Oliko Algoth Untola vanhasuomalainen, maalaisliittolainen vai sosialisti – vai sittenkin tosisuomalainen?

17.06.2021

Kuva: Marko A. Hautalan kokoelma

KIRJALLISUUS | Marko A. Hautala on kirjoittanut Algoth Untolasta elämäkertajärkäleen. Aivan kuin ALGOTH – Kapinallinen kynämies ottaisi mallia kuvattavansa esikoisteoksesta, 1800-sivuisesta Harhamasta.

ARVOSTELU

Marko A. Hautala: ALGOTH – Kapinallinen kynämies

  • Warelia, 2021.
  • 1 180 sivua.

Pääkuvassa: Valokuvaaja Jalmari Martikainen (tai hänen Janne-veljensä) kävi ikuistamassa Työmies-lehden toimittajat ja julkaisi kuvista postikorttisarjan luultavasti tammikuussa 1918. Etualalla vasemmalla Työmiestä lukee Yrjö Räisänen, lehden toimitussihteeri. Hän tutustui Algoth Untolaan syyskesällä 1917 ja saavutti tämän luottamuksen, mikä onnistui harvoilta.

* *

Algoth Tietäväisen maijulassilamainen komiikantaju taisi kehittyä vääräleukaisessa suvussa jo kaukaa. 1770-luvulla Tohmajärvelle oli kruununmieheksi ja kirjuriksi rekrytoitu Abraham Björkman, joka tunnettiin naistenmiehenä ja lehtolapsenkin alkuunpanijana.

Björkman haastoi talonpoika Tietäväisen käräjille, tämä kun oli herjannut Björkmania häntäherraksi eli häntäheikiksi. Tietäväinen myönsi tekonsa tuomarille, mutta ihmetteli, miten häntä moisesta uhattiin sakolla, kun hän oli kuullut ”Herra Lankmanninki ja monen muun herran häntä herraksi kuhtuneen”.

Yksinkertaisen tai sellaista esittäneen Tietäväisen vastaus nauratti lautamiehiä ja yleisöä; sakkoja ei tullut ja Björkmankin sai nuhteet.

**

Marko A. Hautala empi 25 vuotta sitten Algoth-tutkimukseen ruvettuaan koko aihepiiriä, olihan Algoth Tietäväisestä eli Untolasta, Irmari Rantamalana ja Maiju Lassilana tunnetusta kynämiehestä kirjoja tehty. Totuus paljastui pian: Untolasta ei tiedetty juuri mitään. Historiantutkijan toisen pääaineen kirjallisuuden proseminaarityö johti graduun ja 2010 väitöskirjaan. Välityönä häneltä ilmestyi Liisan Antin aikaan, Untolan kirjoituksia Kokkola-lehdessä.

Hautala oli odotellut, että joku julkaisisi häntäkin tyydyttävän Untola-biografian. Kun sitä ei kuulunut, työhön oli pakko tarttua itse. Hautala muokkaili väitöskirjansa uuteen uskoon ja tarjosi suurimmille kustantajille, tuloksetta. Hupaisaa kyllä, Tammessa innostuttiin aluksi, kun siellä luultiin, että asialla oli sen omaan talliin kuuluva kauhukirjailija Marko Hautala. Asian selvittyä seurasi hiljaisuus. Aivan kuin kustantajien kanssa monesti taistellut Untola itse olisi ollut asialla.

Lopulta sastamalalainen Warelia ryhtyi kirjan kustantajaksi, mitä Hautala pitää onnenpotkuna. Warelian luotsi Marko Vesterbacka otti urakan tosissaan. Hänestä tuli kohta Hautalan aktiivinen keskustelukumppani ja aulis partneri. Kirjallisuutemme keskeisen hahmon laajan elämäntarinan julkaiseminen suurten kustantajien katveesta on sitä samaa alan uusjakoa, jossa esimerkiksi lyriikkaa ja muuta vähälevikkistä kirjallisuutta ovat julkaisseet talot, jotka sen taloudellisesti ovat juuri ja juuri voineet tehdä.

Alun häntäheikkitarina luonnehtii yleisesti tunnettua Untolan Maiju Lassila -minää. Hautalaa kiinnosti Algoth kaikkine minuuksineen. Hän on koonnut pienistä palasista henkilökuvaa ja löytänyt paloille luontevat paikat, vaikka puzzlen vaikeuskerroin on vaativinta luokkaa: ”Varmaksi luokiteltu tieto Untolasta mahtuisi muutamalle sivulle”.

Asialla on ollut taustojen utelias ja väsymätön tonkija. Punainen lanka ei ole luotisuora, välistä poikkeillaan tielle osuneiden henkilöiden perässä turhankin etäälle. Punertavaviiksisestä ja punertavasilmäisestä Untolasta rakentuu yhtä kaikki mahdottoman kiinnostava mies.

KUVA 2 2 1

ALGOTH Kapinallinen kynämies -teoksen kannessa on vanki 158/1918, Irmari Rantamala. Todennäköisesti viimeinen elävästä Untolasta otettu valokuva. Sen on Warelia Kustannus Oy:lle värittänyt Jussi Luostarinen, kansi on Kari Jokisen. Alkuperäinen mustavalkokuva Kansallisarkisto.

Jokainen arvoitus ei nytkään ratkea, ja Hautala jää itsekin odottamaan, mitä kaikkea erikoislaatuisesta persoonasta vielä löytyykään. Hautala näet olettaa kirjassaan paljon, mutta olettaa hyvin perustellen – ja vetää kiintoisia johtopäätöksiä.

Untolaa on tavattu pitää ristiriitaisena henkilönä, mutta Hautala muotoilee epäkirjailijaksi ristimänsä miehen elämäntarinasta hyvinkin johdonmukaisen. Kuvaan solahtavat sujuvasti siihen tavallisesti liitetyt, näennäiset ristiriidat.

* *

Teosanalyysien sijasta Hautala tarkastelee Untolan elämää ja etenkin sen poliittisia vivahteita, suhdetta kustantajiin ja keskeisten teosten syntyhistoriaa ja vastaanottoa. Hän on pitänyt Untolan Rantamalan nimellä kirjoittamaa Harhama-teosta kurkistusaukkona Untolan sisimpään, vaikka kirjan avainteosluonnetta on pyritty kiistämään. Ratkaisu tuntuu hyvinkin onnistuneelta, sillä fiktiosta on löytynyt yhteyksiä reaalitodellisuuteen hyvinkin osumatarkasti. Vastaavuuksia Hautala on mittaillut nimenomaan tunteen tasolla, vaikka joukossa on myös ilmiselviä yhtymäkohtia elävään elämään.

Hautala taustoittaa kaiken huolellisesti, on sitten kysymys Untolan synnyinseudun Tohmajärven historiallistaloudellismaantieteellisestä merkityksestä, Algothin Tietäväisten suvun vaiheista, Untolan puhujamatkoista suomalaisen puolueen matkasaarnaajana tai hänen viimeisen kuukautensa askelista ja tunnelmista.

Tarkan sukuselvityksen perusteella Hautala toteaa Algothin olleen perusluonteeltaan rauhallinen, mutta temperamenttinen muuttuen tulistuessaan äärimmäisyydestä toiseen. Algoth oli teräväpäinen poika, hänessä risteytyivät useiden sivistyssukujen perimät ja mahdolliset lahjakkuusgeenit.

Algothin varhaislapsuus oli ilmeisen huoleton, mutta perheen velkaantuminen muutti tilanteen. Isän kuoltua Algothin koulunkäynti tyssäsi siihen. Äiti avioitui taloon pestatun rengin kanssa, joka alkoi hävittää perheen omaisuutta. Algoth palkattiin rengiksi kumminsa taloon, jossa hänen asemansa ei ollut muuta työväkeä kummempi. Erilainen se kyllä oli, kun kaikki joutohetkensä Algoth luki.

* *

Sortavalan Kymölän seminaarissa opettajista suurin vaikutus Algothiin lienee ollut työnsä ohessa väitelleellä Oskar Forsströmillä, jonka innostavassa opetuksessa oli suomenmielistä ihanteellisuutta. Untolan analyyttinen tapa hahmottaa historiaa pohjautui materialistiseen historiakäsitykseen, joka saattoi juontua Forsströmiltä. Tuleva ”kirjallinen karnevalisti” oli tuolloin myös vallaton kujeilija. Hautala oikoo arvelua Algothin seminaarinaikaisesta uskonnollisesta kriisistä, jolle ei ole faktapohjaa.

Varattomuus kiusasi jatkuvasti. Opettajakokelaille myönnetty apuraha helpotti hetken, ja yhden kevätlukukauden hän oli tienuussa väliaikaisena opettajana, että sai lukunsa loppuun. Isänmaallinen kansanvalistaja sai opettajuuksia pitkin maata, ensin Raahesta, jossa hän mm. oli perustamassa työväenyhdistystä. Hautala kytkee tapahtuman työväenliikkeen historian isoon kuvaan, vuosisadan lopulla vaikuttaneeseen wrightiläiseen kauteen, sosiaaliliberaaliin liikkeeseen, joka edisti työväestön asiaa yhteistyössä työnantajien kanssa. Samalla tukahdutettiin vallankumouksellisen sosialismin leviäminen. Hautala arvioi, että Algothilla ei ollut tietoista ideologista motiivia liittyä työväenliikkeeseen. Kantavana ajatuksena oli halu toimia kansan ”pohjakerroksen” hyväksi.

Hautala arvioi, että Algothin elämän loppuvaiheita ajatellen voisi tuntua johdonmukaiselta, että hän olisi omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen noihin aikoihin. Sitä kirjoittaja pitää kuitenkin epätodennäköisenä – siitäkin huolimatta, että Algoth tunsi sympatiaa vallankumouksellisia kohtaan.

Raahea seurasivat opettajan pestit Kälviällä ja Viipurissa sekä neljä vuotta kenraali K.J. Rosenin lasten kotiopettajana Pietarissa. Untolalla olikin kova kielirepertuaari. Hän hallitsi suomen, ruotsin ja venäjän, kirjoitti saksaa ja ranskaa, jossain määrin mahdollisesti kiinaa ja japania, ilmeisesti myös italiaa. Sivubisneksenään hän oli alkanut välittää halkoja Viipurista Pietariin jo 1897. Koivuhaloilla oli kova kysyntä keisarikunnan kylmässä pääkaupungissa. Liiketoiminta oli verraten tuottoisaa, kunnes hän joutui vararikkoon.

Pietarissa Untola nai baltiansaksalaista syntyperää olevan Therése Küstringin. Tuttavuus oli syntynyt mahdollisesti samaan saksalaisten siirtokuntaan kuuluneitten Rosenien seurapiirissä. Harhama-romaanista johdetun legendan mukaan Untola katosi hääjuhlasta, eikä sen jälkeen enää tavannut vaimoaan. Varmuutta siitä ei ole, yhtä vähän kuin ”kansan suussa” elävästä väitteestä, että Küstring olisi ollut hermafrodiitti eli nykykielellä intersukupuolinen. Tällaiselle hevosmiehen tietotoimiston huhulle Hautala ei korvaansa lotkauta. Muodollisesti liitto kesti pitkään, aina vuoteen 1913 asti.

ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia, 2021) oikoo ja tarkentaa muitakin villejä veikkauksia. Raflaavimpia on väite, jonka mukaan Untola osallistui sosialistivallankumouksellisten jäsenenä sisäministeri V.K. von Plehwen murhaan. Hautala todistelee terroristimyytin Untolan osalta tuulesta temmatuksi.

* *

KUVA4 kopio

Olga Jasinskin nuoruudenkuva. Kuva: Museovirasto

Palattuaan Suomeen Untola ryhtyi jälleen opetustöihin, ensin Lohjansaaressa. Siellä hän tapasi elämäänsä kohtalokkaalla tavalla vaikuttaneen leskirouva Olga Jasinskin. Näyttelijänoppia saaneen Olgan kanssa elämä oli vauhdikasta. Itävaltalaisesta, puolalaissyntyisestä medisiinarista leskeytyneelle Olgalle jäi hoteisiinsa parin kaksi poikaa, Armas ja Veikko. Äveriäs appiukko maksoi Olgalle kuukausittaisen eläkkeen. Helsinkiin palanneen Olgan Hautala arvelee saaneen vesihoitoja parina kesänä säätyläisten suosimassa Vaanilan kylpyläsanatoriossa Lohjalla.

Olga oli maailmannainen, tupakoi, käytti alkoholia ja harrasti irtosuhteita, kuten Harhama-romaanin rouva Esempio. Poikiensa kanssa Olga asui kilometrin päässä kansakoululta, Untolan työpaikasta. Kun Untola palkattiin Vintturin kouluun Kaustiselle, Olga tuli perässä. Pari koetti salata suhteensa, rikkoihan susipari rajusti ajan siveellisyysnormeja.

Suurlakosta alkoi poliittinen järjestäytyminen; suomalaisia seuroja ja työväenyhdistyksiä syntyi joka puolelle. Algoth alkoi ajaa Suomea suomalaisille ja valtaa kansalle. Kokkola-lehti sai virkeän ja tietäväisen avustajan, joka teroitti heti kynäänsä senaatin ruotsinmielisiä ja herravaltaa vastaan.

Hänen motiivinaan oli keskipohjalaisten poliittisen tietoisuuden herättäminen. Vanhasuomalaista ideologiaa myötäilevät, sujuvat, iskevät ja kansantajuiset kirjoitukset sopivat lehden suomenmieliseen ja kansanvaltaiseen linjaan. Vallankin nimimerkki Liisan Antin radikaalit pakinat puraisivat satiirisen groteskilla tyylillään parodioimalla perustuslaillisten politiikkaa. Uudistusmielisyydessään Untola myös ohitti suomalaisen puolueen selvästi vasemmalta.

Kirjoitusten mehevyys oireili jo Maiju Lassilan komedioita, ja niillä hän avasi omanlaisensa luvun maamme lehdistöhistoriaan. Untola ei kaihtanut käyttää alatyyliä eikä karkeuksia, ja hän loukkasi suorasukaisesti nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten lisäksi myös oman puolueensa vanhasuomalaista eliittiä, joka puhui ruotsia.

* *

Vastustaessaan omaisuuden kasautumista yksiin käsiin Untolasta tuli näkyvä osuuskauppamies. Osuustoiminta-aate oli tärkeä osa fennomaanien kansanvalistusta. Kun Kansallis-Osake-Pankki avasi haarakonttorin Kokkolaan, Untola kehotti keskipohjalaisia siirtämään rahansa sinne Suomen Yhdyspankista ja muista ruotsalaisista rahalaitoksista. Myöhemmin Jyväskylässä Untola kannusti maalaisia ostamaan Sydän-Suomen sanomalehtiosakkeita, että he voisivat vaikuttaa lehden sisältöön. Vaikuttamisen strategiat olivat kirkkaasti mielessä.

Untola kannatti maalaispuoluetta, mutta toivoi suomalaisen puolueen ottavan sen omakseen. Perustuslailliset kimmastuivat Untolan vaaliagitaattoripestistä ja nostivat tikun nokkaan hänen epäsiveellisen elämänsä ja yhteisen lapsen Olgan kanssa. Lapsen syntymää ei ole pidetty aivan varmana, mutta Hautalan kirjan perusteella vahvistuu käsitys siitä, että heillä oli tytär. Untolalle hommattiin kovasti potkuja, mutta maalaisten luottomiehenä hänellä oli vaikutusvaltaisia tukijoita. Niitä hän olisi tarvinnut myös elämänsä loppusuoralla.

KUVA5 6

Näkymä läntisen ja itäisen Heikinkadun väliseen Heikinpuistoon. Milloin Untolalla sattui olemaan kirje tai käsikirjoitus toimitettavana kustannusosakeyhtiö Kirjan konttoriin, hän istuskeli ”Henrikinesplanaadilla” ja palkkasi jonkun pojan viemään lähetyksen. Paria lanttia vastaan pojat myös hakivat käsikirjoitukset kustantajalta. Kuva: Marko A. Hautalan kokoelma

Vaalikiihottajana Untola aloitti aivan uudenlaisen työn, josta tienasi paremmin kuin opettajana. Hän puhui ilman paperia, ja tiesi, mistä puhui. Hän ehti ennen Santeri Alkiota kylvämään maalaisliittolaisuuden ajatukset Keski-Pohjanmaalle, ja vaikka oli suomalaisen puolueen palkollinen, hän oli maalaisten ja etenkin torppareiden asialla. Sosiaalidemokraateista tuli vuonna 1907 suomalaisen puolueen päävastustaja, mutta Untola edusti puolueensa agraarista vasemmistosiipeä, joka ei Hautalan mukaan liipaissut kaukaa sosiaalidemokraattien maltillisista.

