Baltoscandal-festivaalin avajaisissa nähtiin performanssi Godot is a DJ. Kuva: Alan Proosa

1

Terveiset Viron Rakveresta. Se on yli 16 tuhannen asukkaan kaupunki Tallinnasta noin 100 kilometriä itään ja Suomenlahden rannalta 20 kilometriä etelään. Kaupunki on suhteellisen rauhallinen pikkukaupunki, jolla kuitenkin on mittava historia.

Rakvere viettää tänä vuonna 720-vuotisjuhliaan. Kaupungissa on keskiaikainen rauniolinna, joka on vielä vanhempi. Linna toimii museona, ja on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Joka toinen vuosi Rakveressa järjestetään Baltoscandal, joka on Baltian suurimpia teatterifestivaaleja. Tänä vuonna festivaalilla oli esillä 13 esitystä, muuta taidetta sekä elokuvia.

Rakveren teatteri toimii festivaalin keskuksena. Vuonna 1940 perustettu teatteri toimii upeassa rakennuksessa, jonka kiviset kuoret kätkevät puiset rakenteet. Välikattojen hirret on jätetty näkyviin. Piharakennuksissa on pienempi näyttämö, varastoja, harjoitustiloja, asuinhuoneita vierailijoille sekä elokuvateatteri. Ympärillä on suosittu puisto. Rakveren teatteri puistoineen on kuin teatterille pyhitetty kartano.

2

Baltoscandalin ohjelmisto vaikuttaa huolella kootulta. Vaikkei ihan jokaisesta esityksestä niin tykkäisi, on pakko myöntää, että festivaalin taiteellinen johtaja Priit Raud on tehnyt hyvää työtä. Ohjelmistossa on yhtenäinen ja luja visio.

Teemoista korostuu erityisesti ihmisyyden ja subjektiuden rajat, yhteiskunnassa sekä näyttämöllä.

Kanadalaisten Louis-Philippe Demersin ja Bill Vornin suunnittelema ja toteuttama Inferno on osallistava tanssiesitys, jonka vapaaehtoiset esiintyjät pukevat ylleen hydrauliset haarniskat (englanniksi “exoskeletons”) ja antautuvat tanssitettaviksi. Katsojat muuttuvat esiintyjiksi, mutta näyttämölliset teot ohjautuvat ulkopuolelta.

Saksalaisen Rimini Protokollin Uncanny Valley -esityksessä ei ole ihmisesiintyjää lainkaan, vaan ainoa ”näyttelijä” on esitelmää pitävä robotti.

Robottihaarniskaa kannattelevan kokijan on mahdollista ilmaista jotain, mutta voiko robotti tarjota enää näyttämöllisiä yllätyksiä?

Onko näyttämöllä oleva kyborgi enää esityksen tekijä? Entä kokonaan ohjelmoitu robotti?

Haarniskat ohjaavat kantajansa yläkropan, pääasiassa käsien liikkeitä, joten jalat jäävät vapaiksi. Teollisuushallissa kaikuva industrialtekno ja visuaalisuus vetoavat, ja onhan tämä aivan älyttömän cool! Tanssijoita on sitä hauskempi seurata, mitä enemmän he antautuvat robotiikan ohjaukselle ja musiikille. Myös tanssijoiden kasvoja ja reaktioita on mielenkiintoista seurata. Katsoessa alkaa tehdä mieli joraamaan.

Uncanny Valleyn kohdalla ei enää voi unohtaa esiintyjän olevan ”vain” ohjelmoitu robotti, joka ei voi muodostaa merkityksiä. Kuitenkin robotin pitämä esitelmä on mielenkiintoinen ja filosofinen. Olemmeko itse kovin kaukana roboteista? Missä kohtaa ihminen päättyy, ja algoritmi alkaa? Mikä ajatuksistamme tai teoistamme edes on omamme, ja mikä ”vain” ohjelmointia?

3

Toinen korostuva teema on esitysten paikkaerityisyys.

Sveitsiläisten Igor Cardellinin ja Tomas Gonzalesin suunnittelema l’Age d’Or (“Kulta-aika”) tapahtuu Rakveren pohjoispuolella olevassa Põhjakeskus-kauppakeskuksessa. Esityksessä keskuksen läpi kulkeva 20 katsojan ryhmä on itse toimija. Kuulokkeiden kautta tuleva puhe käy läpi kauppakeskusten historiaa ja perimmäistä psykologiaa: miellyttävyys, houkutukset ja monipuolisuus kutsuvat viettämään aikaa ja kuluttamaan.

Esitys on monimielinen, ja yhdistyy kysymykseen ihmisestä subjektina. Vaikka esityksestä tarttuu kokijaan kulutuskriittinen mieli, on viettelys silti tehokas: Jos ihmisen kyborgisoiva haarniska on inferno, eli helvetti, mutta sinänsä vehkeineen aivan älyttömän cool, on ostoskeskuskin täynnä viettelyksiä, joita itse en täysin pysty vastustamaan. Kauppakeskuksen ruokakaupan limu- ja karkkivalikoimat ovat paremmat kuin pienemmissä kaupoissa keskikaupungilla.

Sihtkoht teadmata 12hmr (”Määränpää tuntematon 12hmr”) on paikalliseen yökerhoon tehty tilausesitys.

Ohjaajat Liisa Saaremäel ja Emer Värk kokosivat lukiosta valmistuvista nuorista työryhmän, joka järjesti valmistumispäivänään kesäkuussa bileet yökerhossa. Esityksen ensimmäinen osa on oikeastaan bileiden rekonstruktio, ja paikka on täynnä tanssia, kohoavaa meininkiä, nousuhumalaista uhoa, puoliksi juotuja pulloja, kimallusta, konfettia ja muuta juhlasälää.

Venytetty siirtymäriitti. Rakvere reaaligümnaasiumin valmistuneiden juhlakukat muodostavat kauniin alttarin. Kuva: Alan Proosa

Enkä tiedä, onko tämä esitys, vai tapahtumainstallaatio, onko sillä edes väliä. Ensin kohkaus tuntuu kovin sisäänpäinlämpiävältä, kunnes siirrytään yökerhon yläkertaan. Siellä nuoret antautuvat katsojien haastateltaviksi. Katsomme kuvia ja videoita lukiolaisten viimeisestä keväästä koulussa. Nyt jo kuivuneista juhlakukista on muodostettu kaunis alttari.

Bilehuurun takana on yksilöllisiä tarinoita ja merkityksiä. Monet ovat muuttamassa muualle opiskelemaan. Moni on menossa armeijaan. Tulevaisuus on avoinna edessä. Elämä on muuttumassa totaalisesti.

Baltoscandalin kohdalla paikkaerityisyys ei tarkoita pelkästään esitystiloja, vaan myös esiintyjiä. Paikallisten lukiolaisten esityksen lisäksi festivaalilla nähtiin tanssiesitys, jonka kaikki tanssijat ovat paikallisia varttuneita amatöörejä. Puhun varttuneista, sillä esiintyjien keski-ikä on kuulemma 63 vuotta.

Esimene tants, viimast korda (“Ensimmäinen tanssi, viimeistä kertaa”) on muodoltaan löyhä, mutta vetoluja ja toivorikas tanssiperformanssi. Kehosuhteen henkilökohtaisuus nousee esiin Henri Hüttin ja Jan Teenetin suunnittelemassa esityksessä. Myös rapistuva keho voi tanssia ja esiintyä. Mutta entä jos joku kerta onkin viimeinen? Lopussa myös katsojat haetaan tanssiin. Itse tanssin Leningradissa syntyneen Niinan kanssa.

Kaupungin kasvot ovat mukana esityksissä, mikä antaa festivaalille entistä tiiviimmän yhteisöllisen tunnun.

4

Olen tänä vuonna pohtinut yllätyksellisyyden merkitystä teatterissa ja taiteessa. Ellei yllätystä ole, ilmaisu muuttuu tylsäksi ja jopa – jos hiljattain menehtyneen teatteriohjaaja Peter Brookin kuuluisaa ajatusta seuraa – kuoleutuu.

Baltoscandalissa ei ole yhtään esitystä tai tapahtumaa, jossa en olisi yllättynyt jostain. Yllätys voi piillä esityksen perusajatuksessa, muodossa tai esiintyjien ilmaisussa.

”Jo on perhana erikoinen juttu”, sanon monta kertaa itsekseni, kun katson Juhan Ulfsakin, Eero Epnerin ja Mart Kangron esitystä Kas te olete oma kohaga rahul? (“Oletko tyytyväinen paikkaasi?”).

Kaikista festarin esityksistä tämä varmaankin muistutti eniten perinteistä puheteatteria. Miehet, joista Ulfsak on eturivin näyttelijä, Epner dramaturgi ja Kangro tutkija-koreografi, juttelevat elämänsä asuinpaikoista kuin omina itsenään ja näennäisen epäjohdonmukaisesti.

Esitystilana on teatterin parvi, jonka näkymä näyttämölle on naulattu umpeen. Olemme siis nousevassa katsomossa, jonka ensimmäinen rivi on kiinni harmaassa vaneriseinässä. Näyttelijät heiluvat edestakaisin katsomon riveillä ja tuntuu, että mitä vain voisi tapahtua. Huokoinen dramaturgia on absurdi ja näyttelijöiden deadpan-ilmaisu älyttömän hauskaa. Esiintyjien karisma ja jatkuva yllätyksellisyyden tuntu tekevät esityksestä kiehtovan.

Korealaisen Jaha Koon esityksessä käytetään näyttämöhahmoina riisikeitintä ja origamisammakkoa, Kim Campon Lullaby for Scavengersissa vihaista, kuollutta oravaa. Tapahtuman avajaisperformanssissa Godot is a DJ käytetään traktoria, lava-autoa ja puolen kilometrin verran kasettinauhaa.

Inga Salurandin installaatio Kiss&Fly otti haltuun tyhjilleen jääneen, entisen shaslikravintolan ja sitä ympäröivän pihan. Kuva: Alan Proosa

5

Hienojen esitysten, installaatioiden ja elokuvien lisäksi festivaalille on luotu eheyttä ja yhteisöllisyyttä luovia rakenteita, joista festarikävijä ilahtuu.

Baltsocandalissa on oma netin yli toimiva festivaaliradio, jota voi mennä kuuntelemaan myös livenä Rakveren teatterin kahvilan terassille. Kanavalla on festarin ajan joka päivä taiteilijoiden haastatteluja ja muuta hauskaa.

Festivaalilla on maksuton bussi, joka kuljettaa katsojia esityksestä toiseen, ja joka päivä Tallinnasta Rakvereen ja illalla takaisin.

Esitysten lippujen hinnat ovat kohtuulliset, 16 euroa per esitys, paitsi jos hankkii passin, jolla pääsee kaikkialle, jolloin hinnat ovat vielä edullisemmat. Tampereen Teatterikesän esitysliput maksavat melkein kolminkertaisesti.

Vaikka maiden kustannustasossa on pieni ero, ja vaikka ottaisi huomioon sitä, tätä ja tuota, ei yhtälöstä voi olla tekemättä johtopäätöksiä. Virossa esittävän taiteen festivaali – vieläpä kokeilevan sellaisen – nauttii suurta yhteiskunnallista arvostusta. Eläköön virolainen kulttuuripolitiikka, tältä osin!

Aksu Piippo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua