Diktaattorit, totalitarismi, etupiirit, populismi, ääriliikkeet – 1930-luvun kylmäävät kaiut Jussi Pekkarisen kirjassa

Kuvat: Otava

Luvatun mukaisesti Jussi Pekkarisen viime vuonna julkaistu Kävin ja kuulin –teos (Otava, 2024; lue arvio) on saanut jatkoa. Vuoden mittainen odotus palkitaan hienosti, sillä Pekkarinen jatkaa ulkoasiainhallinnon poliittisen raportoinnin kuvaamista ja analysointia samalla terävällä ja elävällä otteella kuin sarjan aikaisemmassa osassa. Ajat ja aikakausi vain ovat maailmalla ankarammat kuin nuoren tasavallan alkutaipaleella.

Kävin ja kuulin 2 -kirjan (Otava, 2025) käsittelemään ajanjaksoon 1933–1945 sisältyy kappale Euroopan traagista lähihistoriaa mutta myös mielenkiintoisella ja huolestuttavalla tavalla yhtäläisyyksiä nykymaailman menoon. Totalitarismin ja ääriliikkeiden nousu, suurvaltioiden etupiiriajattelun vahvistuminen, valtioiden välisen sääntöpohjaisen yhteistoiminnan hiipuminen, taloustilanteen jyrkät vaihtelut; tuntuu kovin tutulta?

Hitlerin nousu valtaan vuonna 1933 ei ollut ainoa totalitarismin ilmentymä Euroopassa. Mussolini Italiassa, Franco Espanjassa, Salazar Portugalissa, Baltian maat, Puola, Unkari, Romania; vahvaa johtajuutta oli tarjolla maissa, joissa demokratian ja oikeusvaltion pelisäännöt eivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen olleet ehtinyt vakiintua. Suomi oli tässä suhteessa harvinainen poikkeus. Nuori tasavalta eheytyi ja vahvistui nopeasti eivätkä ääriliikkeet saaneet merkittävä sijaa yhteiskunnassa. Lapuan liike, IKL ja kommunistit eivät olleet meillä vakavasti otettavia poliittisia vaihtoehtoja.

Miehemme maailmalla – kaikki ulkomaan edustuksen päälliköt olivat nimenomaan miehiä – joutuivat käsiteltävänä olevana ajanjaksona keskelle kehkeytyvää ja sittemmin täyteen sotaan johtanutta kehitystä. Näin oli asemapaikasta riippumatta. Suurvaltojen pääkaupungit olivat luonnollisesti näköalapaikkoja, mutta myös pienten valtioiden näkökulmasta Euroopan mullistusten seuranta oli oleellisen tärkeää. Näkymä Saksan hyökkäykseen Puolaan (1.9.1939) oli varsin erilainen Varsovan lähetystöstä tarkasteltuna verrattuna raportointiin Suomen Berliinin lähetystöstä.

Kuten Pekkarisen teossarjan ensimmäinen osa, tämäkin teos sisältää paljon suoria lainauksia lähettiläiden raporteista. Tämä on mielestäni edelleen perusteltua. Kuten kirjoitin: ”Kyse ei ole kirjoittajan laiskuudesta, vaan halusta antaa raporttien puhua ja välittää siten usein rosoisellakin ja persoonallisella tavalla ajankuvaa sekä samalla piirtää kuvaa raportin kirjoittajasta.”

Ykköstykkimme ja Paasikivi

Ulkoasiainhallinnon alkutaipaleella lähetystöjen päälliköiksi valikoitui tai jouduttiin valitsemaan parhaita saatavilla olevia henkilöitä enimmäkseen politiikan, yliopistojen tai liike-elämän piiristä; kun ulkoasiainhallintoa ei aiemmin ollut, ei ollut myöskään karrieeridiplomaatteja. 1930-luvulle tultaessa tilanne alkoi hiljalleen muuttua. Ulkoasiainhallinnossa alusta alkaen olleet virkamiehet olivat vähitellen kypsyneet vaativampiinkin tehtäviin. Joitakin vanhoja ylhäisyyksiä oli tosin vielä remmissä mukana.

Geneven-lähettiläs Rudolf Holsti, Pariisin-lähettiläs Harri Holma, Lontoon-lähettiläs G. A. Gripenberg, Berliinin–lähettiläs Aarne Wuorimaa sekä Washingtonin–lähettiläs Hjalmar Procopé nousevat teoksessa esiin ulkomaanedustuksemme kärkiniminä. Tämä johtuu osaltaan ehkä heidän raportoinnistaan välittyvästä vahvasta persoonallisesta otteesta. Tosin Wuorimaa tässä suhteessa oli nykytermein enemmän asiapentti kuin muut kollegansa.

Diplomatiamme ykköstykkien yllä leijui kuitenkin muita vahvemman hahmon varjo: Juho Kusti Paasikivi. Vanha valtiomies nimitettiin Suomen Tukholman–lähettilääksi 1.12.1936. Ennen nimitystään hän oli ollut epäileväinen virkaan liittyvistä velvollisuuksista. ”Onko Tukholmassa paljon virastotyötä? Sitä en rupea tekemään. Miten on edustuksen laita? Onko paljon päivällisiä ja suuruksia? Miten voin rajoittaa?” Paasikiven mielestä Tukholma oli asemapaikkana kuin kestikievari, ei siellä ehtinyt ajatella, kun väkeä ramppasi edestakaisin.

Talvisodan jälkeen Paasikivi nimitettiin lähettilääksi Moskovaan. Kokemus ei ollut hänelle kovinkaan mieluisa. Päälle kaatuvia asioita oli jatkuvasti ja vaikka edustustehtäviä oli vähemmän, hän valitti sitä, ettei ehtinyt riittävästi perehtyä asemamaan oloihin ja erityisesti venäläiseen kaunokirjallisuuteen, jota hän piti tärkeänä välineenä venäläisen ajattelun ymmärtämisessä.

Mutta kyllä Paasikivi ajatellakin ehti, sen verran viisaita joskin kärkeviä näkemyksiä hän kirjasi päiväkirjaansa samalla kun lähetti raporteissaan suoranaisia ohjeita poliittisille esimiehilleen Helsinkiin. Pääministeri Risto Rytiä hän ohjeisti marraskuussa 1940:

”Meille on hengen asia, että pääsemme Pohjolan blokkiin. Minulla ei ole ennakkoluuloja Nliittoa ja Venäjää vastaan – olen Venäjällä nuorena oleskellut ja tunnen Venäjän klassillisen kirjallisuuden ja kulttuurin. Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Nliiton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, se on meille kuolema. Siitä ei ole epäilystä. Kauppaa voimme käydä ja olla kaikenlaisissa muissakin suhteissa…”

Haloo Helsinki – kuuleeko kukaan?

Euroopan historiallisten tapahtumien valossa on kylmäävää lukea lähettiläiden havaintoja ja arvioita tapahtumista, jotka sittemmin johtivat suursotaan. Hitlerin ulkopoliittinen toimeliaisuus alkoi Reininmaan takaisinvaltauksella ja jatkoa seurasi tunnetulla tavalla. Mussolini ei jäänyt pekkaa pahemmaksi hyökätessään Abessiniaan, Albaniaan ja sittemmin Kreikkaan. Yleinen käsitys oli, että sota tulee, kysymys oli vain siitä, kuka sen aloittaa ja milloin.

Suomessa havahduttiin kesällä 1939, kun tuli tietoon, että Iso-Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto suunnittelevat yhteistä liittokuntaa Hitleriä vastaan. Liittokunnan olisi ollut tarkoitus Neuvostoliiton aloitteesta antaa turvatakuut myös Suomelle. Paasikivi kirjoitti: ”Me emme tarvitse Wenäjän takuuta, vaan takuuta Wenäjää vastaan.”

Lopun alku tapahtui 1.9.1939 Saksan hyökättyä Puolaan ja Neuvostoliiton viimeisteltyä muutama viikko myöhemmin Puolan jaon. Etupiirit oli jaettu hyökkääjämaiden kesken aiemmin solmitulla paktilla, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa myös Suomi mainittiin.

Mitä ulkomaanedustuksemme tuntosarvet näkivät ja kuulivat kehityskulusta, joka jälkeenpäin näyttäytyy selkeältä marssilta kohti tuhoa? Paljonkin näkivät ja kuulivat, erilaista heikkoa ja vahvaakin signaalia havaittiin siellä täällä. Mutta tarkkana piti olla lähteiden luotettavuuden kanssa, huhuja ja spekulointia oli ilma sakeana. Totuudellisuus, luotettavuus ja objektiivisuus olivat diplomaatin raportoinnin perusasioita.

Pariisin-lähettilään Harri Holma hämmästeli vuonna 1938 länsivaltojen lapsenuskoa Hitlerin rauhanlupauksiin: ”On lapsellista luulla, että Mein Kampf ei edelleenkään olisi Hitlerin ja hitleriaanien raamattu. Sitä toteutetaan askel askeleelta. Tähän ohjelmaan kuuluu myös Ranskan täydellinen hävitys.”

Ja edelleen ”mietteitä ja havaintoja Berliinistä”: ”Totalitaaristen maiden politiikka menestyy paremmin ennen kaikkea siitä syystä, etteivät ne etukäteen toitota maailmalle, mitä ne aikovat tehdä, vaan tekevät valmistelunsa suurimmassa salaisuudessa ja panevat äkkiä toimeksi. Tätä esimerkkiä pitäisi muidenkin noudattaa, jos tahtovat hiukankin pysyä tasoissa.” (Aarne Wuorimaa Berliinissä helmikuussa 1940.)

Mielenkiintoinen oli myös sekaannus, joka vallitsi kesällä 1939 tiedoista, joiden mukaan Saksa ja Neuvostoliitto suunnittelivat keskinäistä liittoutumista. Geneven-lähettiläs Rudolf Holsti oli saanut lähteiltään tästä tiedon, mukaan lukien sen että Puola jaettaisiin ja Baltian maat jäisivät Neuvostoliiton etupiiriin. Washingtonin-lähettiläs Procopé kuuli saman viestin suoraan presidentti Rooseveltilta, muta ei jostain syystä katsonut aiheellisesti välittää sitä siltä istumalta Helsinkiin. Uutinen Hitlerin ja Stalinin liitosta elokuussa 1939 tulikin sitten suurena järkytyksenä.

Näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi

Diktaattorit, totalitarismi, etupiirit, populismi, ääriliikkeet. Kaiut 1930-luvulta välittyvät Pekkarisen kirjassa kylmäävällä tavalla. Usein on kyse järisyttävistä tapahtumista, kuten hyökkäyksestä Puolaan vuonna 1939, mutta olennaista on havaita ja tiedostaa usein heikot signaalit, jotka tällaista rysäystä edeltävät. Ulkoasiainhallinnon raportointi sisälsi – ainakin jälkikäteen arvioituna – näitä heikkoja signaaleja, mutta usein ne jäivät Helsingissä havaitsematta. Syynä oli se, ettei tietoja ehditty tai osattu analysoida kokonaisuutena.

Ulkoasiainhallinnon raportointi on kiehtova kirjallisuuden laji. Mielestäni sitä voi pitää omana tietokirjallisuuden lajinaan; rakenteeltaan ja tyyliltään monet raportit täyttävät hyvinkin esseen kriteerit. Pekkarinen viittaa myös Max Jakobsonin huomioon, jonka mukaan diplomaattien joukossa on vuosien varrella ollut paljon turhautuneita piilokirjailijoita. Monet kirjaan sisältyneet lainaukset raporteista edustavat paitsi teräviä havaintoja ja punnittua analyysia myös harvinaisen sujuvaa, selkeää ja vivahteikasta sanankäyttöä. Paikoin vanhahtavalta kuulostava kerronnan parsi kertoo tämän kirjoittajan kaltaiselle nostalgikolle kielen ja sanavaraston köyhtymisestä.

Kun raportin tekstistä hahmottuu lisäksi kirjoittajan oma persoona ja maailmankatsomus, on käsillä lukunautinto. Näin on siitä huolimatta, että raportit sisältävät enimmäkseen huolta ja murhetta asioiden ja maailman tilasta.

Ja näin muodoin lukunautinto on myös Jussi Pekkarisen teos. Se on taiten koostettu opas läpi kuohuvan 1930-luvun ja sitä seuraavien raskaiden sotavuosien. Eurooppaa mullistaneet tapahtumat näyttäytyivät tyystin erilaisilta ja monivivahteisilta, kun niitä tarkasteltiin Berliinistä, Lontoosta, Budapestista tai Vatikaanista.

Pekkarinen antaa aikalaistodistajien puhua, mutta rakentaa näistä puheenvuoroista sujuvan, johdonmukaisen ja kompaktin kokonaisuuden, jota ryydittävät Pekkarisen omat selventävät ja kokoavat huomiot.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua