Lukupäiväkirja 2023 – osa 12: runoja, nuortenkirjoja, fantasiaa

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari, teksti

Nuortenkirjallisuuden edistämisen – ja hyvien kirjojen lukemisen – hengessä tartun Lukemisen kulttuurien rinnalla Heidi Silvanin Sutinasuodattimeen (Myllylahti, 2023). Ysiluokalta päässeen tyttökolmikon kesälomasta ja poikaseikkailuista kertova romaani vaikuttaa hauskalta.

Sutinasuodatin oli oikein viihdyttävä kirja tyttöjen poikajahdista. Kovin paljon muusta eivät nämä tytöt puhu kuin pojista, mutta toisaalta, sellaista se taitaa olla. Aikuislukijalle kirjan parasta antia ovat aikuishahmot. Kepeän opettavainen sävy tässä on; vaikka tytöt kovasti neitsyydestä eroon pääsemisen perään ovatkin, lopputulos on kuitenkin sovinnaisempi. Kirjassa oli mainiota huumoriakin, joten kyllä tätä voisi yläkoululaisille suositella.

Kaija Rantakarin aikaisemmista runokokoelmista Koko meren laajuus (Poesia, 2018) on selvästikin viekoittelevin, sillä sen jouduin jo palauttamaan kirjastoon varauksen johdosta. Sain sen kuitenkin jo takaisin, joten luetaan nyt sitten. Fragmentaarinen kokoelma aaltoilee merenä moneen suuntaan ja kuten jo Kertosäe-kokoelmasta kävi ilmi, Rantakari on oivallisen aistillinen ja suorastaan eroottinen kirjoittaja. Tällekin siis vankka suositus, jos haluat lukea sykähdyttävää runoutta.

* *

Seuraavana romaanina aloitan Akwaeke Emezin Hölmön rakkauden (Kosmos 2023, suom. Kaisa Kattelus). Emezi on kirjoittanut kaikenlaista jännittävää; tämä on ymmärtäkseeni jonkin verran suoraviivaisempi rakkausjuttu. Olen kuullut kirjasta kehuja luotettavalta taholta, joten ei muuta kuin heittäytymään mukaan.

Hölmö rakkaus oli nimensä veroinen. Pidin kirjan suomenkielistä nimeä vähän kalpeana verrattuna alkuperäiseen Florence and the Machine -sitaattiin You Make a Fool of Death With Your Beauty, mutta kirjan luettuani on myönnettävä, että hyvä tämä suomenkielinen nimikin on: hienosti se kuvaa kirjaa, jossa rakastutaan tosiaan hölmösti.

Melkoista romantiikkaunelmointia on luvassa; tässä kirjassa kaikki on jotenkin isoa, kallista ja erinomaista. Yksi päähenkilöistä on ammatiltaan kokki, mutta ei mikä tahansa kokki – tietysti hän on kahden Michelin-tähden huippukokki ja aivan sikamaisen rikas. Hölmö rakkaus on siis rikkaan menestyvän eliitin juhlaa, mutta vaihtelun vuoksi se rikas eliitti ei ole valkoista ja vaikka kirjan rakkaustarina on miehen ja naisen välinen, queer-elementtejäkin on vahvasti mukana. Kaikkiaan siis ennemmin överit kuin vajarit, tuntuu olevan Emezin linja.

Iltalukemisena jatkoin vielä Kaija Rantakarin runokokoelmien läpikäyntiä. Salit (Poesia 2021) on kuulemma kirjoitettu tietyille muotokuvien naisille; siinä kuljeskellaankin museon tai gallerian saleissa ja katsellaan. Katseen kuvaus on herkkää ja tyylikästä. Tämä on syvällinen, tulkinnalle paljon mahdollisuuksia suova kokoelma.

* *

Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän (Otava, 2023) pääsi nyt lukuvuoroon. Kirja kertoo Didistä, joka muuttaa kahdeksannelle luokalle uuteen kouluun. Siellä Didi, innokas larppien kirjoittaja ja täysnörtti, kohtaa koulun kingin Domen, joka pakottaa Didin päiväkirjanpitäjäkseen. Didille Dome näyttää itsestään toisen puolen, jota muut eivät näe. Didi rakastuu tähän herkkään poikaan pahiksen pinnan alla – mutta sitä poikaa ei kukaan muu saa nähdä. Romaanin asetelma on aika epäuskottava (ja muutenkin tuntui vaikealta hahmottaa, että nämä ovat kahdeksasluokkalaisia; olisi vaikea kuvitella paikallisen koulun janttereita tähän), mutta kirjassa on silti vallan söpöä romantiikkaa ja siitä jäi hyvä mieli.

Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire (Kosmos, 2023) vaikutti kuvastossa kiinnostavalta, joten nyt on aika tarkistaa, vastaako todellisuus kuvastovaikutelmaa. Vähäpesolan esikoisteosta en ole lukenut, joten tulen tähän kirjaan vailla suurempia ennakkokäsityksiä.

Kirja-alaa romaaneissa on tietysti loputtomiin, mutta kustannustoimittajia työssään vähän harvemmin. Suurenmoisessa epävireessä on sellainen; vähän jäi kieltämättä kiinnostamaan päähenkilön kustannustoimittama urkujen historiaa käsittelevä kirja. Tätäkin lukiessa tuli googlailtua urkujuttuja. Siinä sivussa päähenkilö elää elämäänsä, jota Vähäpesola kuvaa jotenkin pelkistetysti ja vähäeleisesti. Tässä kirjassa ei räisky ja roisku, tyyli on ennemmin maltillinen ja toteava.

Kun Ágota Kristófin Kolmas valhe (Tammi, 2023; suom. Ville Keynäs) tuli kirjastosta, se piti tietysti aloittaa heti ja lukea jo samana iltana loppuun. Kaksosten tarinan kolmas osa lähti liikkeelle todella kiinnostavasta asetelmasta, olihan toisessa osassa vedetty mattoa ensimmäisen osan alta reippaasti. Ei tämä kolmas osa varsinaisesti suurta varmuutta asioista tarjoa, mutta jonkinlaista valaistusta kuitenkin. Ellei kaikki sitten ole vain kolmatta valhetta… Trilogia on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja ansiokas, mutta ensimmäisen osan täräyttävyyteen eivät jatkot aivan yltäneet.

* *

Sain vihdoin loppuun Lukemisen kulttuurit (Gaudeamus, 2023). Aika raskasta luettavaahan tällainen akateeminen tutkimuskatsaus on; tässäkin on 20 artikkelia, jotka esittelevät erilaisia tutkimustuloksia, joten omaksuttavaa on. Luin suosiolla aika pintapuolisesti sen, mikä vähemmän kiinnosti. Kiinnostavaa sisältöä toki oli: artikkelit kirjabloggaajista, kirjastonkäyttäjien lukumieltymyksistä ja lukemisen historiallisista konteksteista olivat mielenkiintoisia. Koulua käsittelevät artikkelit ovat epäilemättä hyödyllisiä lukemisen ja kirjallisuuden opetuksen parissa toimiville.

Stina Saaren esikoiskokoelma Änimling (Teos, 2018) tuli vastaan Tanssiva karhu -voittajien joukossa ja sen perusteella uusi Onninno-kokoelma (Kosmos, 2023) oli ehdottomasti luettava. Änimling oli omintakeinen ja niin on Onninnokin; se kartoittaa kirjallisuuden rajoja ja tekee runoutta muun muassa runoilijan sormenjäljistä. Onninno tekee runoutta puuttuvista kirjaimista ja vaeltaa siellä, missä sanat eivät riitä. Ei helppoa, mutta kiehtovaa! Mikä ihastuttava taideteos.

Luin myös Miira Luhtavaaran Sinusta roikkuu valoa -kokoelman (Teos, 2019), koska Luhtavaaran uusin runokokoelma Pinnallisuus (Teos, 2022) teki vaikutuksen ja lisäksi Luhtavaaran romaani Tuhkaksi tekemisen taika (Teos, 2023) oli hyvä. Tämä varhaisempi kokoelma vuodelta 2019 oli paikoin mainio, mutta kokonaisuutena ei ihan samalla tavalla vakuuttanut kuin Pinnallisuus. Tälläkin kokoelmalla on kyllä hetkensä, mutta varsinkin perhe-elämää kuvaavat eri puhujat tuntuivat vähän väkinäisiltä. Luhtavaara osuu kuitenkin säkeillään sen verran hyvin, että kokonaisuus jää plussan puolelle.

* *

Tietokirjalukemisena aloitan Karin Bojsin Euroopan esiäidit – 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa -kirjan (Minerva, 2023; suom. Jänis Louhivuori), jonka olen luvannut arvioida Kulttuuritoimitukselle. Bojs on myös hyvä tieteen popularisoija, ainakin edellinen suomennos Homo europaeus (Minerva, 2016; suom. Jänis Louhivuori) oli erinomainen katsaus ihmisen historiaan. Nyt on luvassa uusimman tutkimustiedon mukaiset näkökulmat.

Kirjan lukeminen vei aikansa ja välissä tuli luettua useampikin romaani. Sellaista se tietokirjojen kanssa usein on. Euroopan esiäidit oli kuitenkin oikein kelpo katsaus eurooppalaisen väestön kehityskulkuihin aina ensimmäisistä asuttajista indoeurooppalaisten saapumiseen ja viikinkeihin asti. Bojs kirjoittaa pääasiassa hyvin (parilla vähän ärsyttävällä maneerilla) ja uusin tutkimustieto on tietysti aina kiinnostavaa. Tästä saa mukavasti uutta näkökulmaa eurooppalaisten ihmisten alkuperästä.

Tällä tavalla hävitään aikasota -kirjaa (Hertta 2023; suom. Kaisa Ranta) olen odottanut jo jonkun aikaa. Scifikirja kertoo kahden eri puolilla aikasotaa toimivan agentin välille syntyvästä yhteydestä, joka etenee kirjeiden välillä. Kirjeenvaihtoteema kiinnostaa ja tällainen kehuttu, napakka scifitarina houkuttelee kovasti.

Tällä tavalla hävitään aikasota oli erinomainen. Kahden suuren sodan vastakkaisilla puolilla olevan aika-agentin välinen kirjeenvaihto ja siinä kehkeytyvä hienovarainen romanssi toimii erittäin hyvin. Kerrassaan tyylikäs kirja. Hertta-kustantamo on nopeasti profiloitunut mielenkiintoisten scifikirjojen julkaisijaksi, toivottavasti meno jatkuu näin hyvänä vastedeskin. Tein suomentaja Kaisa Rannasta haastattelun Kirjavinkkeihin.

Sain seuraavaa Onnimannia varten käsiteltäväksi pari rahaa käsittelevää lastenkirjaa. Eddie Reynoldsin, Lara Bryantin ja Matthew Oldhamin Mitä on raha (Nemo, 2023; suom. Mika Siimes) on ilmeisesti alun perin 8–12-vuotiaille suunnattu tietokirja rahasta; saapa olla melkoisen fiksu kahdeksanvuotias, joka tämän sisäistää, sillä kirjassa esitellään rahaa tavalla, josta oppii uutta sellainen aikuinenkin, joka ei ole aiheeseen perehtynyt – vai moniko osaisi selittää vaikkapa mitä on fiat-raha? Marco Bonattin kuvitus toimii ja sisältö on hyvin perusteellista, mutta myös lastenkirjaksi sopivan suoraviivaista. Kelpo tietokirja, tätä kannattaa varmasti lukea aikuisen ja lapsen yhdessä, niin aikuinenkin oppii yhtä ja toista uutta.

Toisena rahakirjana on hyviä lasten tietokirjoja tehneen Elina Lappalaisen Tornihuoneen salaseura -sarjan avausosa Rahan jäljillä (Tammi, 2023), jossa lapset pohtivat raha-asioita yhden kaveriporukasta mokattua ostamalla luvatta liian kalliin puhelimen. Mistä voisi saada rahaa, jotta tilanteen saisi paikattua? Romaanimuotoon kirjoitetussa kirjassa on paljon suoraa tietokirja-ainesta ja oppia raha-asioista. Kaveriporukkaan mahtuu köyhempiä ja varakkaampia, ja rahaan annetaan monenlaista näkökulmaa. Aika keskiluokkaisen optimistista, mutta kyllä tästä hyvin raha-asioiden perusteet oppii.

Koska keskeneräisiä kirjoja ei ole tarpeeksi, aloitan vielä uutta luettavaa. Tittamari Marttisen Tähdet syntyvät sattumalta (Kvaliti, 2023) on nuorten säeromaani, ja sellaisiahan on aina ilo lukea.

Tähdet syntyvät sattumalta oli oikein mainio kertomus nuoresta naisesta, joka ajautuu vähän hankalaan tilanteeseen innossaan saada elämäänsä uusi ihana ihmissuhde. Pohdiskelu vanhan suhteen tylsyydestä ja uuden jännittävyydestä on kiinnostavaa ja asetelma kaikkiaan mainiosti rakennettu. Säeromaanina tämä on sujuva, joskin typografinen kikkailu esimerkiksi kirjasinkoolla hankasi tässä vähän jotenkin vastaan.

* *

N.K. Jemisin nousi Murtunut maailma -trilogiallaan vankasti kiinnostavien kirjailijoiden listalle, joten uuden sarjan avaus Kaupunki joksi tulimme (Jalava, 2023; suom. Mika Kivimäki) pääsi lukulistalle vaivatta. New Yorkiin sijoittuva kirja on aikuisten fantasiaa, jossa on lovecraftilaisia kauhuvaikutteita, joten kuulostaa kyllä lupaavalta.

Kaupunki joksi tulimme oli oikein mainiota urbaanifantasiaa. Lovecraftilaista kauhua hyödynnettiin, mutta kirjaston kirjan selkään laittama fantasialuokitus on kyllä kauhua osuvampi; ei tämä varsinaisesti kauhukirja oli, vaikka kammottavaa epäeuklidista geometriaa sivuilta tihkuikin. Odotan mielenkiinnolla, miten trilogia jatkuu. Suomennoksessa oli harmillisesti häiritsevän paljon virheitä. Mika Kivimäki on yleensä hyvä kääntäjä, mutta tässä oli kummallisen paljon hutilointia. Myös ihan lyöntivirheitä oli runsaasti, eli moitteet kuuluvat myös kustannustoimittajalle: kirja vaikuttaa kiireessä ja huolimattomasti tehdyltä.

Iltaselle runokirja: nappasin hyllystä vähän vanhemman kokoelman, Helena Sinervon Oodeja korvalle (WSOY 2003). Ei hullumpi kokoelma, kyllähän Sinervo on jo moneen kertaan taitavaksi todettu, mutta ehkä tämä sittenkin on vähiten suosikki tähän asti lukemistani. Kokoelman jokaisesta osiosta löytyy kuitenkin vähintään yksi sen verran terävä runo, että kokoelman lukeminen on vaivan arvoista.

Kirjastoon saapunut Kohtalokas kotiinpaluu (Bazar, 2023; suom. Timo Korppi) eli kymmenes Louis Pennyn Armand Gamache -dekkari piti hakea hetimiten ja ottaa luettavaksi saman tien. Mikäpä jouluksi paremmin sopisi kuin leppoisa dekkari ja Pennyn kirjojen kohdalla luotto on korkealla: hyvää on luvassa.

Hyvinhän Pennyn kymmeneskin dekkari toimi. Edellisessä osassa oli saatu pakettiin isompia pitkäaikaisia juonia; tässä rakenneltiin vähän pienemmän päälle, mutta kiinnostavaa on toki se, miten Armand Gamachen eläkepäivät käynnistyvät. Työpainotteisesti, näemmä! Aika kiemuraisen juonen oli Penny kirjaan rakentanut. Ehkä vähän teennäisen, kenties, mutta vähät siitä: lukukokemus oli oikein nautinnollinen siitä huolimatta.

Ostin pojalleni joululahjaksi R. F. Kuangin Babelin (Teos, 2023; suom. Helene Bützow), mutta onhan se toki minullakin kirjastosta lainassa. Sen verran paksusta kirjasta on kyse, että lukeminen lienee syytä aloittaa hyvissä ajoin ennen eräpäivää. Odotukset ovat korkealla, sillä olen kuullut kirjasta paljon hyvää Instagramin puolella.

Babel oli erinomainen. Kirjan taikuuden sävyttämä 1820-luvun brittiläinen imperiumi oli hauskasti rakennettu ja peilasi hienosti nykypäivän riippuvuutta erilaisista teknologioista. Kirja on tulvillaan kiinnostavaa puhetta etymologioista ja kääntämisestä – kaksi aihetta, joista pidän paljon – ja lisäksi sen kuvaus imperiumista tulee sopivasti ulkopuolelta tuoden kaikkeen vahvasti antikolonialistisen sävyn. Ei siis ihme, että kirja on menestynyt hyvin.

Viimeinen lukematon Kaija Rantakarin runokokoelma oli esikoinen Mikado (Poesia 2015). Tämä Poesian julkaisema kokoelma on tyyliltään kovin poesialainen: on sivuille leviteltyjä pieniä fragmentteja, joista rakentuu sitten jotain suurempaa. Tyylilaji on sinänsä neutraali asia: joskus se toimii, joskus ei. Mikado kallistuu vankasti toimivan puolelle.

Jostain syystä, vaikka en koirista erityisemmin pidä, olen lukenut tänä vuonna kolme koirista kertovaa runokokoelmaa. Hanna Stormin Silittäisinkö häntä vähän -kokoelmassa (Aviador, 2023) liikutaan parisuhteen ja koirasuhteen välillä. Herkän kapeaviivainen kirjasin tekee tekstistä ilmavaa, ja tekstin tyyli vaihtelee aforistisen tiiviistä väljempään. Eläinsuhteen kuvaus on kiehtovaa.

* *

Yhteenveto

Tässä kohtaa lienee hyvä tilaisuus tiivistää lukuvuotta vähän numeroiksi. Vuoden aikana luin 260 kirjaa ja StoryGraphin mukaan noin 53 000 sivua. Rapiat tuhat sivua viikossa, siis. Sivu on toki lähes hyödytön mittayksikkö, se kun tarkoittaa niin kovin eri asiaa tiiviissä romaanissa, fragmentaarisessa runokirjassa tai lasten kuvakirjassa.

Lukemiseni kallistuivat vankasti fiktion puolelle: melkein 80 prosenttia lukemastani oli kaunokirjallisuutta. StoryGraphin listalla suosikkigenreni olivat runous, literary fiction eli korkeakirjallisuus, nykykirjallisuus, lastenkirajt ja nuortenkirjat. Luin myös paljon esseitä, sateenkaarevaa kirjallisuutta, historiallista kirjallisuutta ja klassikoita. Sarjakuvat ja elämäkerrat olivat lukemistani genreistä harvinaisemmasta päästä. Suosituin lukemani kirja oli Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna (Gummerus, 2023; suom. Taina Helkamo). Maistui se minullekin.

Lukemani kirjat hankin pääasiassa kirjastosta: vain 20 kirjaa päätyi käsiini jotain muuta kautta, lähinnä ostamalla (8 kirjaa) ja arvostelukappaleina (7 kirjaa). Luen ensisijaisesti kotimaista kirjallisuutta: jakauma meni 177–83 kotimaisen kirjallisuuden hyväksi. Kotimaisen kirjallisuuden vaakakupissa painaa kuutisenkymmentä lukemaani runokokoelmaa, koska luen erittäin vähän ulkomaista runoutta. Ulkomaisesta kirjallisuudesta noin puolet, 40, oli angloamerikkalaista, 27 kirjaa eri puolilta Eurooppaa ja muuta maailmaa – hajanaisesti Aasiaa, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa – oli 16 kirjan verran. Kirjoittajien sukupuolijakauma oli 189–76 naisoletettujen hyväksi; muutama muunsukupuolinen kirjailijakin joukkoon mahtui.

Lukupäiväkirjan kirjoittaminen oli hauskaa, mutta paikoin vähän raskasta. Tätä tuli nimittäin kirjoitettua: lopullisessa dokumentissa oli noin 31 000 sanaa, siis ihan kohtuullisen mittaisen romaanin verran. Toivottavasti kiinnosti ja löysitte lukupäiväkirjoista kiinnostavia kirjoja luettavaksenne; minulle asti palautetta ei lukijoilta ole päätynyt, mutta onhan se toki sen verran monen mutkan takana, ettei ole ihmekään. Kuulemma nämä ovat sentään joskus vilahdelleet Kulttuuritoimituksen 20 luetuimman jutun listoilla. Jos jotain terveisiä haluaa lähettää, se onnistuu vaikkapa Instagramissa @mikko_lukee-tilin kautta.

Lukuvuosi 2024 on jo käynnistynyt ja ensimmäiset kirjat on luettu. Jatkan lukupäiväkirjaa Kulttuuritoimituksen sivuilla, mutta formaatti saa pienen kevennyksen.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua