Oopperajuhlat on suuruuden, kauneuden ja lahjakkuuden, mutta myös käsityötaidon ja prameuden juhlaa. Aidan uusintakaudella vuonna 2012 Mikhail Kazakov tulkitsi pappi Ramfista. Kuva: Timo Seppäläinen
MUSIIKKI | Suomalainen festivaali on parhaimmillaan täysin ainutlaatuinen tapahtuma, joka mullistaa joka kerran vuodessa järjestäjäpaikkakuntansa elämän, jopa vuosikymmenien ajan. Elämäni festivaali -sarjassa Kulttuuritoimituksen tekijät jakavat muistonsa omasta suosikkifestaristaan. Sarjan aloittaa Anne Välinoro ja Savonlinnan Oopperajuhlat.
* *
Olen liftaamassa kohti Savonlinnaa kesällä 1979. Päämäärä on selvä kuten Kalle Päätalolla, hieman toisenlainen vain.
Haluan nähdä oopperan elävänä.
Olen kuunnellut niitä jo riittävästi patteriradiosta Soinlahden mökillä 1974–1976 Iisalmessa. Itikoiden ininän ylittää vain Martti Talvelan Boriksen kiusallisen ylimielinen, jalat notkauttava basso, joka on tungettu komeroon laulamaan.
Boris Godunov -oopperan kesät 1974–1976 olivat Martti Talvelan voittokulkua. Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat
Olen valmistautunut huolella katsomalla Ingmar Bergmanin Taikahuilun elokuvaversion televisiosta aina kun mahdollista.
Taikahuilu on kolmetoistavuotiaalle korkein, kaunein, säkenöivin elämänohje. Irma Urrilan Paminaa kaunisäänisempää ei ihmisäänen skaalassani ole.
* *
Täysikuu rienaa seitsemäntoistavuotiasta liftaajaa, pakettiautossa soi Badding. Savonlinnan Kyrönsalmi kimmeltää linnan ympärillä, yö on musta ja kuuma.
Aamulla alkaa taistelu lipuista. Ymmärrän koodin.
Lipuista on taisteltava, muuten ei ole kyse oopperasta. Oopperaan liittyy aina dramatiikkaa.
Saamme tyttöystäväni kanssa liput piippuhyllylle. Ehkä nukun, ehkä en. Kivikolossissa on kylmä, kukkahatturouvat ovat ymmärtäneet varustautua huovin ja termospulloin.
Pääskyset kirkuvat, taivas paljastaa tähtien lamput, alkusoitto kajahtaa.
Viulujen kimara on täynnä rakkautta ja kujeita. Mozart antoi Schikanederin älyvapaalle libretolle periksi ja pelleili sen kanssa heti alussa kuin portaissa keikkuva juoppo.
Die Strahlen der Sonne laulaa ylipapin basso. Tämäkin vielä. Vapaamuurarius sotkeutuu suloisesti lintumiehen ja -naisen rakkauteen, kauhea Yön kuningatar piinaa tytärtään ja laulaa samalla oopperan aseistariisuvimman aarian.
Taikahuilu on palannut Olavinlinnan lavalle useita kertoja yleisön toiveesta. Taikahuilussa 2014 Lintumies on yhtä valloittava kuin aiemmat kollegansa.
Pahuus ja hyvyys, armahdus ja kuritus, kaikki samassa. Ja lopussa valo voittaa, kuten Suomen kesässä aina.
Linnasta johtavalla ponttoonisillalla uupunut porukka ponnistelee kohti Kasinoa, Taminoa, Oopperakellaria, Tottin terassia.
Ilta on vasta nuori. Me olemme nuoria ja haluamme lörtsyille, höyryjyrän alle jätetyille lihapiirakoille. Lokki vainoaa sivusilmällä saalista, rääkäisee ja saa osansa viiskulman Teatterigrilliltä.
Kesäinen nakkipaperi haisee oopperalle. Kravattikaulainen virtsaa konjakkipainettaan pois Linnankadun porttikongissa seuralaisen tarkastellessa menetettyä korkolappua.
Pyhä Olavi oli häijy mies. Vero otetaan edelleen.
Dies Bildnis ist bezaubernd schön, huokaa prinssi Tamino katsoessaan Paminan kuvaa.
Hoilaan aariaa aina kun olen humalassa.
* *
Näen Taikahuilun kolmekymmentä kertaa seuraavina kesinä ollessani Itä-Savo-lehden oopperatoimittaja. Istun kenraalit, harjoitukset ja ensi-illat, rakastun kuin Pamina ja tajuan, miten elämän banaliteetteihin kätkeytyy suurin viisaus.
Oopperakuoron nuorukaisella on iso ego ja vähän kärsivällisyyttä. Tuuletan yksiöni huolella.
Istun katsomossa myös silloin, kun Prahasta halvalla hankitut piilolinssit hiertävät silmiä sietämättömästi ja itken koko näytöksen.
* *
Aulis Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan räjäyttää peitevoitein ja Guccein sonnustautuneiden kävijöiden muurit vuonna 1984. Se tuo nuoret linnaan.
Kuningas lähtee Ranskaan.
Lumous syntyy ja pysyy. Kalle Holmberg onnistuu oopperaohjauksessa ja erityisesti Paavo Haavikon tekstin tulkinnassa. Ralf Forsströmin puvut ja lavastus ovat magiaa, pullonkorkkeja ja säilyketölkkejä, valaistusta ja varjokuvia tukeva fondi jää päälle vuosiksi.
En koskaan pääse eroon vaikutelmasta, jonka Kuningas tekee lähtiessään pakoon jääkautta kohti Ranskaa.
Ei siitä unesta herätä, ei hevonen, ei kuningas.
Haen unta aina uudestaan nähdessäni oopperaa, etsin uutta tulkintaa, suomujen pudotusta silmiltä. Holmberg ja Forsström antoivat mittapuun, jonka alta ei kannata limbota.
* *
Unkarilainen András Miko toi Aidan ja neljäsataa roolihenkilöä Olavinlinnan lavalle 1986. Kun yhdeltä sotilaalta putosi esityksessä lannevaate, katsomo heräsi. Mikon ohjaus oli massiivisen itäeurooppalainen, mutta nerokas. Lannevaatteen pudotus ei kuulunut ohjaukseen.
Aidan solisteina 2012 lauloivat Anna Smirnova (Amneris), Johan Botha (Radames), Kristin Lewis (Aida), Fikile Mvinjelwa (Amonasro), Timo Riihonen (Il Re) ja Mikhail Kazakov (Ramfis). Kuva: Markku Pihlaja
Juha Hemanus ja Jere Erkkilä ohjasivat Mikon pohjalta vielä toisen ja kolmannen tuotantokauden. Kaikki halusivat nähdä Aidan, etiopialaisen prinsessan ja tämän viimeisen henkäyksen hautaholvissa.
Laulan Celeste Aidaa, Radamesin romanzaa mennessäni suppaamaan ja palatessani Ritorna Vincitoria.
* *
Aida oli niin kaunis tulkinta Olavinlinnan lavalla, että linnan muuriin haudattu linnanneito särki legendansa ja otti kädestä Aidaa.
Niinä kesinä myös Oopperajuhlien lehdistötoimisto oli hilpeimmillään. Sen vastaavat lehdistöpäälliköt, nykyinen diplomaatti Petri Tuomi-Nikula ja klasarimusiikin Urjalassa vaikuttava monitoiminero Tero-Pekka Henell päättivät palkita innokkaimmat infoistujat julkistamalla kesän lopuksi Vuoden toimittaja -plakaatin saajat – ja tiedote lähti STT:lle.
Aikana ennen somea sain hämmästyttävän määrän onnitteluja. Vitsiksi vetoa oli turha vääntää.
* *
Oopperajuhlat venyi ja paukkui Ralf Gothónin johtajakaudella. Festivaali laajeni Retretin, musiikkiopiston ja Riihisaaren konserttisarjoiksi, kamarimusiikkikursseihin ja ties mihin risteilyihin.
Gothónia hermostutti, kun linna oli vain ”museaalinen kiviröykkiö”, jota virasto varjeli hysteerisesti. Mitä siitä, vaikka mummelit vaappuivat kuin lokit kiveyksillä. Tärkeintä oli aito ympäristö.
Sadekatos sentään saatiin. Kun Okko Kamu pani johtamisen poikki saderyöpyssä, katsomosta kuului savolainen viäntö: ”Oisit Okko lukenu tarpeeks, nii oesit piässy oikeisiin töihin”.
Höö.
Timo Mustakallio -kilpailu löysi joka toinen vuosi uudet upeat äänitykit. Kolmesta alkuvuosien voittajasta, Walton Grönroosista, Raimo Sirkiästä ja Jorma Silvastista tuli myöhemmin Oopperajuhlien taiteelliset johtajat.
* *
Palasin joka kesä muurien sisään. Olin juhlien luottovanki. Keksin jutuntynkää, kun en enää ollut Itä-Savon palveluksessa.
Loistava oopperaskribentti Riitta-Leena Lempinen-Vesa antoi ammattitaitonsa loistaa. Useimmiten sain paremman käsityksen esityksistä hänen teksteistään kuin paikan päällä.
Oli kaikenlaista. Kuten Shakespearen Myrsky Sibeliuksen musiikkiin.
Liisi Tandefelt puvusti ja Oiva Toikka lavasti. Ehkä kokonaiskuva huojui, mutta Sibeliuksen jousivuo näyttämökuvassa on täysin vastustamaton paketti.
Samana kesänä legendaarinen Erik Tawaststjerna nousi musiikkiopiston lavalle luennoimaan Debussyn La Meristä, mutta nopeaälyinen avustaja kipaisi kuiskaamaan maestron korvaan aiheen olevan Sibeliuksen Myrsky-musiikki. Sibelius-tutkija vaihtoi uudelle vaihteelle sekunnissa.
Zaan Sibeeeliuksen Myrsky-musiikki teki shäveltäjäneron tietoiseksi ikääntymiseshtään.
* *
Istun Vladimir Ashkenazyn vieressä infon päätteeksi ja hän sopottaa jotakin korvaani. Pianistilegenda iloitsee vuokramökistään Saimaalla. Kerron, että on minullakin, äidin oma.
Ashkenazy on kova saunoja. Puhutaan Puruvedestä, muikuista, savustamisesta. Ihailemani muusikko on savolaistunut parissa kesässä.
Jatkoin ramppaamista ponttoonisillalla, koska halusin nähdä ja kuulla Carmenin, Hoffmannin kertomukset, Madame Butterflyn, Don Carloksen, Kullervon ja taas kerran Aidan.
Kari Heiskasen ohjaamassa Kullervossa 2014 Juha Kotilainen esitti Untoa, Vuokko Kekäläinen Unton vaimoa ja Tommi Hakala Kullervoa. Kuva: Soila Puurtinen
Välillä kävivät kiinalaiset, välillä venäläiset. Ulkomaisten oopperatalojen vierailut vakiintuivat 2000-luvulla.
Isän tyttö, Olli Kortekankaan ooppera sai kantaesityksensä oopperajuhlilla 2007. Se oli oopperajuhlien ja eduskunnan tilausteos. Kortekangas onnistui luomaan koskettavan, ilmavan, historiatietoisen kokonaisuuden kolmen naisen ympärille.
Vein äitinikin sitä katsomaan. Hän piti esityksestä kovasti, muisteli juonta monta kertaa jälkikäteen.
Olli Kortekankaan Isän tyttö -uutuusooppera vuonna 2007 pohti naisten kautta itsenäisen Suomen historiaa. Monica Groop tulkitsi aikuista Annaa ja alhaalla Thelma Romu nuorta Annaa. Kuva: Timo Seppäläinen
Olen aina raahannut mukanani oopperaan kaikki halukkaat. En ole tajunnut, ettei ooppera merkitse heille samaa hurmosta kuin itselleni. Minulle ooppera on ollut monessa mielessä kasvun paikka. Tuttaviani etupäässä paleltaa tai hikoiluttaa. Kun poikani ilmaisi 11-vuotiaana halunsa oopperaan, hellin häntä väliajalla ylihintaisilla mansikoilla ja karamelleilla.
Ruokaosasto on aina lasten mieleen, oli se sitten kirjastossa tai oopperassa. Vähän kummastelin, kun hän halusi seuraavanakin kesänä oopperaan. Ja seuraavana.
* *
Kesällä 2017 nähtiin Jolanta. Tai paremminkin Putin, Vladimir. Bolshoi-teatterin paras näyttelijä saatiin Suomeen, Punkaharjulle ja Savonlinnaan. Ja Saimi Höyer pani parastaan.
Autoletkassa jumiin joutunut joogaa Joensuun tiellä. Vladimir Putinin tulo Savonlinnaan sähköisti ja tukki Savonlinnan kesällä 2017. Kuva: Anne Välinoro
Ajoin Putinia takaa Joensuun tiellä. Vladimirin sanottiin tulevan laivalla Savonlinnaan, mutta alkumatkan hän tuli lentäen, ydinaseen laukaisukeskus alemmassa koneessa. Sulut katkaisivat auton matkanteon tuon tuosta.
Juoksin korkkareissa haastattelemaan muita ykköset päällä jumiin joutuneita. Joku joogasi ajankulukseen asfaltilla.
Joskus on mukana historiassa. Katsomossa istuin 25 metrin päässä kun Vladimir teroitti katsettaan parvella Saulin kanssa. Vieressäni istuvat venäläisturistit kuohuivat intoa, nuoret naiset levittivät itse maalaamiaan Putin-julisteita tiikerillä ratsastavan eteen.
Lavatähdillä oli erityiset antavat valkoiset asut.
Bolshoi-teatterin Jolanta ilahdutti sekä Putinia, katsomon täyttäneitä venäläisturisteja että esiintyjiä Savonlinnassa kesällä 2017. Kuva: Anne Välinoro
Tilanne oli täyttä oopperaa. Nautin. Once in lifetime.
Viimeiset rivit Aamulehden juttuun kirjoitin valuessani muiden mukana ponttoonisillalla kohti joka paikassa väijyviä, Berijan mieleentuovia mustia autoja.
Olavinlinnan turvatoimet viritettiin huippuunsa kesällä 2017 Putinin vierailun yhteydessä. Kuva: Anne Välinoro
Kari Heiskasen hulluus ja tinkimättömyys teki linnan lavalle Kullervon ja Sevillan parturin. Kullervo-oopperassa tajusin ensimmäistä kertaa mitä Kullervon tarina tarkoittaa, kauheaa syrjäytymistä ja perheväkivaltaa.
Sevillan parturissa Heiskanen löi läskiksi koko oopperaperinteen. Katsomossa naurettiin enemmän kuin kuuteenkymmeneen vuoteen.
Ville Rusanen lauloi nimiroolin kesän 2019 Sevillan parturissa. Vasta maskista noussut Rusanen on juuri saanut pitkän letin päähänsä kampaaja Kaarina Kokkoselta. Kuva Anne Välinoro
Tänä kesänä Savonlinnan Oopperajuhlia ei ole. Niin syvällä oopperahulluuteni on, että hain avustajaksi puolalaiseen Kuningas Roger -oopperaan. Jos olisi tärpännyt, olisin päässyt tarkkailemaan ohjauksen etenemistä ja uuden taiteellisen johtajan Ville Matvejeffin johtamaa oopperaorkesteria.
Mutta ehkä sitten eläkepäivillä.
* *
Oopperajuhlat on Savonlinnalle välttämätön kiehumispiste, se tuottaa ja pakottaa uuteen.
Savonlinna on Savoa, joka ei jostain syystä halua tuotteistaa parastaan. Oopperajuhlien vetäjät ja avainhenkilöt ovat pitkälti pääkaupunkiseudulta. Jos joku keksisi tulostaa jättimäisen pakeliittilinnan vaikka Nuuksioon, juhlat olisi helppo siirtää sinne.
Mutta älkää. Savonlinnan muikkuja ja lörtsyjä ette saa muualta. Ja moni saksalainen haluaa tuijottaa Kyrönsalmesta kohoavaa massiivista siluettia ruoto poskessa.
Ja Saimaa on Suomen kaunein silmä. Leif Segerstamkin hakeutui ruuhkavuosinaan helikopterilla Pihlajaveden saareensa, kun vene oli juhlintaan liian hidas.
Ymmärtääkseni norppakannan elpyminen alkoi tuosta hetkestä.
* *
KATSO VIDEO!
Anne Välinoro palaa oopperamuistoihin myös tuoreessa lyhytelokuvassaan Savonlinnan parturi – Hiustenveistäjä Taneli Muhonen, jonka ensi-ilta on Savonlinnan kulttuurikellarissa 9.7.2020.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elämäni festivaali: Opettavainen Pori Jazz johdatti porilaisuuden ytimeen ja hienoihin kansainvälisiin kohtaamisiin
MUSIIKKI I Vuodesta 1966 järjestetty Pori Jazz kasvoi pienestä harrastelijafestarista massatapahtumaksi ja menestysbrändiksi. Tomi Nordlund nyt, miten tapahtuma muutti hänen elämänsä ja kenen keikalle hän pääsi livahtamaan teininä pummilla.
Elämäni festivaali: ”En kai minä nyt Kaustiselle, sanoin. Juoksin keikalta toiselle, lauloin mukana kuin mielipuoli”
MUSIIKKI | Suomalainen festivaali mullistaa kerran vuodessa järjestäjäpaikkakuntansa elämän. Daniel Wallenius kertoo, miten hän hurahti Kaustisen kansanmusiikkijuhliin.
