Suru ja kaipaus ovat moottoreita, joiden voimalla valokuvateoksista kehittyy portteja aikamatkailuun

21.04.2021

KOLME-kollektiivin performansseissa syntyy henkivalokuvia 1800-luvun lopun tyyliin.

KUUKAUDEN GALLERIANÄYTTELYT | Jenni ja Jonas Haili vievät teostensa katsojat retkille menneisyyteen ja valokuvan historiaan, Hanna Råstin teokset sen sijaan tutkivat valokuvauksen filosofiaa irroten ajallisuudesta.

Kritiikkisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Koin Valokuvakeskus Nykyajan alakerrassa jotain ainutkertaista. Istuin kynttilällä valaistussa, muutoin pimeässä tilassa pyöreän pöydän äärellä, vastapäätä mustiin pukeutunutta, mustan harsokankaan alle verhottua Madam Lucidaa.

Minun tuli pitää käteni pöydällä ja olla liikkumatta. Enempää en voi kertoa, mutta outoja ääniä ja näkyjä sain kokea. Tämän valokuvan sain mukaani todisteeksi tapahtumista. Valitettavasti kokemukseen olennaisesti kuuluneet äänet eivät voi kuvan kautta välittyä teille, enkä pysty niitä muutenkaan kuvailemaan.

KUVA2 Madam Lucida KK Nykyaika

Kriitikkokin vaipui KOLME-kollektiivin performanssissa Madam Lucidan seanssin maagiseen tunnelmaan. Hopeagelatiinivedos valmistettiin paikan päällä todisteeksi tapahtuneesta, ja yksityisen performanssin vieras sai sen myös omakseen.

Kyseessä oli KOLME-kollektiivin (Jenni Haili, Anna Englund, Marika Hyvärinen) performanssi, jonka inspiraatiolähteet löytyvät 1800-luvun loppupuolelta, valokuvauksen historian jännittävistä vaiheista.

Valokuvaus oli keksitty hiukan ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa, ja 1860-luvulla muutamat alan pioneerit loivat valokuviinsa illuusioita henkiolennoista. He uskottelivat, että pystyivät todellakin kaappaamaan valokuviinsa mukaan lähistöllä leijuvia aaveita. Noina aikoina suosioon nousseet esoteeriset opit, mukaan lukien spiritismi, tukivat heitä näissä pyrinnöissä ja auttoivat heidän yleisöjään uskomaan elämäänsä merkityksiä luoviin ihmeisiin.

Sisällissodassa omaisiaan menettäneet ihmiset olivat myös valmiita maksamaan rahaa saadakseen yhteyden kuolleisiin omaisiinsa. Huijarivalokuvaajat tienasivat sievoisesti surevien ihmisten tunteilla – kunnes paljastuivat.

Tunnetuimpia henkivalokuvauksen mestareita olivat bostonilainen William M. Mumler (1832–1884) ja Englannin Cheshirestä kotoisin ollut William Hope (1863–1933).

Henkivalokuvaus koki renessanssiaikoja myös ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen, kun sodat olivat niittäneet elon viljaa. Kaipaus ja vastaamatta jääneet kysymykset ajoivat ihmisiä etsimään yhteyttä menetettyihin rakkaisiinsa kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Tähän markkinarakoon henkivalokuvauksen ammattilaisten oli hyvä iskeä.

Vaikka jo aikalaiset paljastivat näiden illusionistien lasinegatiivivaihtoihin perustuvat petokset, eivät mitkään rationaaliset todistelut järkyttäneet kaikkien uskoa. Ehkä tunnetuin ja sitkein henkivalokuvauksen puolustaja oli Scherlock Holmesistaan tunnettu kirjailija Sir Arthur Conan Doyle.

Nykyajan gallerian alakerran näyttely kuitenkin onnistuu ylittämään elämän ja kuoleman välisen rajan ainakin symbolisesti. Muutama näyttelyn teoksista on nimittäin syntynyt yhteistyössä rajan toiselle puolelle jo siirtyneen taiteilijan, Jonas Hailin (1986–2020) ja vielä tällä puolella vaikuttavan Jenni Hailin (s. 1980) yhteistyönä. Jonas Haili on menehtynyt vuonna 2020 vaikeaan sairauteen, mutta hän on ehtinyt osallistua tiettyjen näyttelyn teosten ideointiin ja toteutukseen ennen sitä.

