”Matkustamisesineitä”, miekkoja ja velhonkykyjä – fantasian kirjoitusopas nuorille saa uskomaan, että kirjoittaminen ei ole kuoleva laji

Kuvat: Kirsi Haapamatti

Kirsi Haapamatti

Sanottakoon tähän alkuun, että tunnen Pieni taikakauppa – fantastinen kirjoitusopas -teoksen (Haamu, 2020) kirjoittajista toisen. Tunnen jopa kustantajan. Näin käy väkisinkin, mitä pidempään kirjallisuusmaailmassa ihminen pyörii. Jossain vaiheessa eteen tulee arvosteltavaksi kaverin kirja. Väistän siis hygieniasyistä varsinaisen kirjakritiikin tekemisen ja keskityn tuhdisti minä-puheeseen.

Kuten nykyisin trendikästä onkin, opiskelen vanhoilla päivilläni uutta ammattia. Minusta tulee luovan kirjoittamisen ohjaaja. Opintojen aikana olen saanut tutustua yhteen jos toiseenkin kirjoittamisoppaaseen. Niistä suuri osa toistaa kollegoitaan ainakin jossain määrin. Kirjoitusharjoituksia ei voi kukaan määräänsä enempää (ei määräänsä enempää -ilmaisu on muuten absurdiudessaan tyhjentävästi sanottu) keksiä. Harjoituksissa on aina kaikuja jostain toisesta. Eikä siinä mitään. Olen haltioissani melkein kaikista uusista kirjoittamisoppaista, ne ovat minulle kuin sipsit.

Silti tartun oppaisiin yleensä hieman asenteellisesti. Tämänkin olen varmasti jo nähnyt ja kokeillut, vaikka en ehkä aivan näillä sanoilla ilmaistuna. Usein päädyn soveltamaan harjoituksia ja vinkkejä, hienosäädän niitä juuri omiin tarkoituksiini sopivaksi.

Pieni taikakauppa on suunnattu yli 10-vuotiaille fantasiakirjoittamisesta kiinnostuneille. Harjoitusten lisäksi kirjassa on tiiviisti selostettu fantasioiden ja satujen ominaispiirteitä ja kerrottu ymmärrettävällä tavalla myös tarinoiden rakenteesta. Aivan todella tervetullutta kertausta aikuisellekin kirjoittajalle. Vähän samaan tapaan kuin Ylen Selkouutisista, nautin Pienen taikakaupan tiivistelmistä. Joidenkin vinkkien kohdalla jäin pohtimaan, että juuri noinhan se on. Hahmoille ei kannata laittaa opettajan, koulukaverin tai naapurin nimiä tai muita selvästi tunnistettavia piirteitä, jos ei ole saanut heiltä lupaa.

Koska fantasia ei ole oma leipälajini, katsaus genren elementteihin oli tervetullutta. Taikaesineiden, pahisten ja hyvisten, saati maailmojen luominen on vaikeaa, työlästä hommaa, joka vaatii mielikuvitusta. Kirjan houkuttelevan kuvituksen myötä melkein saatan nähdä itseni kokeilemassa jotain harjoitusta ihan kirjaimellisesti.

Klassisista hahmoista etenkin peikko resonoi jollain tavalla. Yleensä peikot ovat epäsiistejä, ilkeitä ja vähän yksinkertaisia. Joskus ne nappaavat omakseen ihmislapsia ja vaihtavat tilalle omia peikkolapsiaan.

Monet kirjan vinkit houkuttelevat esimerkiksi satiirin kirjoittamiseen. Fantasia, seikkailutarinat ja sadut eivät ole ainoita tekstityyppejä, joihin vinkkejä voi soveltaa.

Päällimmäiseksi ajatukseksi Pienestä taikakaupasta jää itselleni tämä: Miten ihanaa, että kirjalla on kohderyhmä! Lapset kolmannesta luokasta ylöspäin. On ilahduttavaa, jos ja kun tällainen kirjoittavien lasten lauma on olemassa. On ihanaa, että heitä on. Haluaisin kiittää heitä kädestä pitäen, niin sykähdyttävää on tietoisuus kirjoittavien lasten olemassaolosta. Ympärilläni näen vain kännykkäänsä tuijottavien pikkuihmisten lasisilmäisiä armeijoita. Epäilen heidän edustavan suurta pahaa, jota vastaan taistellaan. Usein paha johtaja haluaa valtaa ja rikkauksia tai ylipäänsä vain vastustaa kaikkea hyvää ja kaunista.

Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ja Broci (kuvitus): Pieni taikakauppa. Fantastinen kirjoitusopas. Haamu, 2020. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia kirjasta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua