Aapo Repo. Kuva: Anne Välinoro
TEATTERI | Nukketeatterin tekijä Aapo Repo ja teatteriohjaaja Jyrki Tamminen kertovat esityksessään keskitysleireiltä selvinneen lyhytkasvuisen Ovitzin perheen tarinan.
”Juutalaisuus oikeutti tekemään ihmiselle mitä vain. Sillä ei ollut mitään merkitystä oliko ihminen elänyt nuhteettomasti tai ehkä ollut kuuluisa muusikko tai juristi tai lääkäri tai työtön.”
Anne Välinoro, teksti ja kuvat
”Emme me pelästy tutkivista katseista. Miljoonat ihmiset ovat seuranneet meitä kautta koko elämämme. Luonnollisesti haluaisimme olla teidän kaltaisianne, mutta jos tämä on Jumalan tahto, meillä ei ole valittamista häntä vastaan”, sanoi vajaan metrin mittainen, 28-vuotias Perla Ovitz laskeutuessaan 1940-luvulla vasta perustetun Israelin valtion Haifan satamaan.
Perla ja hänen kuusi kääpiösisartaan ja -veljeään herättivät huomiota minne astuivatkin, tummine hiuksineen, huolellisesti ehostettuine kasvoineen ja uljaasti istuvine, nukkemaiseen vartaloon leikattuine asuineen he olivat näky.
Yehuda Korenin ja Eilat Negevin kuvaus kääpiötaiteilijoiden elämästä kirjassa Auschwitzin seitsemän kääpiötä on häkellyttävä muistutus siitä, miten natsien rotuhygienia-aatteita toteuttavista teurastuksista saattoi selviytyä se heikoin ja pienin.
Korenin ja Negevin vuonna 2015 suomennettu teos (Minerva) on nyt päässyt teatterin lavalle.
Tamperelainen teatteriohjaaja ja nukketeatterin tekijä Jyrki Tamminen hankki oikeudet Ovitzin perhetarinan dramatisointiin.
Mukaan matkalle lähti nukketeatteritaiteilija Aapo Repo.
Tahmelan huvilalla nähtiin tammikuun lopulla, Vainojen uhrien muistopäivänä, yhden miehen sooloesitys seitsemän kääpiön kohtaloista romanialaisesta pikkukaupungista Keski-Eurooopan estradeille, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille ja vapautumisen myötä uuteen kotimaahan Israeliin.
Selviytymisen tavat
Jotta emme! -nimellä esitettävä näytelmä haluaa herättää kysymyksiä. Jokaisella on oikeus tulkita ja täydentää näkemäänsä.
Itselleni katsojana tulee ensin mieleen jatko ”…unohtaisi”.
Miksei se voisi olla myös ”…kovettuisi” tai ”…pelkäisi”.
Kun moni pitää nykyistä aikaa pelottavimpana omana elinaikanaan, on hyvä palauttaa mieleen kohtaloita ja ihmisiä, joiden selviytyminen oli kiinni ehkä mielipuolen oikusta, mutta sitäkin enemmän yksilön resilienssin ja lahjakkuuden yhdistelmästä.
Mutta miksi seitsemän kääpiön tarina vaati kerrontaansa juuri nukketeatterin keinot?
– Emme näyttelijä Aapo Repon kanssa alkujaankaan sulkeneet pois mitään teatterin tai ilmaisun muotoa toteutuksessa. Aapo on pitkän linjan teatteriammattilainen, Jyrki Tamminen kertoo.
Tamminen kirjoitti ja muokkasi käsikirjoitusta koko harjoitusajan.
Olisiko esitys nukketeatteria, joka kaappaa näyttämösovitukseen yhtä lailla esineet, draamanäyttelijyyden kuin musiikin ja muuttaa kaiken lopulta mikromaailmalliseksi shakkipeliksi, näyttelijän taitaviksi siirroiksi?
Aapo Repo on yksin lavalla.
Minkälainen haaste pienten nukkien, eräänlaisten minitelineiden ja vaikkapa peilien liikuttelu on kerronnan käänteissä?
– Rautainen ammattilainen pitää huolta itsestään, instrumentistaan. Olen ihaillut paitsi hänen ”pinsettitekniikkaansa”, myös hänen logistista herkkyyttään ja nopeutta, Tamminen sanoo.
– Minun sormeni ovat olleet haastavammissakin tilanteissa. Olen tehnyt soolona monia esityksiä. Tämä on vähän kuin shakin peluuta. Ratkaisu on monen siirron päässä, ja sinne mennään yleisön kanssa yhtämatkaa, Repo miettii ja jatkaa:
– Kirjassa (Josef) Mengele katsoi peilistä kahta ilmeistä epämuodostumaa kasvoistaan. Ainoat ulospäin erottuvat epäkohdat hänessä ovat patti poskessa ja pyöreänmuotoinen rustottuma korvalehdessä. Peili on myös toiminut valon vahvistajana sairaaloissa.
