Ajankohtainen taide on aina ja väistämättä pinnallista ja tylsää, koska se on ajassa kiinni

Kuva: Matti Kuusela

Pohjoinen kulttuurilehti Kaltio perustettiin vuonna 1945 täyttämään sotavuosien aiheuttamaa ”ihmisyyden alennustilaa ja kulttuurityhjiötä” ja luomaan uutta uskoa humanistisiin arvoihin ja elämään.

Hm, olisikohan nyt tarvetta johonkin vastaavaan?

Kaltio on murresana ja tarkoittaa tunturilähdettä. Sitä onkin käytetty mieluisasti lehden symbolina – onhan lähteessä aina uutta ja raikasta vettä.

Kaltio ei kuivu eikä jäädy. Sillä on maan alla omat jokensa, jotka tuovat siihen aina uutta vettä, ja vanha vesi menee pois.

Ja kyllä: kahlattuani läpi liki satasivuisen Kaltion 6/24 olo on ihmeen virkeä ja mieli puhdistunut – lehdestä puuttuu tykkänään se omahyväinen pikkukaukalossa polskuttelu, jota etelän kulttuurieliitti lämpimikseen harrastaa.

Kaltio näyttää meille pohjoisen kulttuurin sielukkaasti, syvästi ja monipuolisesti. Kirjoittajia on peräti 28 – ja tittelit kertovat paljon: ”oululainen venemies, pelimanni ja akateeminen kulkuri”, ”kuvataiteen opettaja joka seurailee naakkojen liikkeitä lähikaupan pihalla”, ”tornionlaaksolainen kaikentekijä, kirjailija, tuottaja ja karannut juristi/lakinainen”, ”Kaltion Rovaniemen, naapurimaiden sekä 1970-luvun kirjeenvaihtaja”, ”Babylonissa asuva runoilija ja kääntäjä”…

* *

Mistä nämä ihmetyypit sitten kirjoittavat? Melkein kaikesta. On runoutta, novelleja, sarjakuvaa, matkakertomuksia, haastatteluja, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen keskustelu taivaallisessa Tulikettu-kirjailijakabinetissa…

Eniten on kuitenkin kirja-arvosteluja! Niitä on peräti tusina ja jokaisen lukee mielellään.

Kaltio uskaltaa myös muistella vanhoja. Mukana on Erno Paasilinnan viimeiseksi jäänyt haastattelu, jonka hän antoi ennen kuin vetäytyi kokonaan julkisuudesta Finlandia-palkinnon nostaman kohun takia.

Ja saatte multa miljoonan ja toisen kaupan päälle, jos arvaatte, mille lehdelle Paasilinna ainutlaatuisen haastattelun soi.

Väärin. Oikea vastaus on Suomen Lausujainliiton ja Logonomit ry:n Kaje-lehti, jolla oli noin 150 lukijaa. Vapaaehtoistyönä jutun tammikuussa 1985 kirjoittaneet Aino-Kaarina Mäkisalo ja Päivi Kangas luovuttivat sen nyt Kaltion uudelleen julkaistavaksi.

Heille Paasilinna oli sanonut: ”Teille minä annan haastattelun. Tiedän, mitä on toimittaa pientä lehteä. Helsingin Sanomille tai Aamulehdelle en.”

Paasilinnan tiesi – hän toimi Kaltion päätoimittajana vuosina 1963–64.

* *

No hyvä. Pitkässä haastattelussa Paasilinna nosta esiin neljä hänelle tärkeää suomalaista kirjailijaa. Valinnat ovat yllättäviä.

”Eino Leino oli mies, joka ei sortanut ketään, taisteli ja kirjoitti suorasukaisesti. Hänellä ei ollut koskaan juonta takanapäin. Se on harvinainen ja arvokas ominaisuus.”

 

”Pentti Haanpään Korpisotaa on parhaita sotaromaaneja, aivan ykkösiä.”

 

”Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut on tarkka kansalaissodan kuvaus. Siihen ei ole mitään lisättävää.”

 

”Minä arvostan ehkä eniten tyyntä kirjailijanroolia, kuten Einari Vuorelalla. Hän eli 52 vuotta samassa kirkonkylässä Kuopion ulkopuolella. Kirjoitti vielä 80-vuotiaana runoja. Hän ei joutunut konflikteihin yhteisön kanssa.”

Oman tuotantonsa hän summaa: ”Paras kirjani on Kadonnut armeija, mutta sitä ei kukaan jaksa lukea.”

* *

Lehden tärkein lause tulee vastaan jutussa, jossa Esko Karppanen kirjoittaa Pirkko Saision pohjoisen vuosista. Saisio näytteli heti Teatterikoulusta päästyään Rovaniemen teatterissa ja nämä vuodet poikivat romaanin Kadonnut aurinko.

Karppasen mukaan siinä on luontevasti Lapin mystiikkaa, muttei irrallisena koristeena vaan pohjoisen ihmisen maailmakuvan olennaisena osana.

Saisio kirjoitti pohjoisessa myös näytelmän. Maailman laidalla sai kantaesityksensä Turun kaupunginteatterissa ja nousi näyttämölle myös Oulun kaupunginteatterissa.

Kritiikit olivat nuivia, ja myös Saisio pettyi ohjauksiin. Hän ei pitänyt siitä, että näyttämötulkinnoissa korostettiin ajankohtaisuutta, vaikka kirjailijan mielestä arvokkaimmat ainekset näytelmässä ovat ajattomia.

Ja tämä on se lause, joka järkytti minun maailmaani. Tajusin kirkkaasti, että ajankohtainen on aina pinnallista ja tylsää, epäkiinnostavaa, koska se on kiinni ajassa! Epäajankohtainen taide taas on sielukasta, syvää ja kaikkeen mahdollista, koska se ei ole missään kiinni, ei edes ajassa.

Miettikää tätä. Ja perustakaa Epäajankohtainen ykkönen.

* *

Kaltio uskaltaa olla epäajankohtainen, mutta arkirealismia sekään ei pääse karkuun. Lehden 5/2024 pääkirjoituksessa päätoimittaja Paavo. J Heinonen kertoi, millaista on toimittaa kulttuurilehteä Suomessa.

”Vuosibudjetti on viime aikoina pyörinyt 80 000 euron hujakoilla, josta suurimman kuluerän titteli menee nykyään henkilöstön (eli päätoimittajan) palkalle, joka on joitakin vuosia sitten ohittanut painokulut. Tällä hetkellä päätoimittajan palkka (brutto) on 1 700 euroa kuukaudessa eli sivukuluineen noin 25 000 euroa vuodessa, painosta maksetaan viitisentoistatuhatta ja postituksesta melkein kahdeksantuhatta – jos ei olisi tehty yhtä tuplanumeroa, painatus ja postitus yhdessä menisivät heittämällä palkkakulujen ohi. Taittajan sekä lehden avustajien palkkioihin voidaan käyttää sen verran, mitä muiden kiinteiden kulujen jälkeen jää, yhteensä tänä vuonna 20–21 tuhatta.”

Mutta pohjoisessa ei anneta periksi. Vuoden viimeisessä pääkirjoituksessa Heinonen huokaisee:

”Ihan kaikki ei siis tässäkään maassa onneksi ole pelkkää kurjuutta ja pöljyyttä. Oulukin on pullollaan ihmisiä, jotka puuhastelevat kaikenlaisia tilaisuuksia ja tapahtumia vain siksi, että muut ihmiset voisivat tulla paikalle, tavata toisiaan ja innostua ehkä itsekin jatkamaan tällaisen antavan tekemisen ketjua.”

Antava tekeminen. Jatketaan sitä. Ja Tampereella Kaltion irtonumeron voi ostaa Galleria Rajatilasta.

Matti Kuusela

Lue kaikki Kuukauden lehti -sarjan jutut täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua