Vartija ilmestyy enää verkossa. Kuva: Matti Kuusela
KUUKAUDEN LEHTI | Vartija tutkii uskontoa ja filosofiaa kiehtovan moniulotteisesti ja löytää jopa Matti Nykäselle ja Simon Kyreneläiselle yhteisen mission.
En osaa sanoa miten ihmeessä – ehkä juuri siinä – eksyin lukemaan Vartija-lehteä. Jotenkin se vain ilmestyi tietokoneeni ruudulle, vaikka olen juurta jaksain ateisti.
Vartija on ollut jo vuodesta 1888 väkevästi Jumalan ja kristinuskon asialla. Tätä nykyä se on oman ilmoituksensa mukaan ”aatteellisiin ja taloudellisiin organisaatioihin sitoutumaton mielipidelehti, joka on erikoistunut uskontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin”.
Päätoimittajat Matti Myllykoski ja Mikko Ketola ovat kuitenkin kelpo uskonoppineita – Myllykoski teologian tohtori ja Ketola yleisen kirkkohistorian dosentti, monen muun puuhan lisäksi.
Aiemmin lehden päätoimittajia ovat olleet muun muassa arkkipiispa Martti Simojoki ja Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa Irja Askola, siis teologien ykköskaartia.
* *
No hyvä. Tunnistin yhden uusimman Vartijan kirjoittajan eli teologian tohtorin ja Pirkkalan ex-rovastin Arto Köykän. Meillä on pari yhteistä tuttua, F.M. Dostojevski ja Pentti Saarikoski, ja yhteinen rakkaus, jalkapalloilu.
Siitä hyvästä aloin lukea hänen artikkeliaan ”Allegorioita ja elämänkuvia”, vaikka otsikko ei varsinaisesti imaissut sisäänsä.
Köykkä olettaa lukijan tietävän, mitä allegorinen raamatuntulkinta tarkoittaa. En tiennyt. Siksi minulta kesti tovin ymmärtää, mistä on kysymys.
Vähitellen se kirkastui. Yksinkertaisesti: koska Raamatussa moni asia on kirjaimellisesti täyttä puppua, on pitänyt keksiä kaikenlaisia syvempiä selityksiä, etteivät ihmiset ihan menettäisi uskoaan.
Tässä katsannossa Raamatun allegorinen eli vertauskuvallinen tulkinta on ollut kelpo konsti selittää jotenkuten järjellisesti vaikkapa Jeesuksen sanat (Matt. 12:40):
”Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.”
* *
Köykkä vetää logiikan mattoa lukijan jalkojen alta ovelasti ja kysyy, miten on mahdollista, että vielä 500 vuotta Kopernikuksen jälkeen uskomme, tai ainakin kerromme, auringon nousevan ja laskevan?
Hän myös vastaa:
”Arkielämässä on käytännöllistä olla välittämättä joka hetki heliosentrisestä maailmankuvasta ja hyväksyä, että ihmismieli yksinkertaistaa maailmaa ja ajattelee niin kuin ajattelee.”
Samalla tavalla jokapäiväinen seurakuntaelämä on Köykän mukaa pakostakin arkista pragmatismia eikä huijausta. Hän kirjoittaa:
”Tavallinen seurakuntapappi ei pääse asiassaan edes alkuun, jos hän jokaisen Jeesuksen opetuksen kohdalla pysähtyy ensin selvittämään, onko Jeesuksen sanomaksi mainittu todella Jeesuksen sanomisia vai onko se varhaisten kristittyjen seurakuntapuhetta tai evankelistan ja redaktorien sanoja.”
* *
Toisaalta: mitä sitten, jos Jumala panee vähän omiaan? Hänellä lienee siihen täysi oikeus, onhan hän, niin, kaikkivaltias. Köykkä kirjoittaa:
”Jos premissinä on Jumalan kaikkivaltius, on johdonmukaista ajatella, että hänellä on valta lähestyä ihmisiä myös allegorisesti tulkittavien raamatunkohtien avulla. Halutessaan hän voi käyttää tahtonsa ilmaisemiseen runoja, satuja tai peräti valheita, pedagogisia tai valkeita, tai mikseipä hän voisi turvautua myös karkeisiin valheisiin, jos hän kerran on kaikkivaltias? ”
Jostain syystä tällainen hulvaton logiikka viehättää minua suuresti. Pitäisikö ruveta uskomaan Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan, maan ja allegorian luojaan?
* *
Arto Köykkä ei olisi Arto Köykkä ellei hän sieppaisi artikkeliinsa todistajaksi urheilijaa. Ja ketäs muuta kuin Matti Nykästä!
”Esimerkiksi sopii sumun keskeltä ensimmäiseen suureen voittoonsa sukeltanut Matti Nykänen. Olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa, joihin tämä yksi Holmenkollenin hyppy on tehnyt selittämättömän vaikutuksen. Kyseeseen tulee raamatullinen esikuva Simon Kyreneläisestä, joka ikään kuin sattumoisin osuu paikalle ja vahingossa päätyy osaksi suurta draamaa.”
Simon Kyreneläinen? Huokaus! Herätkää: Simon on se mies, jonka roomalaiset sotilaat pakottivat kantamaan Jeesuksen ristin Golgatalle.
Simonista emme paljon tiedä, mutta ortodoksimunkki Serafim nostaa hänet korkealle:
”Simon auttoi Jumalan Poikaa tuomaan pelastuksen maailmaan. Simon nosti harteilleen elämän puun, jota kunnioitetaan yhä kaikkialla maailmassa. Kirkon historia on ristin kantajien historiaa. Simon voidaan jopa nähdä eräänlaisena kaikkien pyhien esikuvana.”
Samalla tavalla Matti Nykänen voidaan nähdä kaikkien piinattujen mäkihyppääjien esikuvana, joka kuitenkin joutui kantamaan ristinsä itse eikä jaksanut. (Edellinen lause ei ollut Köykän, vaan tämän jutun kirjoittajan allegorinen tulkinta elämänkuvasta.)
* *
Koska edes teologiset aikakausilehdet eivät elä pelkästä pyhästä hengestä, Vartija ilmestyy tätä nykyä vain sähköisesti. Ja ilmeisesti niin, että artikkelit putkahtavat maailmaan yksitellen, muutaman päivän välein.
Köykän artikkeli näki sähkövalon 9. helmikuuta, 14. helmikuuta ilmestyi Mikko Ketolan pitkä juttu otsikolla ”Vanhalestadiolaisuuden jättäjän kivinen tie”.
Itse asiassa kyseessä on kritiikki Johannes Alarannan teoksesta Armoton Pohjanmeri. Ketola muistuttaa alussa mieleen A-Talk-ohjelman keväältä 2012. Siinä Alaranta ja Suomen Rauhanyhdistyksen silloinen pääsihteeri Tuomas Hänninen debatoivat siitä, pitääkö maallikkoripissä saatu tieto seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmoittaa poliisille.
Alaranta oli, luojan kiitos, ilmoitusvelvollisuuden kannalla.
Armoton Pohjanmeri ei ole hyytävä meriseikkailu. Kyseessä on sanamuunnos ”pohjattomasta armonmerestä”. Termiä käytetään lestadiolaisuudessa, kun puhutaan anteeksi saatujen syntien hukuttamisesta syvyyksiin, pois mielestä ja näkyvistä.
Niitä ei pidä kenenkään mennä onkimaan, siis ronkkimaan kerran anteeksi saatuja syntejä.
Kätevää, taidankin ruveta lestadiolaiseksi, pääsisi synneistä ja syyllisyydestä ikuisiksi ajoiksi. Ehkä sitä ennen kannattaa kuitenkin lukea Alarannan kirja. Romaanin päähenkilö on lestadiolainen perheenäiti, joka on lapsena joutunut isoisänsä hyväksikäyttämäksi.
Perheenäidin tarina voisi avata silmiä lestadiolaisen elämän arkeen.
Ketolan mukaan kirja kuuluu ”merkittävien suomalaisten uskonnollisuutta kuvaavien romaanien joukkoon”.
Ilman Vartijaa en olisi ikinä kuullut pohjattomasta armonmerestä mitään.
* *
Entä mitä muuta viimeisimmistä Vartijoista löytyy? Kas vain, 8. helmikuuta on ilmestynyt Petri Järvisen kritiikki Tomi Karttusen teoksesta Nikea 325, Jakamattoman kirkon perintö 2000-luvulla.
Järvisen mukaan kirja on ”suomenkielinen perusteos ekumeenisten konsiilien päätösten tarkastelemiseksi”.
Ei mitään ilmeistä klikkimatskua, mutta ekumeenisten konsiilien tarkastelu tekisi varmasti hyvää ihan kaikkien aivoille.
Ainakin allegorisesti.
Matti Kuusela
Lue kaikki Kuukauden lehti -sarjan jutut täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Trumpin voiton takana eivät olleetkaan latinomiehet, vaan nuoret, valkoiset naiset
KUUKAUDEN LEHTI | Kulttuurivihkot on yhä terävässä iskussa ja tarjoaa yllättäviä vastauksia ja kysymyksiä kaikesta maailmasta, myös monnin näkökulmasta.
Runoilija on aina mies ja todennäköisesti juovuksissa – ainakin suomalaisissa elokuvissa
KUUKAUDEN LEHTI | Filmihullua lukiessa oppii paljon muutakin kuin elokuvan maailmaa – jos lehden vain saa jostain käsiinsä.
Ajankohtainen taide on aina ja väistämättä pinnallista ja tylsää, koska se on ajassa kiinni
KUUKAUDEN LEHTI | Ensi vuonna 80 vuotta täyttävä Kaltio näyttää meille pohjoisen kulttuurin sielukkaasti, syvästi ja monipuolisesti.
Pelastuisiko maailma, jos tekoäly pantaisiin oppimaan myös sieniltä ja jäkäliltä eikä vain ihmisiltä?
KUUKAUDEN LEHTI | Matti Kuusela lopetti sanomalehtien lukemisen, nyt hän aloittaa kulttuurilehtien esittelemisen. Ensimmäisenä on vuorossa filosofinen aikakauslehti niin & näin.