– Eräässä kohtauksessa peili on myös osoitettu yleisöä kohti ja itse piilouduin peilin taakse. Näin saimme yhteen pieneen kohtaukseen monia päällekkäisiä kerroksia, ne eivät ole ilmeisiä, vaikka tavallaan ovatkin, Repo avaa ilmaisun skaalaa.
Vitriinin takana hammasharjakasat
Kerrotte tarinaa nukkien ja naamioiden ohella symbolisilla esineillä, peilien lisäksi lastenvaunulla ja valkoisilla, läpikuultavilla pukupusseilla. Miksi?
– Olen käynyt Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin jäännöksillä. Kaikkein mieleenpainuvin ja järkyttävin kokemus oli nähdä lasivitriinien takana valtavat kasat esineitä: hammasharjoja, silmälaseja ja kenkiä.
– Emme tietenkään pääse näytelmässämme lähellekään tätä kokemaani. Tuon sen kuitenkin minimalistisin keinoin näyttämölle. Muutamat valitut esineet ja pelkistetyt pienlavasteet, Risto Pekka Pennasen musiikkidramaturgia ja ääninäyttelijä Hannele Österlundin kerronta ovat mielestäni tuon lasivitriinin takana sen verran kuin sinne näen ja muistan, ohjaaja miettii.
Ovitzien suurperheessä peräti seitsemän lasta eli lyhytkasvuisena. Silti he kaikki toteuttivat kutsumustaan esittävinä taiteilijoina ja muusikkoina.
Ovatko vammaisten ja toimintarajoitteisten oikeudet parantuneet Euroopassa viimeisten 50 vuoden aikana?
– Meillä oli ja ehkä on vieläkin jossain käsitys, että vammaiset ihmiset pitäisi parantaa. Parantaa mistä, Tamminen herättää kysymyksen ja jatkaa:
– Vielä on tehtävää esteettömyyden, tasavertaisuuden ja ihmisarvoisuuden parantamiseksi. Allekirjoitukset sopimuksissa eivät takaa todellisuutta ja tasavertaisuutta ellemme ole ihmisiksi toisillemme.

Aapo Repo ja Jyrki Tamminen toivat Ovitzien kääpiösisarten kohtalot näyttämölle nukketeatterin keinoin. Kuva: Anne Välinoro
Olen pieni, mitä siitä
Lyhytkasvuiset olivat varieteetaiteen eturivissä ennen toista maailmansotaa. Ovitzit olivat taitavia muusikoita, laulajia ja näyttelijöitä.
Instrumentit oli mitoitettu pienen koon mukaan, rummut, viulut, kitara ja sello.
Romanian Rozavlean kylästä kotoisin oleva seurue, viisi miestä ja kaksi naista olivat viihdyttäneet eurooppalaisia naapureitaan jo 1930-luvun alusta.
Sodan jälkeen Ovitzit pohtivat jäädäkö Eurooppaan, mutta päättivät sitten lähteä kohti Haifaa, jossa he elivat kuusi vuotta vastaanottoparakeissa.
Lilliputtiseurueen ura alkoi vuonna 1949 uudelleen Tel Avivissa ja vuonna 1955 seurue järjesti Haifassa jäähyväiskiertueensa.
Ryhmä hajosi ja osa sisaruksista perusti elokuvateatterin.
Se myytiin tontteineen vuonna 1979 ja elossa oleville sisaruksille ostettiin iso huoneisto.
– He jättivät ainutkertaisen, Suomessa tuntemattoman jäljen viihdetaiteeseen. He olivat taiteilijoita, jotka eivät halunneet esitellä ns. epämuodostuneisuuttaan vaan Perla Ovitzin mukaan ”tulla vakavasti otetuiksi taiteilijoiksi” isänsä Shimson Eizikin jalanjäljissä.
Lyhytkasvuisena syntynyt Shimshon Eizik (1866–1923) oli naimisissa normaalikokoisten Brana Goldin ja Batia Huszin kanssa, ensimmäisestä liitosta syntyi kaksi lyhytkasvuista tytärtä, toisesta kaksi lyhytkasvuista poikaa ja kolme lyhytkasvuista tytärtä normaalikokoisten lasten lisäksi. Lyhytkasvuisista tyttäristä kolme meni naimisiin normaalikokoisten miesten kanssa ja kaksi lyhytkasvuista miestä normaalikokoisten naisten kanssa.
Tampereen teatterit eivät kiinnostuneet
Tarinan oikeuksien saaminen näyttämötoteutusta varten ei ollut ihan helppoa.
Yehuda Koreniin ja Eilat Negeviin Tamminen sai ensimmäisen yhteyden syyskuun lopussa 2020.
Kirjailijat suhtautuivat ehdotukseen dramatisoinnista myönteisesti.
Sitten Minerva Kustannuksen toimitusjohtaja Outi Karemaa myönsi käyttöluvan ja oikeudet teokseen samaisen vuoden lokakuussa.
Tamminen viritteli myös tuotannollista yhteistyötä tamperelaisten teattereiden kanssa, mutta se ei ottanut tulta.
Lopulta Nukketeatteri Reaktori ja Aapo Repo innostuivat.
