Samuli Huttunen
Toisena kirjeeseen kulkutaudin aikana vastannut J. K. Ihalainen on runoilija, kääntäjä, kirjankustantaja ja -painaja, kirjailija, jota on tapana kutsua myös ”hypnopoliitikoksi”. Hänet tunnetaan myös Annikin Runofestivaalien taiteellisena johtajana ja ahkerana esiintyjänä runolavoilla. Ihalainen on julkaissut 1970-luvulta alkaen useita kymmeniä kirjoja, kuten Eurooppalainen kuolemankirja (Sammakko 2003) ja Tisle (Sammakko 2012), viimeisimpänä Kirjopyykkiä osa I (2020), jonka on julkaissut Ihalaisen oma kustantamo Palladium Kirjat. Ihalaisen vastaus kirjeeseeni saapuu samassa kirjekuoressa ja samalla postimerkillä varustettuna kuin hänelle lähettämäni kirje.
Lue myös muut kirjeet:
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #1: Anni Kytömäki
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #3: Antti Salminen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #4: Ritva Kovalainen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #5: Mitra Virtaperko
* *
”Anna minulle olutta, tästä tulee pitkä yö.
Tapasimme Gangesin rannalla Benaresissa,
missä sadhut virittelivät chillumeita
ja katselivat jalkapalloa minitelevisiosta,
ja minä katselin kanssasi mailleen menevää päivää.”J. K. Ihalainen, Benares
Tampereella 6.4.2020
Kulkutaudin aikaan
Tervehdys J. K.!
Toivottavasti olet voinut hyvin, näinä outoina aikoina joina kaikki on samanlaista kuin ennenkin eikä yhtään niin kuin ennen. Halusin kirjoittaa kirjeitä, koska olen aina rakastanut kirjoja, jotka on kirjoitettu kirjeen muotoon, kuten Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. Menneiden aikojen taiteilijoiden kirjeenvaihtoa lukiessani mietin, kuinka heillä oli aikaa näille kaikille sanoille. Nyt meillä on aikaa. Silti kun istun metsässä, minulla on kiire jonnekin, ja kun olen perillä, en tiedä missä olen ja mitä siellä teen.
Ehkä tämä on seurausta siitä, että olemme istuttaneet kellon mekaanisen tikityksen maailman sieluun sinne, missä auringon, kuun ja tähtien asema taivaalla, varjojen asento oli ennen tarpeeksi. Vaikka siirtomaavallat on aikaa purettu, koko maailma näkee nyt lännen unia, kaikki me unelmoimme älypuhelimista, ilmastoiduista autoista, vessapaperista ja merkkivaatteista.
Mietin Eurooppalaista kuolemankirjaa. Onko nyt meidän aikamme opetella kuolemaan, luopuminen. Vaikka kai tämä kulkutaudin runollisuuskin on vain meidän hyväosaisten länsimaalaisten etuoikeus. 30 neliön ilmastoitu yksiö johon vetäytyä, Zoom-palaverit ja Woltin kotiinkuljetus. Jossain muualla paahtava kuumuus, savusumu ja slummien ahtaus.
Silti en voi olla miettimättä erään runokokoelmasi nimeä Tisle – viinanpolton ja alkemiallisen prosessin taivaallinen lopputulos, rahvaalle kulta, Viisasten kivi niille, joilla ei ole muuta. Onko tämä erottamisen ja yhdistämisen alku, työn ensimmäinen vaihe, alkuaineiden kaoottinen yö? Ja onko tämän kaiken jälkeen tuleva tisle aamukasteen kirkas vai vain entistä mustempi.
Kaikki nämä pölyiset sanat tekevät janoiseksi.
Kohotan sinulle maljan ja toivon kirkkaampia viinejä ja päiviä tiellesi,
Samuli
* *
”Samean ja kirkkaan viinin ero
on että toinen juodaan yksin
ja toinen rakkaassa seurassa,
sanon.”J. K. Ihalainen, Valoa ahmivat renoirit
Tervehdys Samuli,
Kiitokset kirjeestäsi, joka näinä päivinä lämmitti suuresti. Etanapostia. Verkkainen lukeminen ja kirjoittaminen auttavat istuvaa ihmistä matkustamaan paikkoihin joihin tällä hetkellä ei pääse. Joutenoloa, mietiskelyä, lintujen tarkkailua, hitaita retkiä rantaan ja metsään. Toki asun pienessä kylässä, täällä on paljon yksinkertaisempaa erakoitua kuin kaupungissa, Koskibaarikin on kiinni, ja Uusimaa.
Otit puheeksi runokirjani Tisleen. Tottahan toki lähtökohtana oli alkemistinen prosessi puhdistautumisesta tai ainakin ideaali siitä että moinen kirkastuminen olisi ihmiselle mahdollista. Ainakin kirkkaina hetkinään ihminen saattaa tuntea suoraa yhteyttä luontoon, lintuihin ja jopa ihmisiin, ja pysytellä pitkiä aikoja tuossa flow-tilassa. Pysyäkseen kirkastuksen tilassa ihminen sitten kehittääkin lukuisia kemiallisia ja fyysisiä riippuvuuksia, joiden ruokkimisesta tulee helposti spektaakkeli. Benji, rockfestivaalit, ashram, surffaus, ylityöt.
Jos ihmisen perustana on maa, jonka päällä hän kävelee, pysähtyy, kääntyy, raapii itseään, kurkottaa ja etsii, niin me olemme lähellä metsästäjää ja keräilijää, joka kulkiessaan suullisesti tunnustelee maailmaa osoittelemalla, elehtimällä ja paikkoja nimeämällä. ”Tässä-isäni-pyydysti-hirven”, ”tämän-puun-juureen-salama-iski”, ”tämän-lammen-rannalla-ensisuutelin”. Maa puhuu ihmisen puolesta.
Nyt meillä ei välttämättä ole enää tätä pyhän kokemisen tunnetta, koska elämme keskellä nykyajan hurlumia. Jossain mielessä tämä (vallitseva) näkymättömän uhkan luoma hiljaisuus suo meille hetken tilaisuuden hengähtää jälleen ja nimetä paikat ja tilat uudelleen.
Saatko selvää harakanvarpaistani?
Ystävällisin terveisin,
JK
”entä jos pakanat tunkeutuvat
meidän lasi- ja teräsviidakkoomme
jos he tuhoavat meidän jenkkitoteemimme
ja antavat puille tähdille ja virroille
niiden ikimuistoiset nimet?”J. K. Ihalainen, Kauhun historia on yhä kirjoittamatta
Lue myös muut kirjeet:
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #1: Anni Kytömäki
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #3: Antti Salminen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #4: Ritva Kovalainen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #5: Mitra Virtaperko
