Kuvataidearvio: Kalevalaisista myyteistä, muodonmuutostarinoista ja salaperäisen metsän tunnelmasta kasvaa Taru Mäntysen näyttelyssä myös tuoreita tulkintoja, jotka lohduttavat jopa ilmastoahdistuksen keskellä, Katri Kovasiipi kirjoittaa.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Tampereen Taidemuseolla nähdään Varkaudessa asuvan ja työskentelevän 75-vuotiaan kuvanveistäjän Taru Mäntysen veistoksia useiden vuosikymmenten ajalta. Kuraattori Veikko Halmetojaa saamme kiittää näyttelyarkkitehtuurista, joka tuo Mäntysen upeat teokset esiin taianomaisessa valossa.

Näyttelytilan hämäryys ja kohdevalojen taitava käyttö yhdessä Mäntysen myyttisten, animististen, ihmisenä olemisen arkkityyppejä kutittelevien veistosten kanssa synnyttävät maagisen tunnelman.

Mäntysen veistoksille on tyypillistä eläimen ja ihmishahmon yhteen sulauttaminen. Eläin meissä on useimmiten vanhoista suomalais-ugrilaisista mytologioista tuttu: karhu-, susi- ja hirvipäiset hahmot inhimillisissä toimissaan synnyttävät animistisen, luontoa syvästi kunnioittavan ykseyden tunteen. Viittaukset luolamaalauksiin ja antiikin mytologioihin ovat ilmeisiä.

Materiaalin ja valon taju

Modernin pronssivalun uranuurtajaksi tituleerattu Mäntynen käsittelee materiaaliaan aivan omalla tavallaan. Karhea pintarakenne on usein syntynyt kuin savenvalajan käsistä; ei kauttaaltaan sileänä, muottiin valettuna kiiltona, vaan kokkareisena, vapaasti patinoituvana, ajan ja vuosien kerrostumat rohkeasti esiin jättävänä.

Kuva

Taru Mäntysen varhaisen kauden veistoksessa Huilusoolo (1979) huomiota kiinnittää katkennut huilu. Siinä voi nähdä tavoitteen ja saavutuksen välisen kuilun.

Veistosten tummanrosoiset mattapinnat käyvät vaikuttavaa vuoropuhelua harkittujen kiiltokohtien kanssa. Näyttelyarkkitehtuuria saamme jälleen kiittää näiden kiiltojen upeasta esilletuonnista, kohdevalot on suunnattu harkiten. Keskittyvä katsoja pääsee maanalaisen luolan tai tiheän metsän tunnelmaan, jossa auringonvalo sujahtaa näköesteiden läpi ja luo veistoksen pintaan kastepisaran kaltaisen kirkkaan kimalluksen.

Kertomuksia ihmisyydestä

Jo näyttelyn kynnyksellä vanhimmat teokset osoittavat, miten taitava inhimillisen kasvun ja kasvukipujen kuvaaja Mäntynen on. Lapsuuden ja luovuuden yhteydestä ja esteistä kertovat jopa riipaisevalla tavalla Huilusoolo (1979) ja Runoilijan poika (1999).

Näyttelysalin vastakkaisella puolella ovat toisiaan vasten siilipuolustuksessa kymmenen vuoden välein syntyneet Kullervot. Peilikuvikseen asetettuina nämä kaksi kaltoinkohtelun perikuvaa vuosilta 2008 ja 2018 pistävät miettimään, miten yhteiskunnallisen keskustelun polarisoituminen, kohtaamattomuus ja luokkajaon renessanssi tekevät kalevalaisesta Kullervon tragediasta aina uusien sukupolvien kohdalla ajankohtaisen.

Elämästä sivuun jäämisen tematiikka puhuttelee Taru Mäntysen veistoksessa Runoilijan poika (1999).

Yhteisön hylkäämän naishahmon kuva on puolestaan raskaiden, kuin ajanhampaan syömien kaltereiden taakse teljetty Erotettu (2007). Varsinkin tässä kokonaisuudessa sen voi nähdä myös luontoyhteydestään eroon joutuneen ihmisen muotokuvaksi.

Mäntynen luo merkityksiä myös vastakkaisten materiaalien taitavalla ja yllättävällä käytöllä. Pronssiin yhdistetty musta lampaanvilla puhuttelee, ehkä hieman osoittelevastikin, mustan lampaan tragediaan viittaavassa veistoksessa Sielu, kahtia lohkaistu (1996) sekä pari vuotta sitten Kangasala-talollakin nähdyssä teoksessa Lampaan pesijä (1996).

Huumori, elämänilo ja eroottisuuteenkin salavihkaisesti ulottuva leikkisyys kukoistavat neljän veistoksen kokonaisuudessa Kosinta (1991) sekä tanssivan hetken tallentaneessa veistoksessa Hurmio (1996). Jotain muottiinpakotettua, vapautensa menettäneen ihmisen hahmoa on puolestaan näennäisesti nautinnolle antautuvassa Auringonpalvojassa (1990), jossa naisen ja veneen muoto sulautuvat yhteen patriarkaalista kliseetä hyödyntäen.

Etualalla Taru Mäntysen veistos Tanssi keväälle (2003). Yleisvalaistuksen hämäryys saa vastapainokseen lumousta ja loistetta kohdevalojen osuessa veistosten kiiltopaikkoihin. Parhaimmillaan valopaikat heijastuvat seinille, kuin välkehtivä vedenpinta. Kohdevalojen ansiosta veistokset heittävät ympäristöönsä myös pitkiä varjoja, joista tulee merkittävä osa näyttelyn kokonaisuutta.

Polkuja muodon- ja asenteenmuutoksiin

Mäntysen veistoksille on ominaista väkevä liikkeen tunnun tavoittaminen. Yksi tehokkaimmista liikkeellelähdön hetken kaappaavista teoksista on hetkeään kuin vaanien odottava Sudenmorsian (1983.) Se on myös avainteos Mäntysen eläin- ja ihmishahmoja kuvaavien veistosten tulkinnassa: kyse on paljolti muodonmuutoksia kuvaavien myyttien käsittelystä. Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian (1928) tekee mieli kaivaa jälleen esille.

Nykyajassa Mäntysen veistoksille avautuu yhä uusia tulkintoja, joiden ytimessä on ihmisen ja muun luonnon tasa-arvoisuuden tunnustaminen. Kun meitä ympäröivät varoittavat uutiset aikaansaannoksistamme luonnon tuhoajina, ja pelko elonkehän lopullisesta murenemisesta kasvaa, tie pelastukseen voi löytyä, jos tajuamme aidosti olevamme osa luontoa emmekä sen ylä- tai ulkopuolella. Mäntysen teosten äärellä tämä elintärkeä ajatusloikka alkaa tuntua täysin mahdolliselta.

Myös Taidemuseon keskikerroksessa nähtävät Jussi Mäntysen (1886–1978) veistokset avautuvat uudella tavalla, suurta luontorakkautta kuvaavina aarteina, nimenomaan hänen lapsenlapsensa Tarun näyttelyn jälkeen.

Taru Mäntynen

Vuonna 1944 syntynyt kuvanveistäjä, asuu ja työskentelee Varkaudessa. Valaa teoksensa itse omalla pajallaan.

Taidokkaista eläinveistoksistaan tunnetun kuvanveistäjä Jussi Mäntysen (1886–1978) lapsenlapsi.

Toteuttanut noin 30 julkista veistosta eri puolille Suomea.

Tampereen taidemuseon näyttely on laaja katsaus Mäntysen elämäntyöhön, ja siinä on esillä yli 60 hänen teostaan.

Tänä vuonna julkaistaan Taru Mäntysen tuotantoa kattavasti käsittelevä kirja, jonka toimittajaa näyttelyn kuraattori Veikko Halmetoja.