Repolla oli tuossa vaiheessa Taiken vuoden näyttämötaiteen apuraha tukena.
Jotta emme! jatkaa matkaa kantaesityksen jälkeen sinne, minne pyydetään.
– On tullut yllättävän paljon kyselyitä. Mielellämme teemme näytelmään liittyviä työpajoja ja käymme keskusteluja yleisön kanssa. Näytelmä on suunnattu yli 12-vuotiaille, ohjaaja kertoo.
– Jatkamme vielä näytelmän kanssa kehitystyötä, teemme asuinpaikkakunnalleni Fiskarsiin kesällä lyhyen esityskauden ja keväällä pyrimme saamaan tätä myytyä mahdollisimman moneen paikkaan ensi syksylle ja talvelle. Haemme myös festivaaleille. Tämä tarina pitää saada esille, Repo kaavailee.
Mitä oikeastaan haluatte esityksellä muistuttaa?
– Erityisesti sen, että Auschwitz-Birkenau on ollut olemassa. Se oli olemassa vain yhtä asiaa varten: kaikki juutalaiset haluttiin tappaa.
– Juutalaisuus oikeutti tekemään ihmiselle mitä vain. Sillä ei ollut mitään merkitystä oliko ihminen elänyt nuhteettomasti tai ehkä ollut kuuluisa muusikko tai juristi tai lääkäri tai työtön. Kaikkia iästä riippumatta odotti sama kohtalo. Tie vei usein suoraan junalta kaasukammioon.
– Niitä vankeja jotka olivat tarpeeksi vahvoja työhön tai erittäin päteviä, käytettiin pakkotyössä ja osalle tehtiin myös lääketieteellistä tutkimuksia. Näitä teki eugeniikkaan erikoistunut lääkäri Mengele, jolle Ovitzit olivat aarre.
– Kuten Mengele sanoi, seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi minulla riittää teissä töitä. Kääpiöt pelastuivat välittömältä kuolemalta vain koska tohtori Mengele halusi saada kunniaa tutkimuksillaan. Mengele piti erityisesti elokuvasta Lumikki ja seitsemän kääpiötä, miettii Repo.
Jokaisesta Ovitzista kertyi mapeittain tietoa, mutta Mengele ei pystynyt paljastamaan mitään geneettistä koodia kääpiökasvuisuudelle.
Ovitzien piina leirillä kesti ”vain” runsaat puoli vuotta 1944. Saksa vapisi ja lopullinen ratkaisu kuolemanleireillä haluttiin pian päätökseen. Krematoriotkaan eivät enää riittäneet holokaustin uhrien polttamiseen.
Mengele piti omasta tutkimusalueestaan sitkeästi kiinni aina tammikuulle 1945. Erityisen kiinnostavat yksilöt saatettiin surmaamisen jälkeen keittää luiden irrottamiseksi, nahka kuoria ja epämuodostumat irrottaa ja säilöä.
Leirin kauhuja on kuvattu sadoissa kirjoissa, mutta Ovitzien kohtaloissa erityisihmiset saavat tarinansa.
Leiriltä selviytyi Ovitzien lisäksi myös muutama muu taiteellisesti lahjakas lyhytkasvuinen, mutta kymmeniä, ehkä jopa satoja surmattiin välittömästi heidän saavuttuaan leirille.
Lisätietoa esityksestä Nukketeatteri Reaktorin sivuilta.
Jotta emme!
- Käsikirjoitus ja ohjaus Jyrki Tamminen (stod), Kulttuuriosuuskunta Kiito
- Visualisointi ja esitys Aapo Repo (tio, AMK),
- Musiikkidramaturgia, sävellykset ja sovitukset Risto Pekka Pennanen, etnomusikologi
Näytelmän valmistamista on tukenut Niilo Helanderin Säätiö.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Valkeakosken kaupunginteatterin Häräntappoase on lahjakkaiden näyttelijälupausten taidonnäyte
TEATTERI | Pyry Joen ohjaama näytelmä etenee Anna-Leena Härkösen kirjaa kunnioittaen ja sitä ei ole onneksi modernisoitu.
Taren pirunpolska kehässä ja keittiössä – arviossa Tarmo Uusivirrasta kertova Mestari
TEATTERI | Mestari näyttää suuruuteen nousevan pienuuden, ihmissuhteiden vaikeuden ja intohimon petollisuuden Pasi Lampelan näytelmässä.
Taide pelastaa sodalta ja Jumalat-näytelmä tylsyydeltä – arviossa Kansallisteatterin kantaesitys
TEATTERI | Jussi Moilan kirjoittamassa kantaesityksessä kreikkalaiset jumalat ja nykyiset vallankäyttäjät pyrkivät asemaansa myyteillä.
Ovelakaan Vampira ei pärjännyt katalalle seuralle – arviossa KOM-teatterin kantaesitys
TEATTERI | Susanna Airaksisen ohjaama Vampira on Maila Nurmen veljentyttären Sandra Niemen elämäkerran lähilukua. Se tarinoi, mutta ei juuri tulkitse.