu tarina kolmen sukupolven yhteiselosta oli hauska, kaoottinen, surullinen, siis kautta linjan melkoista vuoristorataa. Lapsinäkökulma tuo tarinaan oman kierteensä, kun päähenkilö Swiv tulkitsee rempseän mummon ja dramaattisen äidin juttuja omalla tavallaan. Mummon ja Swivin matkasta Kanadasta Fresnoon tulee melkoinen seikkailu.

Tarinan kertominen kirjemuodossa antaa Toewsille mahdollisuuden asetella asiat mielensä mukaisesti ja oikoa tylsien kohtien yli. Kirjassa näkyy Toewsin elämästä kumpuavia, jotka nähtävästi toistuvat laajemminkin Toewsin tuotannossa, mutta ei tätä kyllä muuten mitään suurempaa houkutusta ole omaelämäkerrallisena lukea. Saahan sitä elämänsä aiheista kirjoittaa!

Sitten se Mykkäkoulu! Kuulun Rachel Cuskin tuotannon ihailijoihin. Olen lukenut kaiken Cuskilta suomennetun, joten uusi Mykkäkoulu-esseekokoelma on tietysti välttämättä luettava. Kuulemani perusteella tältä Coventryn-matkalta on odotettavissa mainio lukukokemus.

Mykkäkoulu onkin oivallinen kokoelma kirjoituksia. Monissa eri julkaisuissa aiemmin ilmestyneet tekstit toimivat aivan hyvin yhtenä kokoelmana. Henkilökohtainen essee tuntuu istuvan Cuskin tyyliksi oikein hyvin: omat kokemukset taipuvat sulavasti yleiseksi huomioiksi vanhemmuudesta, äitiydestä, naiseudesta ja kirjailijuudesta. Yksittäiset kuvataide- ja kirjallisuusesseetkin ovat antoisia. On helppo nähdä, että nämäkin tekstit miellyttävät, jos Cuskin romaanitaiteesta on nauttinut.

Maaliskuu alkaa yhden suosikkinobelistini parissa, kun maaliskuun ensimmäisenä kirjana luen Olga Tokarczukin novelleja. Niistä lisää kuukauden päästä.

Löydät kaikki Lukupäiväkirjan osat täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua