1930-luvun Saksan eläintarhojen saamelaisnäytöksissä nähtiin myös taiteilija Markku Laakson isoisän isä

12.03.2021

Campfire in a Zoo rakentuu sarjasta nukkeanimaatioita, jotka kertovat Euroopassa 1930-luvulla toteutetuista ihmisnäyttelyistä.

KUUKAUDEN GALLERIANÄYTTELY | Taiteilijapari Annika Dahlsten ja Markku Laakso pohtivat Taidekeskus Mältinrannassa esillä olevan nukkeanimaatioinstallaationsa avulla esittämisen ja vastaanottamisen välistä häilyvää rajaa.

Katri Kovasiipi, teksti

Kuvat Taidekeskus Mältinranta / Anne Paldanius. Kritiikkisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Turussa asuvat Annika Dahlsten ja Markku Laakso ovat jo aiemmissakin taideprojekteissaan käsitelleet saamelaistaustaisen, Enontekiöllä syntyneen Laakson sukuhistoriasta löytyvää erikoista tapahtumasarjaa. Laakson isän isovanhemmat olivat mukana Keski-Euroopassa 1930-luvulla järjestetyissä ihmisnäyttelyissä.

Tampereen Taidekeskus Mältinrannan galleriassa esillä oleva, monikanavaiseen nukkeanimaatioon perustuva installaatio Campfire in a Zoo on ollut aiemmin esillä Turun taidemuseossa 2019–2020. Vaikuttava kokonaisuus näyttää suurilla screeneillä oletettuja tilanteita ja taiteilijapariskunnan mielikuvia siitä, millainen Laakson isän isovanhempien Simonin ja Ellastiinan sekä heidän seurueessaan mukana olleen Veikko-poikansa matka Euroopan eläintarhojen näytöskappaleiksi oli.

Taustatietoja tai tunnelmia matkan vaiheista Laaksolla ei ollut nimeksikään, koska suvussa aiheesta ei juurikaan puhuttu. Nukkeanimaation keinoin taiteilijat voivat tehdä näkyviksi tapahtumiin liittyviä oletuksia ja kuvitelmia, mutta samalla eläytyä tilanteisiin leikin tavoin ja lopulta myös hakea niihin etäisyyttä. Näyttelyn katsojiakin ohjataan pohtimaan syitä perhehistorialliselle vaikenemiselle.

Mältinrannan seiniä täyttävät suuret animaationäytöt luovat hämärään tilaan vahvan tunnelman. Saamelaistyylisiin pukuihin puetut nuket johdattavat miettimään alkuperän, aitouden, esittämisen ja lavastuksen kysymyksiä.

Aitouden ja lavastuksen häilyvät rajat

Videolla, jossa Tommi Korpela lukee ihmisnäyttelyihin liittyviä muistojen katkelmia, on myös osuus Laakson omaa tulkintaa. Hän kertoo lapsuudenkotinsa seinällä olleesta valokuvasta, jonka aitouden hän oli aina kokenut jotenkin kyseenalaiseksi. Aavistus sen lavastuksenomaisuudesta osoittautui sittemmin todeksi, sillä kuva saamelaisasuisesta seurueesta on otettu jossain päin Saksaa vuonna 1930, saamelaisesitysten yhteydessä lavastettuna.

Kuva2 Ellastiina Simoni Veikko

Taiteilija Markku Laakso ihmetteli jo lapsena isänsä isovanhempia ja näiden nuorinta poikaa Veikkoa esittävän valokuvan lavastettua tunnelmaa. Valokuva on otettu jossain päin Saksaa vuonna 1930.

Myös tuo Laakson perhealbumiin kuuluva valokuva on esillä näyttelyssä. Vastapäisen seinän screenillä nukkeanimaation henkilöt asettuvat katsomaan kohti pienehköä mustavalkoista valokuvaa, kuin peiliin katsoen tai kuin todeten: Nyt on meidän vuoromme esittää teitä, jotka aikoinaan esititte meitä.

Ihmisten näytteillepanoa eläintarhakontekstissa perusteltiin aikanaan antropologisilla tavoitteilla. Alkuperäiskansojen elämää haluttiin esitellä autenttisesti eurooppalaisille yleisöille, ja näyttelyt olivatkin valtavan suosittuja. Lapista Eurooppaan lähteviä ryhmiä rekrytoi saksalainen, Enontekiöllä asunut kuvataiteilija Franz Dubbick.

Alun perin ihmisnäyttelyitä oli ryhtynyt pyörittämään hampurilainen eläinkauppias ja eurooppalaisen eläintarhakäsitteen luoja Carl Hagenbeck, joka keksi laajentaa liiketoimiaan saamelaisia, afrikkalaisia ja inuiitteja esitteleviin näyttelyihin. Saamelaisryhmiä kierrätettiin Euroopassa aina 1870-luvulta 1950-luvulle asti. Kaiken kaikkiaan ainakin 30 saamelaiskaravaanin tiedetään lähteneen tuona ajanjaksona matkaan.

Saamelaisesitykset eivät kuitenkaan olleet esiintyjiensä suunnittelemia aidon elämän kuvauksia, vaan stereotypioihin perustuvia, typistettyjä ja järjestäjiensä tarkasti etukäteen käsikirjoittamia ohjelmanumeroita. Niissä on yhdistynyt eräänlainen etnisten ryhmien brändäys ja samalla näitä ryhmiä edustavien ihmisten elämänkokemuksia yksinkertaistava toiseuttaminen. Sama hääpari esitti päivästä toiseen saamelaisia häitä, miehet veistivät puusta pieniä yleisölle myytäviä työkaluja, naiset tekivät naisille sopiviksi katsottuja käsitöitä, joikaamistakin ohjelmistoon mahtui.

Kaikki se, mitä emme voi tietää

Näyttelyn lankoja yhteen sitova video, Tommi Korpelan ääneenluenta, kuvailee, kuinka etenkin saamelaisseurueen nuorempi jäsen Veikko järkyttyi tavasta, jolla afrikkalaisia kohdeltiin saksalaisissa eläintarhoissa. Näyttelyn teosluettelo kertoo, että Korpelan lukema teksti on Markku Laakson käsikirjoittama ja sen lähteinä on ollut lukuisia lähteitä.

Veikon muistoiksi kuvaillut tapahtumat perustuvat Ottar-nimisestä Tromssan museon julkaisusta löytyneeseen Odd Mathis Hættan artikkeliin, josta on löytynyt otteita saamelaiskaravaanissa mukana olleen lapsen päiväkirjasta.

Kuva3 Tommi Korpela lukee

Tommi Korpela lukee Markku Laakson kirjoittamaa tekstiä, joka yhdistää tutkimustietoa ja fiktiota Simonin, Ellastiinan ja Veikon karavaanikokemuksista.

Näyttelyn nähtyäni alan pohtia, miksi minun pitäisi tietää, mitä on tapahtunut oikeasti ja mikä on taiteilijoiden mielikuvituksen tuotosta. Tässähän on näyttelyn ydinidea: se onnistuu harhauttamaan minua aivan samalla tavalla, kuin ihmisnäyttelyt onnistuivat harhauttamaan saksalaisia eläintarhan vieraita 1930-luvulla. Katsojana, suhteessa nukkeanimaatioiden välittämiin saamelaisuuden esityksiin, huomaan päätyväni osittain samaan rooliin kuin saksalaisen eläintarhan vierailija vuonna 1930.

Enkä sitten kuitenkaan: pitäisihän minun tietää saamelaisuudesta paljon enemmän kuin tuolloisten keskieurooppalaisten. Mutta 1970- ja 80-lukujen suomalaisen peruskoulun käyneenä tiedän tästä aiheesta, Suomen alkuperäisväestöstä, lopulta nolostuttavan vähän. Toki meille jo koulussa kerrottiin, että saamelaiset, heidän kielensä ja kulttuurinsa, oli ajettu ahtaalle suomalaisten esi-isiemme vallatessa alaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muilta osin saamelaisuuden käsittely koulussa rajoittui lähinnä neljäntuulenhattuun ja mainintoihin poroelinkeinosta.

Nielen siis näkemäni stereotyyppiset esitykset poroja lassoavista saamelaispukuisista hahmoista vähän liiankin hyvin, eikä tietämykseni riitä arvioimaan esimerkiksi sitä, kuinka todenmukaisia ja aitojen tai epäaitojen mallien mukaan tehtyjä vaikkapa näiden nukkeanimaatiohahmojen lapinpuvut ovat.

Laakso vahvistaa olettamukseni, että kyse on saamelaispukujen ideasta, ei aivan aidoista asuista. Myös Euroopassa aikoinaan kiertäneissä saamelaisnäyttelyissä käytettiin erityisesti niitä varten tehtyjä, yhdenmukaisia asuja, jotka olivat väritykseltään vaaleampia kuin aidot saamelaispuvut. Laakson ja Dahlstenin animaatioissa käytetyt puvut ovat saaneet vaikutteita Laakson alkuperään kytkeytyvästä Enontekiön puvusta, mutta eivät noudata pukumalleja tarkasti.

Kun esiintyjät ja yleisö kohtaavat

Jako meihin ja muihin oli voimakasta ja voimistuvaa erityisesti 1930-luvun Euroopassa. Vallalle nousi dehumanisaatio, tiettyjen ihmisryhmien näkeminen ihmisarvoltaan vähäisempinä tai ihmisarvoa vailla olevina. Voisi perustellusti sanoa, että ihmisarvo oli siihen aikaan eri ihmisryhmille eri. Miten tämä lause tuntuukin minusta nyt kovin tutulta, ihan viime vuosien poliittisissa keskusteluissa esiin nousseelta ajatukselta?

Dahlsten ja Laakso puolestaan haluavat taideteoksillaan ja näyttelyillään saada ihmiset ajattelemaan, miten tarpeetonta, vääristelevää ja tuhoisaa jako meihin ja muihin lopulta on.

Yhdellä näyttelyn videolla esitetään saamelaisesiintyjien ja yleisön kuviteltu kohtaaminen. Sekin on kerronnaltaan toteava ja niukka, ja kertoo lähinnä siitä, ettemme lopulta voi päästä tuolloin eläneiden ihmisten ajatusten sisään. Se osoittaa myös esiintyjien ja yleisön välisen kohtaamisen pinnallisuuden, ikään kuin osapuolten välillä olisi läpinäkyvä kelmu, vaikka he parveilevat fyysisesti lähellä toisiaan. Toisaalta heitä erottavia tekijöitä ovat vain erilaiset asut ja tilannesidonnaiset, erilaiset roolit.

Miten eläintarhojen vieraat kokivat kohtaamansa saamelaiset ja muut alkuperäiskansojen elämää esittäneet ryhmät? Mitä eväitä heille annettiin erilaisten elämäntapojen ja elinkeinojen ymmärtämiseksi? Miten saamelaiset esiintyjät kokivat oman osansa, olivatko he tyytyväisiä kolikoihin, joilla heidän performatiiviset ponnistuksensa ohimennen palkittiin? Kovin kevyiltä ne näyttävät saajansa kämmenellä.

* *

Laakso kertoo, ettei hänelle ole koskaan selvinnyt, miksi sukulaiset lähtivät kiertueelle mukaan. Samaan reissuun vuonna 1930 lähti 31 saamelaista seuruetta Suomesta, Norjasta ja Ruotsista, ja mukaan otettiin myös poroja ja koiria, joille oli varattu näytöksissä omat roolinsa.

Samoihin aikoihin Euroopassa liikkui myös muista maanosista tulleita seurueita, joista ainakin osa sai ilmeisesti huomattavan huonoa kohtelua verrattuna saamelaisiin, jotka saivat sentään vapaa-aikoinaan liikkua vapaasti ja tutustua ympäristöön eläintarhojen ulkopuolella. Saamelaisille maksettiin kiertueille osallistumisesta myös oikeata palkkaa. Matka kesti kaikkineen kahdeksan ja puoli kuukautta.

Kiertueille saamelaiset lähtivät vapaaehtoisesti. Todennäköisinä reissuun lähdön motivaatioina ovat olleet raha ja mahdollisuus nähdä maailmaa. Uteliaisuus oman arkisen elämänpiirin ulkopuolisiin kokemuksiin ohjaa toisinaan meitä kaikkia, joten sinänsä ei liene mitään ihmeteltävää siinä, että seurueet lähtivät tutkimaan mahdollisuuksiaan Euroopassa ja katselemaan vähän muutakin maailmaa.

Pienieleistä voimaa

Dahlstenin ja Laakson teoskokonaisuudessa vallitsee varsin levollinen ja toteava tunnelma. Nukkeanimaatioiden henkilöt ikään kuin odottavat, mitä tuleman pitää. He katsovat kohti näkemäänsä, kohti uutta ympäristöään, kai yhtä ihmetellen kuin heidän yleisönsä ovat heitä katselleet. Esittäjän ja yleisön väliset roolit hämärtyvät, sulautuvat toisiinsa ja tuntuvat hetkittäin jopa vaihtuvan.

Näyttelyn esillepano Mältinrannan galleriassa pyrkii rakenteellisesti toisintamaan eläintarhaan sijoitetun ihmisnäyttelyn tunnelmaa. Jokainen iso animaationäyttö on kuin näyttämö tai esiintymisalue – äärimmillään jopa häkki, jonka perimmäinen todellisuus jää meille yhtä vieraaksi kuin eläintarhassa asuvan näyttelyeläimen kokemus omasta todellisuudestaan.

Näytöltä toiselle etenevä katsoja voi myös havaita tarinan etenevän: ensimmäisen näytön piirrosanimaatio kertoo oletetusta alkuperäisestä elämästä – tilanteesta, josta matkaan lähdettiin. Toisella näytöllä matka taittuu, maisemien vilistessä ohi junan ikkunoista. Kolmannella näytöllä istutaan jo leirinuotion äärellä kohteessa, ja niin edelleen.

Gallerian perimmäisessä nurkassa sijaitsevassa videoprojisoinnissa tapahtuu erityinen kohtaaminen. Nuorempaa saamelaismiestä, Veikkoa, esittävä nukke päätyy vahvakalterisen häkin ääreen. Häkissä on simpanssi (tai oikeastaan simpanssia esittävä nukke). Mies ja simpanssi katsovat toisiaan, kohtaavat, syntyy kontakti ja kosketuspinta. Mies näyttää hetkeksi häkeltyvän. Hän ikään kuin havahtuu tajuamaan samankaltaisuutta oman asemansa ja eläintarhassa asuvan simpanssin välillä. Hän väistyy, hän sentään voi vielä kävellä vapaasti ja poistua, hänen ympärillään ei ole kaltereita, ainakaan vielä.

Hetken kokemisen tarkkuus on tässä animaatiossa erityisen koskettavaa, nukkehahmojen kasvojen värähdyksissä on voimaa. Tämä kohtaaminen saa katsojan myös miettimään, millä oikeutuksella simpanssi on lukittu kaltereiden taa. Vieläkö tällaistakin todella saa tehdä?

Kuva4 Veikko ja simpanssi

Markku Laakso kertoo, että tietoisuus omien esivanhempien osallistumisesta ihmisnäyttelyihin on tuntunut hurjalta. Animaatio Veikon ja häkkiin suljetun simpanssin kohtaamisesta on koko näyttelyn vaikuttavimpia hetkiä.

Vaikenemisen mahdollisia taustasyitä

Pohdinta siitä, miksi ei ihmisnäyttelyihin osallistumisesta ja sen motiiveista ole kerrottu esimerkiksi Markku Laaksolle hänen lapsuudessaan, ajaa miettimään historiallista viitekehystä, tuota katalaa vuosikymmentä, jolloin Saksassa ja muualla Euroopassa kuljettiin. Hitler ja natsiaate olivat kovaa vauhtia nousemassa valtaan. Antisemitismin ohella kaikki muutkin ei-arjalaisiksi määritellyt ihmiset olivat joutumassa vainon kohteeksi.

Reilun vuosikymmenen kuluttua alkoi myös Lapin sota, mikä on tehnyt lähihistoriaan sijoittuneesta Saksan-kiertueesta yhä hankalamman puheenaiheen. 1900-luvun loppupuoliskolta alkaen huomion kiinnittyminen alkuperäiskansojen oikeuksiin on puolestaan tuonut ihmisnäyttelyissä osallistuneille uuden syyn vaieta: näytöskappaleena esiintyminen on voitu nähdä kolonialismin jatkeena ja arvonalennuksena saamelaisuudelle. Ehkä siitä puhumiseen on kietoutunut epämääräistä häpeää.

Matkalle lähtiessään ihmiset eivät kenties ihan täysin ymmärtäneet, mihin heitä oltiin viemässä. Ihmetyksen ja kummeksunnan säie on vahvasti läsnä Dahlstenin ja Laakson videoinstallaatiossa, nimenomaan saamelaisten näkökulmasta. Vaan mahtaakohan nykypäivän tosi-tv-formaatteina toteutettaviin kykyjenpaljastuskisoihin osallistujakaan aina käsittää, mihin pyöritykseen lupautuu ja tempautuu mukaan.

1930-luvun ihmisnäytökset olivat osaltaan viimeisiä henkosia friikkisirkuksille, joita alettiin järjestää 1800-luvulla Yhdysvalloissa. Friikkisirkukset ja -näytökset tarjosivat toisaalta elantoa fyysisiltä ominaisuuksiltaan erityisille ihmisille, mutta edustivat myös vakavaa hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua. 1940-luvulle tultaessa niistä luovuttiin: yleisöt ryhtyivät mieluummin käymään elokuvissa.

Kohti yhteyttä ja yhteisymmärrystä

Dahlstenin ja Laakson teokset eivät moralisoi, eivät aktiivisesti politisoi eivätkä syötä katsojalle valmiita kannanottoja ja iskulauseita. Sikäli Dahlsten ja Laakso edustavat taiteilijoina hyvin erilaista lähestymistapaa kuin saamelaisuutta viime vuosina näkyvästi esiin performanssein sekä pop-taiteesta ammentavan julistetaiteen keinoin nostanut taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror (Suopunkiterrori).

Suohpanterror on vaatinut huomiota ja korjaavia toimenpiteitä Lapin luonnonvarojen riistoon, saamelaisten maankäyttökysymyksiin sekä alkuperäiskansojen oikeudet tunnustavan YK:n ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyvissä asioissa. Tammikuussa 2019 lakiesitys ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista Suomessa kaatui. Yksi syy ratifioinnin epäonnistumiseen oli, ettei Suomessa osattu eksaktisti määritellä, kuka on saamelainen.

Kun saamelaisia haalittiin mukaan Eurooppaan suuntautuville ihmisnäyttelykiertueille, ei kuulemma ollut aina niin nökönuukaa, oliko matkaan lähtijä oikeasti saamelainen. Näiden retkien järjestäjille oli pääasia, että esitykset sujuivat myös helteen keskellä asianmukaisissa, paksuissa villa-asuissa, käsikirjoituksen kaavoja ja tuolloista saamelaisbrändiä päivästä toiseen noudattaen.

Myös Dahlsten ja Laakso tutkivat taiteellaan alkuperän ja aitouden olemusta, sekä niiden representaatioihin liittyviä kysymyksiä. Heidän teoksissaan on lopulta kyse ennen kaikkea ihmisyyden toteamisesta, tunnustamisesta ja arvostamisesta – ei erojen kautta vaan yhteyksiä etsien. Tärkeintä on tunnistaa asiat, jotka meitä eläviä yhdistävät. Erilaisuus ei tee meistä eriarvoisia.

Annika Dahlsten & Markku Laakso: Campfire in a Zoo. Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere. 23.3.2021 saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

* *

Lue lisää

Aiheesta voi lukea lisää Veli-Pekka Lehtolan artikkelista Lappalaiskaravaanit harhateillä, kulttuurilähettiläät kiertueella? Saamelaiset Euroopan näyttämöillä ja eläintarhoissa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This