KUVA3 Danse Macabre Jenni ja Jonas Haili digitoitu 16mm film

Jenni Hailin ja Jonas Hailin yhteisteos Danse Macabre (2021) on toteutettu digitoidulle 16-milliselle filmille.

Analogisen valokuvauksen lumovoima

Koko näyttelyn kantavana teemana on lumoutuminen vanhoista valokuvauksen tekniikoista. Esimerkiksi hopeagelatiinivedokset luovat jo tekniikkansa ansiosta hyvin salaperäisen tunnelman ja saavat miettimään valitun menetelmän merkitystä – viestejä, jotka itse media yksin synnyttää.

Etenkin märkälevyambrotypioiden ja -tinatypioiden syvä tummuus saa aikaan mystisiä väristyksiä. Kuva-aiheetkin ovat tahallisen outoja, englanniksi näiden teosten äärellä sanottaisiin yksinkertaisesti ”spooky”. Välillä kuvat ovat niin tummia, että niitä on melkein vaikea nähdä.

Toisaalta kyse on juuri valokuvateoksiin vanhojen tekniikkojen avulla syntyvästä aikahypystä: kun käytetään 1800-luvun lopun tekniikkaa, se toki luo myös itse kuviin aidolta vaikuttavan historiallisen tunnelman, menneen ajan hohteen. Näille kuville ei luo oikeutta kännykällä räpsäisty kuvatallenne tai tasokkaampikaan digitaalinen kuvamuoto, joten jätän teosten kuvaesimerkit tässä nyt julkaisematta.

Samalla, kun Jenni Hailin valokuvateokset sekä Jenni ja Jonas Hailin yhteisteokset ovat kunnianosoitus analogisen ja historiallisen valokuvan taianomaisuudelle, ne korostavat syvyystasoja, joita digitaalisen valokuvauksen ja kaikkien ulottuvilla olevan kännykkäkuvauksen kautta ei voida saavuttaa.

Muistolle

Näyttelyn ripustukseen liittyvät installaatiot muistuttavat keskeisestä lähtökohdasta, kuoleman, menetyksen ja surun tematiikasta. Neljä kromogeenista värivedosta ja lasikuvun alle asetellut sytostaattihoitoihin liittyvät välineet muodostavat rakenteeltaan ja installoinniltaan hieman alttarimaisen teoksen Farmakon. Teosnimi on kreikkaa ja tarkoittaa rohtoa.

Jo tuohon sanaan farmakon kätkeytyy vanha lääketieteellinen sutkaus: lääkkeen ja myrkyn ero on annostuksessa. Valokuvasarjassa esiintyy edesmennyt taiteilija Jonas Haili, ja kuva kuvalta hänen hahmonsa muuttuu ikään kuin auralliseksi. Tiivistetysti ja vähäeleisesti tuo kuvasarja visualisoi elämästä luopumisen ja irtautumisen prosessin.

Farmakonia vastapäätä näyttelytilaa hallitsee vanhan turkoosin kirjoituslipaston varaan rakentuva installaatio In Memoriam. Rekvisiittoineen se luo kauneutta niistä niukoista aineksista, joita sureville jää. Historian tuntu on vahva, ihmisten jättämät jäljet vievät katsojaa johdonmukaisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteen hopeagelatiinivedosten ja henkien kaipuun sävyttämään maailmaan. Myös pöydällä lojuvan Eino Leinon runon, Elegian, musertavat säkeet on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1908.

KUVA4 InMemoriam Haili

Installaatio In Memoriam kuvastaa surua. Pöydällä lepää myös Eino Leinon runo Elegia.

Irti ajasta, irti henkilökohtaisuudesta

Siinä missä Hailit ammentavat menneestä ja valokuvan historiasta, yläkerrassa nähtävät Hanna Råstin teokset irtautuvat historiasta ja oikeastaan kaikista ajallisista ja paikallisista siteistä. Näyttelyn avaa ikään kuin teosten lukuohjeena hautakiveä muistuttava veistos, johon on kaiverrettu teksti PUNCTUM.

Punctum on tunnetun ranskalaisen kirjallisuudentutkijan ja semiootikon, Roland Barthesin (1915–1980) luoma käsite, joka viittaa valokuvien herättämiin yksilöä koskettaviin, henkilökohtaisiin muistumiin, säröihin ja murtumakohtiin, jotka tekevät kuvista ihmisille merkityksellisiä ja kiinnittävät kuvat heidän muistojensa virtaan.

Råst etsii teoksillaan kuvien mahdollisuutta ajattomuuteen ja tarkastelee elementtejä, jotka jäävät jäljelle, kun sekä yksilöllinen merkitseminen että muistaminen lakkaavat.

Tämän kokemuksen, yksilöllisellä tasolla tunnistettavien elementtien puuttumisenhan voi saavuttaa myös selaamalla vaikkapa kirpputorille myyntiin tuotuja, kauan sitten eläneiden ihmisten valokuvia. Jos koko niiden esittämä maailma on itselle vieras samoin kuin kuvissa näkyvät ihmiset, katsojana alkaakin tarkastella kuvien olemusta: mitä kaikkea valokuvat voivat meille merkitä, ja mitä kaikkea vaille jäävät kuvat, jotka eivät sitoudu mitenkään henkilökohtaisiin kokemuksiimme.

Myös nykyisessä, kaikkialta päälle vyöryvässä kuvien virrassa kuvat ovat kadottamassa merkitysyhteyksiään – me näemme päivittäin valtavan määrän median syöttämiä kuvia, joihin meillä ei ole olemassa mitään henkilökohtaista sidettä, eikä meillä ole todellista tarvetta edes muodostaa sellaista.

Kiveen kaiverretut valokuvan ideat

Råstin näyttelyn tekevät kiinnostavaksi myös hänen teostensa tekniikat. Valokuvamenetelmien ohella hänen toteutuksiinsa lukeutuu kaiverrettua kivilaattaa ja patinoitua kipsiä. Kipsille on kaiverrettu tai painettu jälkiä esimerkiksi perhevalokuvien yleisistä tunnusmerkeistä tai valokuvien jälkeensä jättämistä asetelmista. Kipsiteos Forget me not (2021) on kuin tyypilliseen potrettiin aseteltu perhe, mutta jäljellä ovat vain ääriviivat ilman mitään yksilöllisiä kuvia tai tunnisteita.

KUVA5 Råst Forget me not 2021

Hanna Råstin teos Forget me not (Family portrait, 2021) on materiaaliltaan patinoitua kipsiä.

Teoksessa Where was this taken? (2021) kipsissä näkyvät vain valokuvapaperien albumiin jälkeensä jättämät painaumat, tummentumat jo ammoin kadonneista valokuvista. Sellaisia kuvien hiipuvia muistojahan lienemme kaikki nähneet ainakin sukulaistemme vanhoissa valokuva-albumeissa.

Ovatko nämä kuvat meille kadotettujen merkitysten ja unohdettujen historioiden aineellistumia, vai ovatko ne alustoja, jotka sallivat kaiken tilan syvimmille muistoillemme ja toiveillemme? Råst mahdollistaa teostensa tulkinnan sekä kaiken tyhjenemisen kuvastona että tilana, jonka voimme vapaasti täyttää omilla mielteillämme.

Koko valokuvan käsite avautuu pohdinnan kohteeksi. Samalla Råst häivyttää rajoja eri taidemuotojen väliltä – lopultahan on kyse syvästä tarpeestamme kuvalliseen kulttuuriin, jonka varhaisempiin alkuhetkiin kiveen kaiverretut teokset viittaavat.

Valokuvateoksiinsa Råst on tehnyt voimakkaita kuvankäsittelyjä, joilla hän onnistuu manipuloimaan aikaa. Erinomaisia esimerkkejä tästä ovat pigmenttivedokset In other time (2019) ja Alternatives (2019), joissa kuvaelementtien kääntö ylösalaisin vahvistaa katsojan tietoisuutta valokuvista epäluotettavana mediana: valokuvat ovat silmänkääntötemppuja, jotka eivät kerro meille totuutta.

Tämä teema myös yhdistää Nykyajassa nyt nähtävät Hailien ja Råstin näyttelyt – vaikka molempien näyttelyiden konseptit ja teokset ovat lähtökohdiltaan ja toteutukseltaan hyvinkin erilaisia, niihin sisältyy tämä sama syvempi ajatus valokuvasta ennen kaikkea illuusioiden välineenä.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Jenni & Jonas Haili: Danse Macabre. Nykyaika, Studio (alakerta). Hanna Råst: Aftermath. Valokuvakeskus Nykyaika, Galleria (yläkerta). Kauppakatu 14, Tampere, 3.5.2021 saakka, ma–pe 12–18, la–su 12–16.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This