Puoluepukari halusi avustajasta oikeaksi toimittajaksi. Paikka löytyi Satakunta-lehdestä. Untola saapui Poriin huonossa kunnossa, sillä Olga Jasinski oli heittänyt happoa hänen sukukalleuksilleen, joita hoiti kirjailija, piirilääkäri Hj. Nordling eli Nortamo.

Olga oli iskenyt silmänsä toiseen ja halusi päästä Untolasta lopullisesti eroon. Vastustajat käyttivät välikohtausta pilkan aiheena lähes koko Untolan loppuelämän. Se oli Hautalankin arvelema syy Untolan vetäytymiselle ihmisten ilmoilta. Piilottelu jatkui niin, että hän oli kustantajiinsakin yhteydessä vain kirjeitse. Hautala mainitsee erakoitumisen johtuneen myös siitä, että Untola suojeli tuttaviensa mainetta: ”Heidän ei tarvinnut olla publikaanin ja syntisen seurassa.”

Nortamo arvioi jälkikäteen 1923, että Untola oli itseoppinut lahjakkuus ja henkisesti sairas nero, mikä käsitys oli vallalla aina 1960-luvulle. Nortamon arvioon vaikutti Hautalan mielestä se, että Untola muuttui viimeisinä vuosinaan porvarien vastustajaksi.

* *

Happohyökkäys ja Porin-aika olivat suuri käänne Untolan elämässä. Kolossaalisen Harhaman ilmestyminen Rantamalan salanimellä sai aikaan ennen näkemättömän reaktion. Se kehuttiin vanhasuomalaisissa lehdissä kärjessä Eliel Aspelin-Haapkylän tasapainoinen näkemys, kun taas nuorsuomalaiset Viljo Tarkiainen ja Eino Leino ryttäsivät sen, Leino kuin Ahlqvist-Oksanen aikoinaan Kiven. Hautalan mielestä teos oli liian moderni ja kumouksellinen korkeakirjallisuuden vanhoissa ihanteissa ja säännöissä roikkuville kriitikoille.

Hautala kiinnittää huomion Harhaman jatko-osaan Martvaan. Siinä Untola fiktiivisen hahmonsa kautta teilaa teilaajiaan, mutta parodioi myös itseään. Koko mammuttiteos voisi sittenkin ansaita nykyajan uudelleenarvioinnin? Martvaa eivät ole tutkijatkaan tutkineet. Ja kuten Hautala toteaa, siinä on idullaan Maiju Lassilan ikioma tyylilaji.

Hautala vertaa Harhama-kohua Linnan Tuntemattoman ja Salaman Juhannustanssien myrskyihin, mutta useana niteenä vähin erin julkaistusta Harhamasta kehkeytynyt kirjallinen sisällissota oli omaa luokkaansa.

* *

Kun Rantamalan henkilöllisyys paljastui, Untola alkoi lymyillä ja vaihdella asuinpaikkoja ja vastaanotti lähetyksiä poste restantena. Piiloissaan hän kirjoitti kuin kuumeessa, esimerkiksi 1912 Untolalta ilmestyi yhdeksän teosta. Köyhyydessäänkin hän halusi pitää huolta siitä, että hänen teoksensa eivät tuottaisi kustantajille tappiota. Huoli oli sikäli aiheeton, että kustantajat pitivät kyllä huolta eduistaan nylkemällä ja käyttämällä Untolaa usein härskisti hyväkseen.

Untolalle riitti, että hän pysyi työllään, ”kyhäyksillään”, leivässä ja tupakassa. Vastavuoroisesti hän ei sallinut kustantajien tehdä minkäänlaisia muutoksia teksteihinsä, jotka vaikeaselkoisella käsialalla kirjoitettuina olivat latojille melkoinen haaste.

Rojaltit Tampereen Työväen Teatterille kirjoittamastaan Nuoresta mylläristä hän lahjoitti näyttelijäkunnalle. Tulitikkuja lainaamassa -teoksensa saamasta valtionpalkinnosta hän kieltäytyi, koska ”ei ollut yrittänytkään kirjoittaa teosta, joka pitäisi palkita”. Untola ei halunnut merkkailla niitä, jotka olivat jääneet palkinnoitta. Samasta syystä jotkut ovat kritisoineet nykyistä Finlandia-palkintoa.

Hautala pitää Untolan perusmotiivina provokaatiota. Untola reagoi voimakkaasti kaikkeen, mikä loukkasi hänen käsitystään oikeudenmukaisuudesta. Hän toimi poikkeuksellisen herkästi, jolloin moraalisesti oikeat ratkaisut näyttivät tavallisen kuolevaisen silmin suhteettomilta, niin hänen hyväntekijyytensä kuin pääkköytensä. Nälkiintynyt Untola lahjoitti muille elintarpeita Leppäsuon pikku palstaltaan ja asettui Työmiehen toimitukseen, kun varsinaiset toimittajat pakenivat keväällä 1918. Ei silti näytä siltä, että Hautala olisi tehnyt Untolasta pelkäämäänsä sankarihahmoa. Monia sivujuonteita myöten Untola oli monisärmäinen, muuttuva ihminen, mutta muutoksineenkin sisäisesti eheä.

KUVA3 15

19-vuotias seminaarilainen Algoth Tietäväinen otatti itsestään valokuvan käydessään Oulun ”Maanviljelys- ja Teollisuusnäyttelössä”, joka oli esillä kaupungin kansakoululla ja Heinätorilla 26.‒28. syyskuuta 1888. Tämä on tiettävästi varhaisin häntä esittävä valokuva. Kuva: Vesa K. J. Ollilaisen arkisto

* *

Sen sijaan Hautalaa askarruttaa kysymys siitä, oliko Untola vanhasuomalainen, maalaisliittolainen vai sosialisti vai kaikkia niitä. Siihen hän vastaa Untolan olleen tosisuomalainen. Sillähän asia ei tietenkään ratkea, jos sen pitää jotenkin ratketa. Kun eriarvoisuuteen perustuva luokkayhteiskunta voitiin Untolan mielestä muuttaa vain valtiollistamalla tuotantolaitokset ja ökykartanot, ideologinen näkökulma on selvä. Sosialistinen diktatuuri on toinen asia, jota Untola kauhisteli Harhamassa jo kymmenisen vuotta ennen kuolemaansa.

Työmiehen syksyn 1917 vaalikirjoituksillaan Untola sitoi itsensä vallankumouksellisiin. Hautala esittää senkin mahdollisuuden, että Untola oli liikkeessä voidakseen tehdä kaikkensa terrorin estämiseksi. Siihen eivät uskoneet ainakaan ne, jotka ymmärsivät hänet ”punaisten näkymättömäksi valistusupseeriksi”.

Untolan viimeinen kuukausi on hämmästyttävän tarkasti jäljitetty. Pienessä piirissä joskus palloteltu aihe siitä, miten Untola kuoli hinaajalla matkalla ammuttavaksi, saa moninaisen mutta selkeän kuvauksen. Untola hyppäsi mereen ja kuoli. Kuoliko hän luoteihin, aliravittuna sydänkohtaukseen vai molempiin, on sittenkin toissijaista. Sitä vastoin tuntuu vielä jälkeenpäin tärkeältä, että Untola syöksyi vapaaehtoiseen kuolemaan. Hän teki sen viime hetkellä niin, että hänen teloitustaan odottaneet sotilashenkilöt ja Suomen Kirjailijaliiton jäsenet jäivät ilman organisoimaansa kliimaksia. Hautala todistelee luotettavasti, miten näytösteloitus, ”groteski kirjallinen matinea” Untolan tappamiseksi masinoitiin.

Aivan kuin Untola olisi tiennyt.

Risto Ojanen

Untolasta ja hänen merkityksestään keskustelevat elämäkerran kirjoittaja Marko A. Hautala, dramaturgi Vesa Tapio Valo ja kirjailija-kustantaja Marko Vesterbacka torstaina 17.6.2021 klo 16 alkaen Pukstaavin ennakkojulkkareissa Sastamalassa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua