Kuvat: Stella Harasek / WSOY
KIRJAT | Kaija Rantakarin neljäs teos Kertosäe piirtää tarkoin vedoin kuvan yhdestä yöstä. Teos on minimalismissaan pientä liikettä, jossa merkitykset kasvavat yksityiskohdista.
”Rantakari ripottelee mukaan teräviä huomioita, jotka saavat hymyilemään romanssikonventioille.”
ARVOSTELU
Kaija Rantakari: Kertosäe
- WSOY, 2023.
- 54 sivua.
Kaksi ihmistä kohtaa ja viettää yön yhdessä – mitä siitä enää sanomaan? Kaija Rantakarin neljäs teos Kertosäe (WSOY, 2023) piirtää kuitenkin tarkoin vedoin kaikkea muuta kuin kyllästyttävän kuvan yhdestä yöstä.
Rantakari palaa toisen teoksensa, Toisinkoisen ja Kalevi Jäntin palkinnon voittaneen Koko meren laajuuden (2018) kohtaamisen ja tuntemisen teemoihin. Vesa Rantama kirjoitti tuolloin Helsingin Sanomien arvostelussaan paradoksista, kuinka Rantakarin runous ”on melkein kiusallisen intiimiä, vaikka se ei tee elettäkään ollakseen rajua tai paljastavaa”.
Niin on nytkin: puhuja lähtee iltaan ”iho ihon päällä” ja lopulta ollaan tilanteessa, jossa ”hengityksen tumma hevonen/, pidätän sitä reidet väristen/ sinäsinä siinäsiinä// tulet kun pyydän”.
* *
Teos on minimalismissaan pientä liikettä, jossa merkitykset kasvavat yksityiskohdista. Säkeet ovat välähdyksiä illan ja yön etenemisestä, jossa moneen suuntaan avautuvien kuvien kohdalle haluaa jäädä kuuntelemaan ja katselemaan näkyjä kuten ”avattujen pullojen perintönä/ ilon rautalankamuodostelmat”.
Kieli kasvattaa myös eroottista kaarta, jossa kuvat kiihtyvät kohti mystisesti sävyttynyttä maailmaa yön huipulla. Se ei kuitenkaan jää leijumaan paratiisieetteriin, sillä samalla läsnä on myös hyvin realistinen fyysinen taso, jossa on ”taipeiden suolaiset lähteet, liukkaat”. Mukana on niin ikään myös rosoa, kun yö taittuu aamuksi ja sen yli: ”huulesi painuvat silmäkulmaani/ eilisen musta leviää ohimolle”. Teoksen yöstä tulee kertosäe, yksi monista eikä vuosituhannen rakkaustarina.
Rantakari ripottelee mukaan teräviä huomioita, jotka saavat hymyilemään romanssikonventioille. Yksi kohokohdista on alkuillan ”pöydälle unohtunut kätesi,/ tarjottu, lähes ojennettu// tahallinen asetelma”.
* *
Jossain vaiheessa yön kliimaksissa olisi kuitenkin kaivannut enemmän tällaista vaihtelua. Hekumassa viipyminen on toki tarkoituskin, sillä kuten teoksessa ilmoitetaan, ”Orionin vyö kiristää yön tiimalasin hitaammaksi”, mutta erilainen purupinta (enkä tarkoita tätä nyt sadomasokistisesti) ennen aamua olisi voinut vielä lisätä syvyyttä.
Mutta tämä on lisäannoksen toivomista, kun on jo saanut loistavan kattauksen. Kertosäkeessä kynä on teroitettu oikein teräväksi, ja ihmiskohtaaminen asettuu oivaltaviin muotoihin kellosepän tarkkuudella.
Anna Hollingsworth
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Neonkaupunki-fantasiatrilogian päätösosa jää hiukan sekavaksi – arviossa Luutivoli
KIRJAT | Susanna Hynynen ja Dess Terentjeva ovat luoneet hienon slaavilaisfantasian, mutta sen kliimaksi kompastelee langanpätkiinsä.
Punaisten pako päättyi Lahden edustalle vappuna 1918 – arviossa Tuomas Hopun Tien päällä Lahti
KIRJAT | Tuomas Hoppu huipentaa kirjasarjansa Suomen sisällissodasta. Matkan varrella tuhottiin Vesilahti perusteellisemmin kuin mikään muu kunta sodan aikana.
Romaani täynnä tapahtumia ja historiaa – arviossa Kahdeksas elämä (Brilkalle) osa 1
KIRJAT | Nino Haratishvilin romaani kertoo ihmisistä Georgian sosialistisessa neuvostotasavallassa; jotkut se heitti vallan huipulle, toiset vankityrmiin ja kuolemaan.
Poika joka huusi sutta – arvioitavana Louise Pennyn Pedon mieli
KIRJAT | Rikoskomisario Armand Gamachesta kertovan Three Pines -dekkarisarjan yhdestoista osa on luotettavaa laatua moneen kertaan palkitulta Louise Pennyltä.
