Villiydestä ja vapaudesta kirjakaupalla – Henry David Thoreaun tuotantoon voi nyt tutustua laajasti pätevinä suomennoksina

Kuvat: Basam Books / Wiki Commons

Villiydestä ja vapaudesta Henry David Thoreau todellakin kirjoitti. Niin ollen sanapari sopii erinomaisesti Antti Immosen suomentaman Thoreau-kokoelman nimeksi. Villiydestä ja vapaudesta – kootut esseet (Basam Books, 2024) sisältää 16 kirjoittajansa keskeistä lyhyttekstiä, joukossa myös tunnetut Kansalaistottelemattomuus (Resistance to Civil Government / Civil Disobedience) ja Kävelystä (Walking).

Thoreau oli sitkeä ja periaatteellinen kirjoittaja. Hänen kaksi elinaikanaan julkaisemaansa teosta, Viikko virran vietävänä (Basam Books, 2024) ja Walden, elämää metsässä (Kirjapaja, 2010), myivät kehnosti, ensin mainittu suorastaan surkeasti, mutta se ei saanut Thoreauta luopumaan kynähommista.

Sitkeä ja perinpohjainen on ollut myös Thoreaun suomentaja Antti Immonen. Viime vuoden puolella ilmestyneet Viikko virran vietävänä ja Villiydestä ja vapaudesta ovat huolellista ja sujuvaa työtä, jonka kruunaa teosten erinomainen viiteapparaatti. Immonen on muun muassa kaivanut esiin vaivaa kaihtamatta Thoreaun tekstiinsä tiheään ripottelemien eläinten ja kasvien suomenkieliset nykynimet tieteellisine vastineineen. Samoin hän avaa lukijalle mahdollisesti hämäräksi jäävät Thoreaun viittaukset nimiin ja tapahtumiin 1800-luvun Uudessa-Englannissa. Huolellisen taustoituksen saavat myös viittaukset eurooppalaisiin klassikoihin ja antiikkiseen mytologiaan.

Henry David Thoreauta voi lukea ainakin kahdella tavalla – joko reheväsanaisena luontokirjailijana, tai niin luontoon kuin yhteiskuntaan keskittyvänä filosofina ja kommentaattorina. Mutta totta kai jaon voi unohtaa ja vain puskeutua kirjailijan mukaan villinä virtaaviin koskiin ja niitä reunustaviin metsiin ottaen vastaan lukuisat luontoa ja ihmiselämää koskevat havaintonsa siinä kuin hänen sanalliset piirroksensa kaloista, linnuista ja aamukasteesta.

* *

Thoreaun pääteoksena pidetään Waldenia, vaikka monet hänen siinä käsittelemänsä teemat ovat esillä jo Viikko virran vietävänä -teoksessa kuten myös hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneissä kokoelmissa.

Waldenissa Thoreau asettautuu pariksi vuodeksi metsään itse kyhäämäänsä mökkiin tarkkailemaan luontoa ja pohtimaan ihminen–luonto-suhdetta sekä kirjoittamaan edellä mainittua Viikko virran vietävänä -teosta. Itse Walden muotoutui vasta muutama vuosi myöhemmin.

Kuten Immonen käännöksensä jälkisanoissa arvioi, Thoreausta voi käyttää niinkin vaativaa modernia titteliä kuin ”ympäristöajattelija”. Moinen hieman anakronistinen temppu onnistuu sillä ehdolla, että muistaa koko ajan milloin Thoreau eli (1817–1862) ja ettei vaadi häneltä näkemystä nykypäivän keskustelluimmista ympäristöaiheista, kuten ilmastonmuutoksesta ja lajidiversiteetistä. Lisäksi lukijaa pitänee varoittaa siitä, että Thoreau on parantumaton romantikko ja mystikko terävistä lajianalyyseistään ja kannanotoistaan huolimatta. Hän ei tyydy pelkkään luonnontieteilijän luontoon vaan tähyää kohti Luontoa, ihmisen ja muun luonnon harmonista yhteyttä. Metsämökin rauhassa maailmaa tarkkailevan silmin tähdetkään eivät enää tunnu niin kaukaisilta, niin teoreettisilta ja siellä jossakin olevilta. Yöllinen metsä palauttaa mittasuhteet kohdilleen, mahdollistaa pienuuden ja suuruuden kokemukset, muistuttaa ihmisen paikasta ja mahdollisuuksista, karkottaa ehkä Hybris-pirunkin vähän etäämmälle. Eikä siinä kaikki. Metsässä voi Luonnon lisäksi lähestyä Elämää:

”Tahdoin elää syvästi ja kokea elämän voimakkaasti, elää niin väkevästi ja spartalaisen kurinalaisesti, että kaikki elämänvastainen kaikkoaisi. Halusin niittää elämää lavein vedoin ja tarkasti maata viistäen, ajaa elämän nurkkaan ja palauttaa sen perusmuotoihinsa.”

* *

Metsälle ja elämän perusasioille altistuminen on myös toisenlaisille elämänmuodoille altistumista, niihin tutustumista, niiden kanssa elämistä. Thoreau kertoo, että metsässä asuminen on auttanut häntä näkemään itsessään kaksi erilaista ja eri suuntiin johdattelevaa puolta:

”Huomaan pyrkiväni vaistomaisesti useimpien ihmisten tavoin kohti korkeampaa – toisin sanoen henkistä – elämää, ja samalla myös kohti alkukantaista ja kesytöntä elämää, ja kunnioitan suuresti niitä molempia.”

Hän siis sanoo rakastavansa niin hyvyyttä kuin villiyttä, ja nimenomaan jälkimmäinen rakkaus on saattanut hänet lähelle muuta luontoa, opettanut tarkkailemaan sitä ja tuntemaan sen tavalla, joka ei olisi ainakaan kirjojen kautta ollut mahdollista.

Ja kun vuodet vierivät, sukeutuu metsästäjästä humanisti ja luonnontieteilijä, tai ainakin -opiskelija. Ensin ase vain ikään kuin unohtuu olalle, sillä onhan se nyt paljon mielenkiintoisempaa tarkkailla kuin tappaa pyitä. Ja kun aikaa kuluu lisää, jää haulikko pirtin seinälle, koska ”lintujen tutkimiseen on olemassa hienompikin tapa”.

Itsestään muihin yleistäessään Thoreau ei jätä metsästystä. Hänestä nuori mies (totta kai mies, eletäänhän 1840-luvulla) tutustuu metsään ja itseensä parhaiten juuri metsästäessään, ja jos hänellä sitten on taipumuksia ”parempaan elämään” (thoreaulaiseen elämään?), oppii hän vähitellen näkemään varsinaiset päämääränsä esimerkiksi luonnontutkijana tai runoilijana ja luopuu aseesta ja onkivavasta.

Tosin, ei onkivavasta niin vain luovuta, ei luopunut Thoreaukaan vaan tunnusti rakastavansa niin villiyden kuin hyvän kutsua yhtä lailla, ja ehkä se on itselleen rehellisen, kokonaisen ihmisen tila. Jotain jonka kohtaamista avoimesti ajattelevan, sekaruokaa syömään syntyneen ihmisen on vaikea välttää.

Mutta tuntemukset ja teot ovat kaksi eri asiaa, ja ajatteluaan, elämäntilanteensa tulkintaa, voi, ja ehkä pitääkin, jatkaa eteenpäin. Joka tapauksessa Thoreau teki niin ja päätyi pakottavaan tarpeeseen luopua eläinperäisestä ravinnosta:

”Uskon, että erityisesti jokaisen, joka on koskaan halunnut vilpittömästi säilyttää jalot tai runolliset kykynsä parhaimmillaan, on ollut pakko luopua eläinperäisestä ruuasta ja suuresta osasta muutakin ruokaa, olipa se millaista hyvänsä.”

* *

Luonnonsuojelijan ja luonnon puolestapuhujan rooliinsa Thoreau pujottautuu hyvin selväsanaisesti kuolinvuotenaan 1862 ilmestyneessä Kävelystä-esseessään. Kuuluisa kirjoitus alkaa kirkkaalla ohjelmanjulistuksella, jossa Thoreau kirjoittaa tahtovansa nyt ”puolustaa Luontoa, ehdotonta vapautta ja villiyttä, joka eroaa sulasta sivistyneestä vapaudesta ja kulttuurista”. Hän sanoo myös haluavansa esittää ”äärimmäisen kannanoton”, koska yhteiskunnalla riittää yllin kyllin ”puolustelijoita: siitä kyllä huolehtivat pappi, koulun johtokunta ja joka ainoa teistä”.

Virkkeen lopun viittaus ”teihin” on tyypillistä Thoreauta. Hän mätkii monissa muissakin kirjoituksissaan meitä keskivertotallaajia veltosta laumasieluisuudesta ja pelkäksi puheeksi jäävästä asioihin tarttumisesta, lyhytnäköisestä konformismista. Kansalaistottelemattomuus-esseestä löytyy useita esimerkkejä. Näin Thoreau orjuudesta ja sen lopettamisesta:

”Käytännöllisesti puhuen Massachusettsin uudistusta eivät vastusta satatuhatta Etelän (Yhdysvaltojen eteläiset osavaltiot) poliitikkoa vaan ne satatuhatta meikäläistä kauppiasta ja maanviljelijää, jotka ovat kiinnostuneempia kaupankäynnistä ja maataloudesta kuin inhimillisyydestä ja jotka eivät ole valmiita suhtautumaan oikeudenmukaisesti orjiin ja Meksikoon hinnalla millä hyvänsä (kursiivi alkuperäinen; Meksikolla T. viittaa Yhdysvaltojen sotaan Meksikoa vastaan ja sitä seuranneeseen orjakysymykseen).”

Kansalaistottelemattomuus tekee myös selväksi, miten Thoreau vaatii vahvaa vapautta myös yhteiskuntaelämään ja kuinka tärkeä on hänen mielestään yksilön oikeus omansalaisiin, vaikkakin samalla oikeudenmukaisiin päätöksiin. Johdonmukaisesti hän ei näin ollen halunnut vahvaa, kansalaisiaan johdattelevaa valtiota, jos nyt piti valtiota ylipäätään välttämättömänä organisoitumisen ja vallankäytön yksikkönä.

Villiys ja vapaus liittyvät Thoreaun ajattelussa painokkaasti niin luontoon kuin yhteiskuntaan, sillä villiys on myös lähtemätön osa ihmisluontoa. Myötäily ja annetun sellaisenaan ottaminen, rutiininomainen vallankäyttäjien tahtoon ja tapoihin mukautuminen – nukkuminen tai elävänä haudatuksi tuleminen – eivät hänelle käyneet. Ihmiselämän pitää sykkiä ja olla alituisessa muutoksessa luonnon tapaan. Thoreaun filosofiassa maistuvat vallitsevien olojen kritiikki ja punnittu tottelemattomuus.

Demokratia oli edistysaskel monarkiaan verrattuna, kyllä, mutta Thoreau kysyy kuitenkin, että ”eikö ole mahdollista ottaa vielä askelta eteenpäin kohti ihmisen oikeuksien tunnustamista ja asettamista järjestykseen?” Valtion vallankäyttö voi olla legitiimiä vain, jos se tunnustaa yksilöt, kansalaiset, itseään korkeammiksi vallankäyttäjiksi ja oman valtansa ja vapautensa lähteiksi.

Kopio Thoreaun alkuperäisestä mökistä Walden Pondin rannalla. Kuva: Wiki Commons

* *

Luonnossa kävelevä tai soutava Thoreau on samaan aikaan näkemäänsä ja kuulemaansa reheviksi otoksiksi maalaava sanataiteilija kuin myös kasvi- ja eläinkuntaa luetteloiva tutkija ja filosofi. Jälkimmäinen rooli saattaa lukijaa paikoin puuduttaa, mutta sanoisin, että eteenpäin vain! Kokonaisuus ratkaisee. Thoreaun matkaseurasta nauttii niin silkasta sanataiteesta hurmaantuva esteetikko kuin luonto- ja eräkirjallisuuden ystävä, nykyään myös yhä useampi filosofi. Luettelointivimman on ehkä sytyttänyt kirjailijan kytkös akateemiseen elämään, hänen Linné-tuntemuksensa ja, kukaties, luonteenpiirteensä. Ja onhan valtava Luonto otettava jotenkin tai joillakin tavoin haltuun. Ehkä ”katalogi kaikesta” oli yksi Thoreaun luonnon haltuunottotavoista, sen erottaminen sivistyksestä ja moraalisesta ulottuvuudesta toinen.

Luonnon ja sivistyksen, ihmisten maailman, vahva erottaminen toisistaan resonoi nykymaailmassa. Aina vain me kohtelemme luontoa raaka-ainevarastona, haluamme ampua sen viimeisenkin suden, nimittelemme sen muita asukkaita haittaeläimiksi ja rikkaruohoiksi. Yritämme hävittää luonnosta sen villiyden, mutta emme ymmärrä tekevämme sen siksi, että oma villiytemme ja henkinen muuntautumiskykymme on lakastunut jo kauan sitten. Me olemme tietäneet lähes Thoreaun (ja Darwinin) ajoista lähtien olevamme eläimiä ja osa luontoa itsekin, villiyden luontoon yhdistämiä, mutta elämme kuin emme olisi sitä koskaan sisäistäneet.

Thoreaulle luonto on se alkuperäinen ja aito, sivistyksemme sen päälle rakennettu hiekkalinna:

”Jos pystyisimme kuulemaan vain hetkenkin intiaanin muusanlaulua, ymmärtäisimme, miksei hän vaihda villiyttään sivistykseen.”

Henry David Thoreau kuoli vain 44-vuotiaana vuonna 1962. Hän ehti kirjoittajan/kirjailijan työn lisäksi toimia muun muassa maanmittarina ja opettajana. Kotikaupunkinsa Concordin koulun luokanopettajan työstä hän joutui eroamaan nopeasti, koska ei suostunut kurittamaan oppilaitaan fyysisesti.

Thoreaun mentoriksi ja hyväntekijäksikin voi kutsua esseisti ja filosofi Ralph Waldo Emersonia, jonka luona Thoreau asusteli pitkän ajan ja jonka maalle hän rakensi kuuluisan Walden-mökkinsä.

Thoreaulta on julkaistu suomeksi ainakin teokset Walden – Elämää metsässä (Kirjapaja, 2010), Kolme matkaa erämaahan (Alligaattori Kustannus, 2014), Villiydestä ja vapaudesta (Basam Books, 2024) sekä Viikko virran vietävänä (Basam Books, 2024).

Edellä mainittujen kokoelmien sisältämiä esseitä on julkaistu yksittäin, ennen kaikkea Kansalaistottelemattomuus ja Kävelystä, josta on myös esseisti Markku Envallin suomennos. Kaikki muut edellä mainitut teokset ovat Antti Immosen suomentamia.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua