Lukupäiväkirja 2023 — osa 10: runoja, Finlandia-potentiaalia ja spefiä

Kuva: Mikko Saari

Islantilaisen Fríða Ísbergin Merkintä (WSOY, 2023; suom. Tapio Koivukari) sijoittuu lähitulevaisuuden Reykjavíkiin, jossa on otettu käyttöön myötätuntotesti. Sen läpäisseet saavat merkinnän myötätuntoisuudestaan ja yhä useampi rakennus ja asuinalue on rajattu vain merkinnän saaneille. Nyt ollaan äänestämässä siitä, tuleeko kokeesta pakollinen osa yhteiskuntaa. Jännitteet kiristyvät kiinnostavalla tavalla.

Kirjassa on kevyttä sekavuutta, mutta myös hyvää pohdiskelua tällaisten testien merkityksestä, myötätunnosta ja etiikasta. Kannatti siis varata ensimmäisellä kerralla ohi livahtanut kirja uudestaan.

Tiesin, että kirjastosta on tulossa lukulistan kärkeen kiilaavia kirjoja, joten mitään kovin pitkää ei huvittanut aloittaa Merkinnän perään. Siispä nappivalinta oli Terhi Rannelan tuorein kirja Vaarallinen keli (Otava, 2023). Se jatkaa viime vuonna ilmestyneen Yöuinti-kokoelman tyylillä, eli pienessä kirjassa on paljon lyhyitä kertomuksia, jotka kytkeytyvät toisiinsa.

Tämähän toimii: tuloksena on erittäin helposti luettava lukujumin selättäjä, jonka tarinat tuntuvat todella eläviltä ja nuorten elämään liittyviltä. Tämän kerran teemana on väkivalta, eli mistään hyvänmielen lukemisesta ei ole kyse – mutta tärkeistä asioista kylläkin. Edellisen kokoelman tapaan suosittelen tätä lämpimästi yläkoululaisille ja aikuisillekin. Haastattelin Rannelaa Kirjavinkkeihin.

Ehdin lukea myös Ulla Donnerin sarjakuvan Luonnollinen näytelmä (S&S, 2023; suom. Sinna Virtanen). Donnerin Sontaa (S&S, 2019; suom. Sinna Virtanen) oli räväkkä, hauska ja satiirinen sarjakuva mainostoimistomaailmasta. Nyt käsillä on Dantea lainaava seikkailu, jossa koivunlehti, kantarellin vuoksi dumpattu sekasieni, pieni siemen ja mystinen jättiläinen vaeltavat metsässä keskellä ihmisten aiheuttamaa ympäristötuhoa.

Upea piirrosjälki, todella hämärä tunnelma ja ylevät Dante-sitaatit sekoittuvat ravistelevaksi kokonaisuudeksi. Hieno kirja!

Pääsin vielä aloittamaan Iida Turpeisen kehutun Elolliset-teoksen (S&S, 2023), joka on Kulttuuritoimituksen arvostelulistallani. Olin kuullut paljon kehuja tästä kirjasta, jonka aihe on tuttu Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjasta (Into, 2019) – Stelleristä ja stellerinmerilehmästä tässäkin on kyse.

Elolliset oli hieno kirja. Se antaa oman julman perspektiivinsä luontokatoon: miten nopeasti voikaan ihminen eläinlajin metsästää sukupuuttoon ja kadotukseen. Turpeinen vie lukijan ensin Stellerin seurassa Beringin löytöretkelle, jossa merilehmät löydettiin ja niiden lähtölaskenta aloitettiin. Sitten tarkastellaan Venäjän Alaskan kuvernööriä ja lopulta palataan Suomeen. Kaiken aikaa merilehmä kulkee mukana kantavana teemana. Elolliset on hurjan hieno kirja, hyvin tehty: yhtä aikaa sivistävä ja viihdyttävä.

Kepeänä välipalana tartun seuraavaksi Anneli Kannon Näkijä-sarjan kakkososaan Saalistetut (Crime Time, 2023), jossa Noora Näkijä päätyy Lappiin laskettelukeskukseen kausitöihin ja siinä sivussa rikosten keskelle.

Nopealukuinen Saalistetut oli oikein mainio dekkari. Se oli pykälän raaempi ja verisempi kuin sarjan ykkösosa Haihtuneet (Crime Time, 2023), mutta toisaalta siinä oli myös kepeyttä ja leikkisyyttä. Noora Näkijä on edelleen mielenkiintoinen päähenkilö. Ei siis hullumpi dekkari, hyvää ajanvietelukemistoa.

* *

Seuraavaa kirjavalintaa ohjaavat Kulttuuritoimitukselle tehdyt lupaukset. Siksi kirjapinosta valikoituu luettavaksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia (Atena, 2023). Ei sillä, etteikö muutenkin kiinnostaisi: olen lukenut kaikki Jääskeläisen tähän asti ilmestyneet kirjat ja pitänyt lukemastani. Varsinkin esikoisteos Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2006) ja Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) ovat sykähdyttäneet. Edellisestä on nyt kuusi vuotta, joten pitkästä aika pääsen nyt sukeltamaan Jääskeläisen fantasiamaailmoihin.

Kuurupiilon anatomia osoittautui kuitenkin jotenkin vaikeaksi. Kirja on mittava, lähes 600 sivua, ja mielestäni reippaasti liian pitkä: sen lukeminen kävi työstä. Kirjassa on mukavaa mystisyyttä, mutta myös raskassoutuista huuruisuutta, eikä sen punk-estetiikka puhutellut. Tätä täytyi vähän sulatella.

Seuraavaksi tartun Instagramissa paljon kiinnostusta herättäneeseen esikoisteokseen eli Vehka Kurjenmiekan vuosikausia hauduttelemaan Kellopelisydämeen (Aula & Co, 2023). Tässä näkyy hyvin se, miten yhteisölle antaminen antaa takaisin: en ole aikoihin nähnyt samanlaista innostusta jotain uutta kirjaa kohtaan. Vehka onkin ansainnut kaiken tämän nostatuksen.

Kellopelisydän oli aivan ihastuttava. Se edustaa fantasiakirjallisuudessa Ursula K. Le Guinin laitaa: maanläheistä, inhimillistä ja kiehtovaa. Vaikka tässäkin kirjassa on kaikenlaista maagista ja eriskummallista, sen päähenkilöt eivät ole ylimyksiä tai suuria sankareita. Mukana on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka juurruttavat tarinaa maailmaansa. Nautin tästä kovasti, Kurjenmiekka kirjoittaa todella hyvin, ja jään kyllä odottamaan jatko-osia. Merenkehrän maailmassa on monia paikkoja, joihin tutustuisin vielä tarkemmin.

Jennifer Eganilta on tullut uusi kirja. Aika suuri hämäys (Tammi, 2012; suom. Heikki Karjalainen) oli omituinen paketti, Sydäntornikin (Tammi, 2013; suom. Heikki Karjalainen) kerrassaan kummallinen ja Manhattan Beach (Tammi, 2018; suom. Helene Bützow) puolestaan erinomainen lukuromaani. Mitä siis odottaa uudelta kirjalta?

Piparkakkutalo (Tammi, 2023; suom. Helene Bützow) on takakantensa mukaan sisarteos Aika suuri hämäys -kirjalle, joten jotain omituista on odotettavissa. Sen pariin siis seuraavaksi.

Piparkakkutalo oli todellakin hyvin läheistä sukua Aika suuri hämäys -kirjalle. Molemmat voisi lyödä samoihin kansiin, ja kokonaisuus toimisi ihan hyvin, sillä kummatkin edustavat samaa novellisyklin tai episodiromaanin muotoa ja käsittelevät vieläpä pitkälti samoja henkilöitä. Tahtoo siis sanoa, että voi auttaa, jos Aika suuri hämäys on edes kohtuullisen tuoreessa muistissa, mutta ilmankin pärjää ja kirjojen lukeminen toisessakin järjestyksessä luonnistuu.

Piparkakkutalossa on sellaista merkittävän palkintoromaanin tuntua: laatukirjailija kommentoimassa taitavasti aikamme ilmiöitä. En tiedä, onko Eganin somepohdiskelu lopulta niin päräyttävää – ajatus ihmisen alitajunnan siirtämisestä pilveen muiden ihmisten pällisteltäväksi on kiehtova, mutta käyttääkö Egan sitä tarpeeksi hyväkseen tässä on toinen kysymys. Mutta perustavanlaatuisten ihmillisten kysymysten äärellä kuitenkin ollaan.

* *

Kerrostalo sateessa (Aviador, 2023; suom. ja toim. Ainokaisa Huusko) on antologia kolumbialaista nadaismi-runoutta. Nimitys on yhdistelmä sanoista ”nada” ja ”dadaismi” ja tyylilaji Kolumbian vastine beat-runoudelle. Ainokaisa Huusko on koonnut antologiaan runoja 11 kolumbialaiselta runoilijalta. Mukana on niin suomennokset kuin espanjankieliset alkutekstitkin. Kokoelma on arvokas lisä suomennosrunouteen ja Kolumbiassa vuosia asunut Huusko epäilemättä oikea henkilö sitä tekemään.

Runoista voi pitää tai olla pitämättä, kokoelma on silti hyvä ja paikallaan, mutta vähän napisin kyllä toteutuksesta: se on paikoin vähän huolimattoman oloista. Tällaisessa antologiassa sietäisi olla runoilijoista muutakin tietoa kuin nimet. Siihen se tässä jää, ja runoillekaan ei ole esimerkiksi alkuperäisiä ilmestymisvuosia kirjattu. Kun antologiassa on tekstejä 1950-luvulta 1980-luvulle, olisi kiva tietää tarkemmin. Runoilijoista olisin kaivannut edes kappaleen-parin minielämäkerrat; nyt ei tosiaan saada edes syntymä- ja kuolinvuosia, vain pelkät nimet. Myös sisällysluettelo ilman sivunumeroita on vain nuivaa.

Kirjaston hyllystä bongasin hienon kannen, joka kuului Simon Chapmanin Rivers-lastentietokirjalle (Templar Publishing, 2023). Kirja kertoo, miten joet toimivat ja esittelee maailman kuuluisimpia jokia. Qu Lanin kuvitus on todella näyttävää ja kirjassa on paljon perusteellista tietoa. Kirja sortuu hitusen kuvakirjojen helmasyntiin, eli heikosti erottuvaan tekstiin: kovin on kapea leikkaus valittu kirjasimeen ja välillä ohutta mustaa tekstiä on kovin tummalla taustalla.

Tekstiä on aika paljon, eli mikään ihan pienten lasten kirja Rivers ei ole – toisaalta tiedon määrä on hyvin opiksi myös aikuiselle, jonka kouluvuosista alkaa jo olla aikaa.

Anja Portinin Sumupuiden kirjaa (S&S, 2023) odottelin saapuvaksi jo aiemmin syksyllä, mutta nyt se vihdoin saapui. Se täytyy siis lukea mitä pikimmiten, sillä se on arvioitavana Onnimanniin. En ollut lukenut Portinilta vielä mitään, Finlandia-palkitun lastenkirjailijan tuotanto kyllä kiinnostaa.

Sumupuiden kirja oli vaikuttava lastenromaani. Se on satumainen tarina äitinsä menettävästä tytöstä, joka lähtee koiransa kanssa etsimään tätiään, jonka tietää asuvan jossain vuoren toisella puolen. Matkalla tyttö eksyy sumuun, josta häntä on aina varoiteltu, ja löytää itsensä sumupuiden maailmasta, joka on täynnä kiehtovia salaisuuksia. Tarina on sympaattinen ja myös opettavainen; puiden ja luonnon monimuotoisuuden tärkeyttä toistellaan moneen kertaan. Sumupuiden kirja on oikein kelpo lastenromaani paksuista kirjoista pitäville lapsille.

Kaija Rantakarin Kertosäe-kirjasta (WSOY 2023) oli kiinnostavaa keskustelua Takakansi-podcastissa. Mielenkiinto heräsi, mutta onneksi runouden osalta olen verrattain skarppina ja minulla oli Kertosäkeeseen varaus jo valmiiksi.

Kertosäe on pieni ja tiivis runokokoelma, joka kuvaa kahden ihmisen yhden yön mittaista kohtaamista. Säkeet ovat siinä määrin tulkinnanvaraisia, että kokoelmaa voi lukea monella tavalla, mutta runoissa on kauneutta, herkkyyttä ja hienostunutta erotiikkaa. Kirjassa on myös todella kaunis Elina Warstan taiteilema kansi.

Kulttuuritoimitus-lukemisina tartun seuraavaksi Tiina Katriina Tikkasen Ei mitään hätää -romaaniin (Atena, 2023). Sen edeltäjä, Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni (Atena, 2020), oli siinä määrin kiinnostava, että tähän uuteen romaaniinkin tarttuminen houkutteli, varsinkin kun aihepiiri – läpileikkaus nelikymppisen avioparin parisuhteesta – on jotenkin läheinen.

Ei mitään hätää alkoi reippaasti ja veti kyllä mukaansa. Hyvin tiiviin mittainen romaani kuvaa pariskunnan kriisiytyvää elämäntilannetta. Nainen haaveilee kolmannesta lapsesta, mies kavahtaa, ja ihanteellisen pinnan alta alkaa paljastua kaikenlaista rumaa. Kirja on näppärästi kirjoitettu, siinä vuorottelevat miehen suora kerronta ja naisen päiväkirjamerkinnät. Tekniikka toimii. Lopputulos on vetävä, erityisen herkulliseksi koin miehen osuuden.

Aloitan illalla vielä Riina Katajavuoren Vasemman käden runot (Tammi, 2023). Olen lukenut Katajavuorta hyvin vähän – ehkä vain Mennään jo kotiin -lastenkirjan verran – mutta nimi on toki tuttu. Tämä runokokoelma vaikutti kuvaston perusteella kiinnostavalta.

Oikein hyvä kokoelma Vasemman käden runot olikin. Se tuntuu ikään kuin runoilijan päiväkirjalta: tässä on monenlaisia aiheita: elettyä elämää, matkakuvauksia, sekalaisia ajatuksia. Runoihin on eksynyt paljon hyviä oivalluksia ja huomioita. Katajavuori on selvästi taidokas kirjoittaja, siitä ei jää epäilystä.

* *

Kirjapaljous käy hankalaksi. Lokakuu on ollut hiljainen kuukausi lukemisen suhteen, mutta kirjoja on tullut kirjastosta paljon. Se johtaa siihen, ettei kaikkea ehdi lukea. Eva Frantzin Anna Glad -dekkari Lasta et minulta vie (S&S, 2023; suom. Anu Koivunen) palautui nyt valitettavasti lukemattomana; olen uudella kierroksella varausjonon sijalla 173. Kun kirjoja on hyllyssä 20, menee pitkälle ensi vuoteen ennen kuin kirjan uudestaan käsiinsä saa, ellei käy onni VIP-kirjan kanssa. Sellaista se, onneksi juuri nyt ei ole ihan valtavaa himoa dekkareita kohtaan.

Satu Mattila-Laineen Toimitila (Warelia, 2023) on runokokoelma konttorirottien ja toimistotyön maailmasta. Kustantamo arvelee, ettei aiheesta juuri ole kirjoitettu. Mieleen tulee Petra Vallillan yrityskieltä hyödyntävä Ehkä (Poesia, 2022), eli ihan ensimmäistä kertaa ei toimistotyön parissa olla, mutta Mattila-Laineen ote on kieltämättä konkreettisempi. Tässä ollaan nimenomaan toimistossa ja edetään toimistotyöläisen päivää eteenpäin.

Tuloksena on mainio kokoelma, joka epäilemättä puhuttelee valkokaulustyöläisiä. Itse tyydyn myhäilemään tyytyväisenä oman itseni pomona kotitoimistossa; joskin itsekseni, vailla työyhteisöä. Puolensa tälläkin!

Myös Satu Leiskon Ihmisenhaltija (Avain, 2023) palautuu kirjastoon lukematta. Siihen on onneksi vähänlaisesti varauksia, joten sen saa nopeasti takaisin. Henriikka Tavin runokokoelma Remu (Teos, 2023) pitää myös palauttaa ja siinä taas on sen verran varauksia, että sen luen ennen palauttamista. Onkin harvinaista, että runokirjalla on tällä tavoin varauksia. Tavi on kiinnostava runoilija ja Remun aihe on ihmisten sydäntä lähellä: kyllähän koiran elämä kiinnostaa. Hienosti Tavi onkin pyrkinyt tavoittamaan koiran näkökulmaa, inhimillistämättä eläintä liikaa. Myös lapsettomuutta sivutaan. Runot ovat sekä kokeellisia että helposti lähestyttäviä, mikä on harvinainen yhdistelmä. Tätä on helppo suositella erityisesti koirien ystäville, mutta myös yleisemmin ihmisten ja eläinten suhteista kiinnostuneille.

Silvia Hosseinin esseet ovat maistuneet, miksei sitten tietokirjakin, etenkin kun aihe on niinkin kiinnostava kuin Kirjallisuuden kiihottava historia -kirjassa on (Gummerus, 2023). Hosseini käy kirjassaan läpi länsimaisen kirjallisuuden historian riettaimmat nurkat, esitellen erotiikkaa, pornoa ja romantiikkaa antiikin ajasta nykyaikaan.

Kirjallisuuden kiihottava historia oli kuuma katsaus kirjallisuushistoriaan. Hosseini ei sievistele, vaan syöksyy kohti kirjallisuuden törkyisiä syvyyksiä. Kirjallisen erotican ja pornon historia tulee tutuksi; välillä toki käsitellään myös vähän siveämpää romantiikkaa. Kattaus on joka tapauksessa perinpohjainen länsimaisen kirjallisuuden osalta. Kirjasta saa koottua kelpo lukulistan kuumaa kirjallisuutta, mutta aivan varmasti bongailtu myös paljon sellaista, mitä ei todellakaan halua tarkemmin lukea.

Kirjastojen eräpäivät ohjaavat taas lukuvalintoja. Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja (WSOY, 2023) kiinnostaa toki muutenkin kaikessa Rachel Cusk -inspiroitumisessaan.

Rakkauksien lokikirja on nopealukuinen teos, jossa on kuitenkin paljon asiaa. Ensimmäisenä mieleentuleva ajatus on tämä: on helpompaa olla kirjoittaja, jos on elänyt kirjoittamisen arvoisen elämän. Elina Hirvonen on, sen verran paljon hänellä on elämässään, mistä ammentaa tällaisen omaelämäkerrallisen teoksen aineksiksi. Rakkauksien lokikirja poukkoilee aiheesta toiseen, hakien maailmassa olemisen tapaa kaiken tuhon ja hävityksen keskellä. Rachel Cuskin, aktivismin ja syvällisten keskustelujen ystäville!

Anna Gladin seikkailuja ei pitkään tarvinnut odotella. Arvelinkin, että VIP-kirjoja on kierrossa niin paljon, että se Lasta et minulta vie tulee piakkoin vastaan. Vaimoni toikin sen melkein saman tien kirjastosta ja nappasin kirjan luettavaksi, että varmasti ehdin sen parin viikon VIP-lainan sisällä lukea.

Luin kirjan iltaan mennessä: sen verran nopealukuisesta ja vetävästä dekkarista oli kyse. Alkuun kirja tuntui vähän tavanomaiselta ja tylsältä, mutta kyllä Eva Frantziin voi luottaa: loppua kohden tarina sai sellaiset kierteet, että sivut kääntyivät kuin itsestään. Kerrassaan toimiva tapaus siis jälleen kerran!

Iltalukemisena aloitin vielä Jouni Inkalan Geenihymni-runokokoelman (Siltala, 2023). Komea on kokoelma, iso kovakantinen kirja. Inkalaa kuvataan kirjan kansissa ”suomalaisen nykyrunouden ohittamattomaksi tekijäksi” – hienosti olen onnistunut ohittamaan tähän asti, mutta paikataan nyt sitten.

Geenihymni oli vähän raskasta luettavaa. Kirja on kaunis ja iso, mutta nyt sen mittava koko oli vähän ongelma. 200 sivua on runokokoelmalle paljon – useimmat runokokoelmat ovat pienempiä ja mielestäni usein ihan hyvästä syystä. Jokin vaikeasti määriteltävä Inkalan runokielessä hiertää vastaan ja tuntuu teennäiseltä; ainakin Inkalan osittainen riimittely tuntuu vähän väkinäiseltä. Geenihymni käsittelee isoja aiheita, mutta ei ehkä juuri siksi kosketa.

* *

Kevään katalogien saapuminen on alkanut. Aion olla huomattavasti edellistä kertaa nirsompi. Viimeksi listani venyi kohtuuttoman pitkäksi. Nyt tavoitteena olisi pitää kevään varausten lista lyhyempänä – onnistuisikohan varauslistan rajoittaminen vaikka alle 50 kirjaan? Se jättäisi paremmin tilaa yllättäville nostoille ja vanhempaan kirjallisuuteen tutustumiselle.

Alku on ainakin lupaava: ensimmäisestä kuudesta katalogista (Art House, Into, Oppian, Reuna, Siltala ja Viisas Elämä) nappaan listalleni vain kolme kirjaa, kaikki Siltalalta. Harry Salmenniemen Sydänhämärä on pakollinen, Tuija Välipakan Saari josta olen poissa menee runokirjana listalle helposti ja Andrea Abreun Pilvipeitto vaikuttaa sopivasti oudolta ja ällöltä.

Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika ja Kerstin Gierin Päivänvalolla ei näe palautuvat lukemattomina kirjastoon. Syyrialaisten nuorten tarina Sitruunapuiden aika saa vielä uuden varauksen, Päivänvalolla ei näe sen sijaan ei – ei vaikuta nyt sillä tavalla kiinnostavalta, eikä kiinnostanut perheen nuorisoa.

Illalla aloitan vielä Iida Kivirannan Ensisolmun (Kosmos, 2023), joka tarttui matkaan shibariteemansa vuoksi. Shibari eli japanilainen köysisidonta on jotenkin trendikäs aihe ja on mielenkiintoista nähdä, miten sitä tässä esikoiskirjassa käsitellään.

Monenlaisille solmuille sitä ihminen voi itsensä saada. Ensisolmu kertoo nuoresta naisesta, joka pakenee ahdistavalta tuntuvaa elämäänsä ja liian vakavaksi käyvää parisuhdetta opiskeluvaihtoon Tokioon ja löytää siellä shibarin maailmaan. Suomesta löytyy sitten kinky-yhteisö, jossa toteuttaa näitä uusia taipumuksia. Ensisolmu käsittelee kiinnostavalla tavalla valtaa, suostumusta, sitomista ja kinkyidentiteettiä.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua