Smirnoff, Larsson & Laestadius – Pohjoisen rujo ja raaka eksotiikka värittää ja vauhdittaa ruotsalaiskirjailijoiden teoksia

28.07.2022

Kiirunan muuttaa laajenevan kaivoksen tieltä. Kuva: Kiirunan kaupunki

KIRJALLISUUS | Alkoholismia, väkivaltaa, syrjintää, insestiä, hurmoshenkistä uskonnollisuutta, synkkämielistä suomalaisuutta. Sitäkö tosiaan on meänmaalaisuus tai tornionlaaksolaisuus, suomalaisuus yleensä?

Kari Heino

Alkoholismia, väkivaltaa, syrjintää, insestiä, hurmoshenkistä uskonnollisuutta, synkkämielistä suomalaisuutta.

Sitäkö tosiaan on meänmaalaisuus tai tornionlaaksolaisuus, suomalaisuus yleensä?

Kysymys nousi vuosikymmenten jälkeen taas mieleeni, kun kahlasin lyhyessä ajassa melkoisen sivumäärän ruotsalaisten Karin Smirnoffin, Åsa Larssonin ja Ann-Helén Laestadiuksen teoksia, osin ruotsiksi, osin suomeksi.

Kahlaaminen kyllä kannatti. Kaikki kolme kirjoittavat taitavasti, kiinnostavasti, uskottavastikin. Lisäksi heillä kullakin on oma persoonallinen tyylinsä, Smirnoffilla tavallaan jopa oma kielensä, eivätkä he operoi saman lajityypin sisässä, jos nyt ylipäätään genrerajoista piittaavat. Yhteistä on kuitenkin suomalais-ruotsalais-saamelainen pohjoisuus, karu, kova, mutta yhteisöllinen elämä kaukana Helsingin ja Tukholman määrittämän elämäntavan tuolla puolen.

* *

©Orlando.G.Bostrom AsaLarsson suit portrait author 1378x2000 1

Åsa Larsson. Kuva: Orlando G. Boström / Ahlander Agency

Larsson on helpoin lokeroida sitä haluttaessa. Hän on tai ainakin oli rikoskirjailija, jonka tarinat ovat monin sitein kytköksissä Kiirunan seutuun ja koko Norrbotteniin. Larssonin vahva pohjoinen osaaminen syntyi, kun hän vietti osan lapsuudestaan ja kävi koulunsa kaivoskaupunki Kiirunassa, missä hänen suomea ja meänkieltä puhunut isänsä toimi kirjastonhoitajana. Lisäksi Larssonin äiti on kotoisin Tornionlaaksosta ja puhuu myös meänkieltä eli ”suomen kielen murretta”, kuten Wikipedia asian esittelee.

Larssonin isoisä Erik Larsson, eli Kiiruna-Lasse, oli tunnettu hiihtäjä, joka jopa voitti kultaa vuoden 1936 talviolympialaisissa Garmisch-Partenkirchenissä. Myöhemmin hän toimi esikoislestadiolaisena saarnaajana.

Nykyisin Tukholmassa asustelevalla Larssonilla on siis hyvin vahvat suku- ja kokemussiteet kirjojensa maisemiin, puhutaan sitten maantieteestä tai mielen- ja kulttuurimaisemista. Voisi sanoa, että hän on lähtemättömissä Meänmaasta, vaikka ei itse meänkieltä tai suomea puhukaan. Mutta ei puhu suomea edes itse Mikael Niemi, joka profiloitui eräänlaisena meänmaalaisuuden tulkkina viimeistään Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä -teoksensa (suom. Outi Menna; Like, 2001) myötä. Muistan vieläkin kuinka yllätyin ja vähän huvituinkin asiasta haastatellessani Niemeä vuosituhannen vaihteen Pajalassa. Eipä siinä silloin auttanut kuin siirtyä käyttämään paikallista valtakieltä.

* *

laestadius

Ann-Helén Laestadius. Kuva: Thron Ullberg / Kustantamo S&S

Myös Laestadius kirjoittaa pohjoisen asiantuntijaksi synnytettynä. Hän on taustaltaan saamelainen, kasvanut Larssonin tavoin Kiirunassa ja kotoisin Sopperosta, keskeltä pohjoisimman Ruotsin saamelaiskulttuurin värittämää korpea.

Laestadiuksen kirjallinen ura alkoi vahvana nuortenkirjailijana. Hän jopa niiasi nuortenkirjallisuuden August-palkinnon vuonna 2017. Palkinnon toi hänen tuolloin vielä kesken ollut Soppero-sarjansa, jonka päähenkilö on saamelaistaustainen ja teini-ikäinen, Solnassa asuva Agnes. Tytön äiti on häivyttänyt parhaansa mukaan saamelaisuuttaan, mutta tytär kiinnostuu juuristaan, eikä jätä asiaa siihen. Seuraa varsin peruskuvioista ja ennalta-arvattavaa mutta sujuvaa ja perusteltavissa olevaa kasvutarinaa usean teoksen verran.

Laestadius kirjoittaa ruotsiksi, mutta hänen teoksiaan on muiden kielien – muun muassa suomen ja meänkielen – lisäksi tietysti käännetty myös saamen kielille, vaikka ei ”kaikille kolmelle saamen kielelle”, kuten tietokirjailija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen näkyy kirjoittavan vuodelta 2018 olevassa blogipäivityksessään. Eri saamen kieliä on huomattavasti enemmän kuin kolme, ja pelkästään Ruotsin valtion alueella on enemmän ja vähemmän käytössä viisi saamenkieltä, joista suurinta, pohjoissaamea, puhutaan yleisesti myös Norjan ja Suomen valtioiden alueilla.

Ensimmäisen aikuiselle lukijakunnalle suunnatun teoksensa Varkaus (suom. Laura Kulmala; S&S, 2022) Laestadius päästi käsistään vasta vuonna 2021. Siinäkin liikutaan Sopperon suunnalla ja Tornionlaaksossa, mutta tapahtumien kuvailu ja taustoittaminen on nyt raadollisempaa kuin hänen nuortenkirjoissaan. Keskiössä ovat saamelaisväestön ja muun alueen asujaimiston väliset kärhämät ja rasistiset ennakkoluulot, niiden henkilökohtainen ja yhteisönsisäinen käsittely ja yleisemmin nykypäivän saamelaisuus.

Päähenkilö on myös Varkaudessa aikuistumisen alussa oleva nainen, jota hänen henkilökohtaiset ja yhteisönsä kokemukset pitävät pelossa ja ahdistavat; muokkaavat ja kypsyttävät. Poliisi ei juuri välitä saamelaisten rikosilmoituksista, silmäätekevät puhuttelevat heitä edelleen ”lappalaisiksi” ja kun porot ovat saamelaisille eläviä olentoja, ovat ne suomalaisille ja ruotsalaisille omaisuutta ja salametsästettävää riistaa.

* *

Smirnoff Karin 2020 01

Karin Smirnoff Kuva: Johan Gunseus / Tammi

Karin Smirnoff ei ole aivan samalla tavalla pohjoisen omakohtaisesti leimaama kuin Larsson ja Laestadius. Hän on syntynyt Uumajassa ja elänyt ison osan elämästään eteläisessä Ruotsissa ja muutaman vuoden jopa Pariisissa. Pohjoisimmaksi hän kurottautui henkilökohtaisessa elämässään ostettuaan toimittajan hommiin kyllästyttyään puutavara-alan yrityksen Piitimestä, Norrbottenin etelärajoilta.

Pohjoisen rujoa eksotiikkaa Smirnoffkin kuitenkin hyödyntää viimeistään Jana Kippo -trilogiansa toisessa osassa Viedään äiti pohjoiseen (suom. Outi Menna; Tammi, 2022). Päädytään taas fiktiiviseen mutta faktapohjaan nojaavaan Tornionlaakson Kukkojärven kylään, jonka tapahtumat ja henkilökohtalot etenevät rupulaisina ja arvaamattomina hullunmyllynpyörteinä, joiden tehoa korostaa Smirnoffin janakippo-kieli. Se on lyhyttä lauserakennetta suosivaa, pilkuista ja isoista alkukirjaimista riisuttua uusruotsia, joka kyllä toimii ja kulkee.

Varsinaiset irtiotot erityisesti juuri sarjan kakkososan kielimaisemaan syntyvät sitten suomen ja meänkielen avulla. Itävaikutteinen kieliapu näyttää olevan tarpeen varsinkin silloin kun pitää tehostaa, synkentää ja vähän piruillakin. Vaikkapa näin:

”Du kanske borde lära dig finska. Jussi säger att det finns lika många finska ord för kärlek som de har sjöar. Sinä saatanan kusipää till exempel. Är det inte vackert så säg.” (Luku 61).

* *

Niin, ehkä se on kaunista ja ainakin vaikuttavaa, mutta onko se totta?

Vai onko totuudella mitään merkitystä tai ainakaan niin väliä fiktiossa?

Niiden mielestä lienee, jotka ovat harmistuneet etenkin Smirnoffin tai ylipäätään ruotsalaiskirjailijoiden teksteistä löytämästään (?) kaavasta, jossa konnat, juopot ja sekopäät ovat kovin suurella todennäköisyydellä suomalaisia, suomenkielisiä tai ainakin Suomi-taustaa kantavia.

Vaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?

Ehkä hyvinkin, mutta esimerkiksi Matti Rönkä kyllä kirjoittaa Paula Arvaksen ja Kirsi Luukkasen toimittamassa Miten rikoskirjani ovat syntyneet -esseekokoelmassa (Crime Time, 2012), että ”vankkojen faktojen päälle voi rakentaa uskottavaa tai mahdollista fiktiota” ja että ”fiktion talo seisoo toden maaperällä”.

Olen itse tulkinnut asiaa niin, että ainakin iso osa lukijoista toivoo tai vaatii fiktiolta taustallista uskottavuutta. ”Näyttämön”, eli paikkaan ja aikaan liittyvien seikkojen on oltava kunnossa. Näyttämöllä voidaan sitten esittää täysin fiktiivisiäkin tapahtumia, joiden pyörteissä elää ja hyörii vain kirjassa eläviä ja eläneitä.

Mutta onko pikaesittelemieni kirjailijoiden pohjoisen estetiikka ja eksotiikka sellaista, mihin kuka tahansa törmää liikkuessaan Tonionlaakso–Kiiruna-akselilla?

Ei ole, ei tietenkään, eikä varsinkaan enää. Turistina löytää lähinnä hyvät kalavedet, Lainion hiljaisuuden, kaivosta väistävän modernin Kiirunan, tavallisia pikku kirkonkyliä ja matkailuhoukutuksia, kuten suomenkielisillä nettisivuillaan ylpeilevän Laestadius-museon Pajalasta.

Norrbottenissa eletään tukevasti 2020-luvulla, ja herätyskokousten asemasta suunnataan nyt usein kuntosaleille, laskettelurinteeseen tai jopa reiveihin; toki myös kalaan, metsälle ja kirkkoon. Larssonin kirjoissa muutos tulee hyvin esille. Seksuaalissävytteinen uskonnollinen hurmos, takapajuisuus, yletön viinalla läträäminen ja pohjasakkainen suomalaisuus ovat pitkälti menneisyyttä. Eivät ehkä niin kaukana takana, eivätkä täysin nykypäivästä hävinneinä – uskonto on edelleen monelle arka ja tärkeä asia – mutta sittenkin enemmän vain ”isien pahoja tekoja”, Larssonin viimeisen Rebecka Martinsson -dekkarin (suom. Kirsi Kokkonen; Otava, 2022) nimeä lainatakseni.

* *

Silkkaa nykypäivää tai lähimenneisyyttä on myös Laestadiuksen piirtämä kuva saamelaisuudesta ja sen asemasta valtaväestön puristuksessa. Me pohjoismaalaiset kyllä suremme Amazonasin intiaanien kohtaloa, mutta malkaa omassa silmässämme emme aina havaitse.

Smirnoff puolestaan on valinnut tyylilajin, jossa ei edes voi liioitella. Mikä vaan on mahdollista, on oltava mahdollista, ja vastuu vastaanotosta ja tulkinnasta on lukijan. Ja lukijat kuin myös kriitikot ovat tykänneet, minäkin. Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa Lähdin veljen luo (suom. Outi Menna; Tammi, 2021) ylsi nopeasti yli 100 000 niteen myyntiin ja vei kirjoittajansa August-ehdokkaaksi.

Larsson, Laestadius ja Smirnoff ovat saavuttaneet asemansa taidokkuudellaan ja omaperäisyydellään. He olisivat hyviä ja luettuja kirjailijoita vaikka eivät hiiskuisi sanaakaan sahdista, suomalaisista tai salametsästyksestä.

Villi pohjola antaa yhtä kaikki viimeisen silauksen heidän tarinoilleen. Mutta laskettakoon toki sekin heidän ansiokseen.

* *

Vinkki: Heitä on muitakin. Pohjoisesta innostuva kokeilkoon esimerkiksi ruotsinsuomalaista Nina Wähää, jonka juuret ovat Tornion suunnalla ja joka on myös sijoittanut kirjojensa tapahtumia tekokulmilleen. Suomeksi on saatavana ainakin Wähän Perintö (suom. Sanna Manninen, WSOY 2020), sekin August-ehdokkuuden kirjoittajalleen tuonut teos.

Älkääkä nyt ainakaan Anni Ylävaaraa eli Rosa Liksomia ja Väylää (Like, 2021) unohtako. Se toi Finlandia-ehdokkuuden, Väylän itäpuolella asuvasta kirjailijasta kun on kysymys. Ja nyt ei säästellä meänkielessä tai peräpohjalaisessa murteessa!

Suomen puolella meänkielinen puhuu suomen kielen murretta, Ruotsissa suomen kielen rinnalla tasaveroista vähemmistökieltä.

Sole mikhään…

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua