Kulttuuritoimituksen Marja ja Eero Aaltio, Eetu Haverinen, Antti Lähde ja Marja-Liisa Torniainen kiersivät lauantaina Museoiden yössä muistilehtiöineen ja kameroineen. Lämmin kevätilta ja yltäkylläinen ohjelma hemmottelivat kulttuurikulkijoita.

I

Kiekko lähtee mailan lavasta lähes 76 kilometrin tuntivauhdilla. Mailan varressa on entinen jääkiekkoilija ja jääkiekkoleijona numero 187 Marianne Ihalainen. Ihalainen lämää Jääkiekkomuseossa Vapriikissa, jonne hän on saapunut yhdessä toisen jääkiekkoleijonan, Lasse Oksasen kanssa.

Tarkoitus on, että yleisö saa haastaa heidät kokeilemaan museossa olevaa kiekkopeliä. Pelin luona on jonoa, mutta kukaan ei uskalla pyytää entisiä maajoukkuepelaajia kanssaan pleksikoppiin mailaa heiluttamaan. Ei auta kuin tarttua itse toimeen.

Marianne Ihalainen tunnustaa, ettei ole vuosiin tarttunut mailaan. Jäällä hän oli viimeksi, kun hänen paitansa nostettiin Tampereen jäähallin kattoon – silloinkaan eivät luistimet olleet jalassa.

Kisassa kumpikin pelaaja saa viisi laukausta kohti maalia. Maila on oikea, kiekko kevyt muovinen ja maalissa virtuaalimaalivahti. Maalien lisäksi kisataan tarkkuudessa, viisi yritystä siinäkin. Viimeisen laukauksen kohdalla mitataan sen nopeus.

 

VIDEO: Katso Kulttuuritoimituksen video Museoiden yöstä. Kuvaus: Eetu Haverinen

 

Johtuneeko osallistujien ikäjakaumasta (Ihalainen, 52, Marja Aaltio, 56), että kisaajat eivät hoksaa heti kaikkia valkokangaspelin hienouksia. Ihalainen aloittaa, ja konkari joutuu tyytymään nollapeliin: ei maaleja. Kulttuuritoimituksen edustajalla on selvästi aloittelijan tuuria, ensimmäinen laukaus menee maaliin.

Tässä vaiheessa pitäisi vaihtaa pelivuoroa, mutta Kulttuuritoimituksen edustaja jatkaa pelaamista Ihalaisen vuorolla. Tarkkuuspelissä nolla osumaa. Kun Ihalainen saa mailan käteensä, onnistuu hän ampumaan yhden täysosuman. Tämä osuus siis Ihalaiselle.

Vauhtikisassa mitataan laukauksen nopeutta. Ihalaisen kiekko lävähtää kangasta vasten 47 mailia tunnissa (76,6 km/h), Kulttuuritoimituksen kiekossa vauhtia on 27 mailia tunnissa (43,4 km/h. Voitto siis jääkiekkoleijonalle.

Flipperin lumo ja nostalgista grafiikkaa

Petra Lindström (vas.) on Mercy ja Ilse Nikula D.iva. Molemmat ovat hahmoja Overwatch-pelissä. He toivottivat yleisön tervetulleeksi Pelimuseoon Vapriikissa. Kuva: Marja Aaltio

Pelimuseon ovella on kaksi elävää pelihahmoa. Mercy ja D.iva Overwatch-pelistä toivottavat yleisön tervetulleeksi pelien maailmaan. Pelihahmoja esittävät tamperelaiset cosplay-harrastajat Petra Lindström ja Ilse Nikula.

Molemmat ovat pelanneet Overwatchia ja ihastuneet pelihahmoihinsa niin, että halusivat tehdä itselleen hahmojen asut. Nyt he kiertävät silloin tällöin esiintymässä hahmoinaan.

Pelimuseossa pääsee pelaamaan ja kokeilemaan itse vielä enemmän kuin Jääkiekkomuseossa. Siellä on tarjolla maistiaisia peleistä vuosikymmenten takaa ja ihan lähivuosilta.

Vanhan kiekkopelin grafiikka herätti 56-vuotiaassa museovieraassa nostalgiaa, 17-vuotiaassa se herätti kiinnostuksen. Kuva: Marja Aaltio

Nostalgia ei koskaan petä. Vanhojen konsolipelien, kännykän matopelien ja flippereiden lumo vie hetkessä vuosien taakse. Tällä vuosituhannella syntyneelle ne suovat nostalgian sijaan hämmästelyn aihetta. Miten voi grafiikka olla noin alkeellista, kuinka voivat pelikomennot olla noin yksinkertaisia ja silti vaikeita?

Elämyksellisyys, kokemukset ja itse tekeminen ovat vallanneet museoissa viime vuosikymmenten aikana yhä enemmän alaa ja se on vain hyvä juttu. Etenkin Pelimuseoon tuo itse tekeminen sopii oikein hyvin.

Marja Aaltio

 

II

Aloitin kierrokseni Himmelblausta, jossa oli tarjolla Samuli Heimosen täsmätaidetta koirien ystäville ja Kirsi Neuvosen kukkamekkoja.

Neuvonen aloitti iltapukusarjansa jo 1980-luvulla, nyt esillä oli tuore tämänvuotinen mallisto, ensimmäinen Himmelblaussa vedostettu. Vedostaja työskenteli samaan aikaan alakerran pajassa graafikon töiden parissa, kun itse taiteilija kertoi työstään uteliaille vierailijoille parvella prässiin nojaten.

Heimosen konstailemattomassa sarjassa Mahdollinen susi viehättää rikas piirrosjälki, ja parhaat työt olikin jo myyty. Maalauksissa näkymättömän todellisuuden esittäminen vierekkäin konkreettisen figuurin kanssa ei kaikissa teoksissa toimi, mutta tavoite onkin korkealla.

Taiteilija Kirsi Neuvonen esitteli töitään Grafiikanpaja Himmelblaussa. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Taidemuseolle ehdin kuulemaan vielä loppupätkän Pekko Käpin mahtavasta esityksestä jouhikolle ja ihmisäänelle. Miten hienosti se sopikaan Taru Mäntysen veistosten luomaan atmosfääriin!

Tässä kohden täytyy kehua myös näyttelyn valaistusta, joka etenkin alakerrassa loi teoksille hienosti oman tilansa ja ajallisen perspektiivin kaikkien olevaisten yhteiseen menneisyyteen.

Tanssin riemua

Kulttuuritalo Laikun toisen kerroksen salissa oli tunnelma katossa ja pieni huone tupaten täynnä Bollywood-tanssiin rakastunutta yleisöä. Tapahtuma oli osa toista kertaa järjestettävää Indian Dance Festivalia, Euroopan suurinta intialaisen tanssin kilpailua.

Osallistujia oli mukana ainakin Venäjältä, Ranskasta, Norjasta ja Suomesta. Kansainvälinen tuomaristo tuli Kanadasta, Intiasta ja Yhdysvalloista. Suomalainen juontaja revitteli komean epäsuomalaisesti pitäen tunnelmaa yllä. Kaikki kilpailijat saivat hurjat taputukset ja äänekkäät suosionosoitukset: nyt ei himmailtu. Epäileväinen ennakkoasenteeni sai kyytiä ja liityin lajin faneihin.

Suomalaisryhmä Nach Mayuri otti voiton Indian Dance Festivalin kilpailussa. Ryhmän oikean puoleinen jäsen Ilona Prasher oli tuomariston mielestä paras soolotanssija. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Palkintojenjakoineen tilaisuus kesti yli kolme tuntia. Suurin osa yleisöstä joutui istumaan lattialla, halusi tai ei, eivätkä kaikki saaneet edes lattiapaikkaa, vaan joutuivat seisomaan. Esiintyjilläkään ei ollut oikeaa lavaa eikä hyvää taustaa koreografioilleen. Valaistus ei asiaa pystynyt korjaamaan.

Kaikesta huolimatta nämä esitykset olivat illan paras anti.

Niin, ja suomalaiset voittivat.

Otti luulot heti pois

Taidekeskus Mältinrannasta löytyi Kankaanpäästä valmistuvien kuvataiteilijoiden lopputyönäyttelyn toinen osa. Perjantaiset avajaiset olivat olleet tuttuun tapaan yleisömenestys ja Museoiden yönäkin väkeä riitti.

Opiskelijoista yhdeksän jälkeen oli paikalla vain Viljami Nissi, jota pyysin yhteiskuvaan hänen anatomianopettajansa Zsuzsa Demeterin kanssa. Kysymykseeni, millainen opettaja Demeter on, vastaus tuli nopeasti: ”Otti luulot heti pois!”

Nissi, 25,  aikoo muuttaa oitis Helsinkiin ja miettii, suuntaisiko sitten Malmöhön.

Vasemmalla taidemaalari, anatomian opettaja Zsuzsa Demeter ja oikealla juuri valmistunut Viljami Nissinen. Kuvassa Nissin 3-osaisen teoksen Discovering Masculinity yksi osa, jossa pigmenttisiirtoja kipsille ja lakalle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Mältinrannasta ei ole Palatsinraitin siltaa pitkin pitkäkään matka Vapriikin pihaan, josta lähti öinen luontopolku Lasse Kososen johdolla. Ryhmässä oli yllättävän paljon ihmisiä, arviolta viitisenkymmentä.

Kiipeämme Herrainkukkulalle ja löydämme keltavuokkoja. Jatkamme sieltä radan viertä alas ja käännymme takaisin koskenrantaa pitkin Tampellan suuntaan Juicen omenapuulle ja Kalle Päätalon muistomerkille.

Ylitämme sillan jälleen. Täysikuu peilautuu vedestä. Löydämme Nottbeckin puistosta lepakoita, Taidekeskuksen läheltä jalokiurunkannuksia ja ylempää Milavidasta aivan uuden tuttavuuden, tuohituomen. Kuulemme uusia tarinoita lajien historiasta.

Lähdemme takaisin alkupisteeseen. Pyöräilen väsyneenä, mutta onnellisena, kotiin.

Marja-Liisa Torniainen

Näkymä Palatsinraitin sillalta Tammerkoskeen. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

 

III

Ensimmäinen takaisku: ”Ei, juomia ei voi viedä ylös.”

Harmillista, mutta hemmetin ymmärrettävää – olemmehan museossa.

Milavidan toisessa kerroksessa viinilasista mielellään hörppisi, siitä pitävät huolen DJ Rami S:n vinyyleiltään poimimat 1960-luvun pop- ja soulherkut. Mutta niin vain kuivin suin joutuu dj:kin levyjään pyörittämään.

Mutta siis, kuka näiltä Timo Sarpanevan värikylläisiltä kankailta muutamaa harmitonta punaviinitahraa huomaisi? Syntyihän koko Ambiente-painomenetelmäkin vahingossa, kun Rosenlewin paperitehtaan kone romahti ja alkoi ruiskia painoväriä omavaltaisesti sinne minne sattui!

Timo Sarpanevan Ambiente-kankaat ovat hurmanneet muun muassa Andy Warholin. Kuva: Teppo Moilanen

Katselen Sarpanevan kankaita kiinnostuneena, mutta en saa niistä lopulta paljonkaan irti.

Syy on varmasti enemmän taidemuodossa kuin taiteilijassa. En ymmärrä vaatteitakaan rekiltä vaan vasta kun näen ne ihmisen yllä. Miten siis ymmärtäisin näitäkään?

Kiinnostavaa silti oppia, että lasin ja metallin mestari teki tällaistakin.

Yksiön kokoinen kellari

Museolta Tallipihalle laskeutuvasta rinteestä löytyy pieni helmi, Milavidan maakellari eli tuttavallisemmin Olgan kellari.

Kellari on todennäköisesti rakennettu vuonna 1860, silloin kun muinoin Näsinkalliolla seissyt Milavida-puuhuvilakin. Se on siis lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin Museo Milavidan kotina toimiva uusbarokkinen Näsilinna.

Vaikkei Olgan kellari mikään maailman kahdeksas ihme olekaan – johtuen siitä, että se on mm. kellari – on siinä jotain selittämätöntä tenhoa. Pitkät, kapeat portaat vievät pieneen tiiliholvattuun huoneeseen, josta on aukko toiseen, hieman suurempaan huoneeseen. Neliöitä on keskikokoisen suomalaisyksiön verran, 35.

Yhteensä euron hintaista kahvikuppi ja mokkapala -comboa nautiskellessa alan oitis miettiä, kuinka hieno tila tämä olisi lukupiirille, ambient-keikalle, lautapeliturnaukselle, ties mille kissanristiäiselle.

Pirkanmaalla on muuten tällä hetkellä Olgan maakellarin lisäksi 21 muutakin adoptoitua muinaismuistoa ja kahdeksan, jotka kaipaavat adoptoijaa. Kuinka monta niistä sinä osaat nimetä?

Katujen maalaaminen, parasta

Finlaysonin sisäpihojen katuja maalattiin talkoovoimin Finlayson Art Area -taidetapahtumaa varten. Kuva: Antti Lähde

Finlaysonin tehdaskompleksin sisäpihoilla maalataan jälleen katuja Finlayson Art Area -taidetapahtumaa varten.

Maailman kaikkien parhaiden ideoiden joukossakin tämä jokakeväinen kadunmaalaustempaus erottautuu aivan poikkeuksellisen parhaana.

On mukavan hippiä, että kuka tahansa ohikulkija saa osallistua talkoisiin. Koska voin, lykin pitkävartisella telalla pienen läntin valkoista maalia Turbiinin eteläisen seinustan kupeeseen.

Touhu on uskomattoman koukuttavaa enkä millään haluaisi luopua työvälineestä.

Joku kehuu, että ”hyvin se menee”. En vieläkään tiedä, oliko hän yksi maalausurakan vastuuhenkilöistä vai toinen satunnainen kulkija.

Tuntuu, ettei kukaan ole vastuussa, ja silti valmista tulee. Se tuntuu hyvätlä.

Alas fasismi!

Werstaan ”työväentalossa” on tunkua. Faarao Pirttikankaan ja Nubialaisten musiikki tuntuu sopivan tänne täydellisesti.

Yhtyettä tuskin koskaan opin rakastamaan (Pekka Pirttikankaan laulussa on liikaa sellaista umpisuomalaista, juonikkaan salaviisasta äkkivääryyttä, johon osaan suhtautua vain yhdellä tavalla: kavahtamalla), mutta viimeistään tämän jälkeen osaan sitä sen ansaitsemalla tavalla arvostaa.

Faarao Pirttikangas yhtyeineen Työväenmuseo Werstaan työväensalissa, Suomen punaisimmassa huoneessa. Kuva: Antti Lähde

Nubialaiset svengaa ihanan pehmeästi, soitto on väljää ja viitteenomaista, kukin bändissä tekee vain sen minkä musiikki vaatii.

Milavidan alakertaan jäänyt punaviinilasi sopisi käteen täälläkin.

Roiskeista ei ainakaan olisi vaaraa, sillä tarvitsee vain vilkaista katosta roikkuvia lippuja ja viirejä (”Köyhälistö voittoon!”, ”Alas fasismi!”) ymmärtäkseen, ettei kaupungissa ole toista näin punaista huonetta.

Uusi näkökulma kaupunkiin

Kun luin uutisia Vapriikinraitista eli Vapriikin kylkeen, Tammerkosken partaalle rakennetusta puisesta kävelysillasta, ajattelin, että ”aha, ei ne maisemat nyt varmaan kovin erilaisilta voi näyttää”.

Olin – jälleen, onnekseni – väärässä.

Ensi-ihastuksen ja täysikuisen keskiyön hurmaa vai ei, mutta näkymä Vapriikinraitilta etelään saattaa olla uusi suosikkimaisemani Tamperella. Vastarannalla Finlaysonkin näyttäytyy massiivisempana kuin koskaan.

Tampere ja täysikuu Vapriikinraitilta katseltuna. Kuva: Antti Lähde

On tietysti kauhean symbolista, että näinkin pieni näkökulman muutos voi näyttää tutut asiat uudessa valossa. Eikä tätä ajatusta voi kuin jatkaa Vapriikin kuva-arkistossa, johon on säilötty noin kaksi miljoonaa valokuvaa jatkuvasti muuttuvan kaupungin tarinaa.

Valkokankaalle heijastettu yli 70 valokuvan slideshow vangitsi hypnoottisuudellaan. Teemana oli ”kadonneet kaunottaret” eli taannoisen Vapriikin-näyttelynkin aiheena olleet tamperelaiset rakennukset, joita ei enää ole.

Rukoushuone ja Kaukajärven kartano, hienoja – mutta mitä Tampereelta kadonnutta minä 1980-luvun lapsena eniten ikävöin? Jos oikein muistan, bensa-asemat oli jännimpiä!

Antti Lähde