Kuvat: Wikimedia / Enostone Kustannus
KIRJAT | Marja Heinonen ei päässyt suomennoksia lukemalla Louise Glückin runojen maailmaan. Käsiin täytyi etsiä myös alkukielinen teos.
”Käännösrunoja ei koskaan pitäisi julkaista irrallaan alkuperäisestä, tai ainakaan lukea. Rinnakkain lukemalla voi saada syvyyttä suuntaan tai toiseen.”
Louise Glück: Villi iiris (alkuteos 1992; Enostone, 2023; suom. Anni Sumari). 91 sivua.
Villi iiris on Louise Glückin jo vuonna 1992 kirjoittama runokokoelma, jolla hän murtautui lopullisesti yhdysvaltalaisen yleisön tietoisuuteen. Syy kirjan kääntämiseen suomeksi vasta nyt johtuu varmasti Glückin vuonna 2020 saaman Nobelin kirjallisuuspalkinnon tuomasta nosteesta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Glückin runot ovat kauniita ja syviä, koskettavia ja viiltävän osuvia. Nobel-komiteakin ylisti Glückin erehtymättömän runollista ääntä, joka karulla kauneudella tekee yksilöllisestä olemassaolosta universaalia.
Villi iiriksen suomennoksessa Glückin kielen kauneudesta ja huikeasta rytmistä on menetetty paljon, koska suomen kieli elää ja hengittää kovin toisenlaisilla pelisäännöillä kuin englanti.
Tunnustan heti alkuun, että pidän äärettömän paljon Louise Glückin runoista. Pidän hänen tavastaan käyttää kieltä. Kuitenkin iso osa ihailustani kohdistuu siihen, miten hän käyttää juuri omaa äidinkieltään, englantia.
En ollut hetkeen lukenut Glückin runoja, kun otin Villin Iiriksen suomennoksen käteeni ja aloin paneutua siihen. Muutaman runon luettuani luovutin, en päässyt sisälle tuttuun tunnelmaan. Ennen kokemani yhteys minun ja runoilijan kokemusmaailman välillä oli ohut.
Niinpä kävelin seuraavana päivänä kirjakauppaan ja ostin samojen runojen englanninkielisen version. Tämän jälkeen luin kirjoja rinnakkain ja runot alkoivat taas hengittää, koskettaa ja viestittää. Luin ensin alkuperäisen englanninkielisen ja sen jälkeen Anni Sumarin käännöksen.
* *
Tulee jälleen kerran mieleen se vanha totuus, miten käännösrunoja ei koskaan pitäisi julkaista irrallaan alkuperäisestä, tai ainakaan lukea. Rinnakkain lukemalla voi saada syvyyttä suuntaan tai toiseen. Kun ei ymmärrä alkuperäisen kielen kaikkia vieraita sanoja tai ilmaisuja, voi turvautua suomenkieliseen tulkintaan. Silti voi nauttia alkuperäisestä rytmistä ja pienistä runoihin kätketyistä salaisuuksista. Toisaalta suomenkielisen käännöksen ollessa läsnä, voi nauttia itselle oudommallakin kielellä tehdyistä runoista. Tekstin rytmi, sanojen soinnut tai kielen tunnelma voivat koskettaa, vaikka sanoja ei ymmärtäisi.
Oma tapani nähdä runot on yksi monista mahdollisista. Siksi olin utelias, millaisin silmin kääntäjä, itsekin runoilija, Anni Sumari, on katsellut Glückin runoja. Hän kirjoitti sähköpostissaan minulle, miten hän ensin oli lukenut läpi koko kirjan saadakseen kokonaisvaikutelman ja sen jälkeen käänsi runot yksi kerrallaan siinä järjestyksessä kuin ne olivat alkuteoksessa.
– Ensin luin runon ääneen: pistin merkille sen rytmin, toistuvat sanat tai rakenteet, mahdolliset loppu-, alku- ja sisäsoinnut, mahdollisen kielellisen tai rakenteellisen kehittelyn (esim. säkeet pitenevät koko ajan runon edetessä) jne. Toisin sanoen analysoin runon alkukielellä. Sitten vain pyrin toistamaan samat efektit ja ajatussisällön suomeksi, kuvaili Sumari prosessia.
Glück käsittelee runoudessaan usein synkkiä teemoja, erityisesti traumoja. Hän on kirjoittanut paljon kuolemasta, menetyksestä, kärsimyksestä, epäonnistuneista ihmissuhteista sekä yrityksistä parantua ja uudistua. Villi Iiris kulkee samassa viiltävässä maailmassa, mutta runojen näyttämönä on puutarha, jossa kukilla on älykäs ja tunteikas ääni. Luonto on yksi Glückin iso teema.
Monet runot kirjassa on nimetty jonkun kukan mukaan. Olisin käännöksessä toivonut, että latinankieliset nimet runoille olisi jätetty paikalleen, sillä jo ne ovat runollisen herkkiä ja johdattavat Glückin puutarhaan. Alkuperäiset nimet “Trillium” ja “Lamium” aukesivat kauneudessaan tällaiselle ei-hortonomille paremmin kuin suomenkieliset vastineensa “kolmilehti” ja“peippi”. No, ne saivat googlettamaan, mistä ihmeestä on kyse.
Sumari ei koe, että runoja suomentaessa hänelle kyse on kääntämisestä, vaan uudelleen luomisesta.
– Se, mitä syntyy, ei ole Louise Glück ja hänen runonsa, enkä se ole myöskään minä ja minun runoni, vaan syntyy jotain uutta, joku kolmas, joka elää kielten kohtaamisen tuottamasta energiasta, ja tämän kolmannen runot. Sillä kolmannella saattaa olla myös oma sielunsa…
Ehkä tässä selitys sille, että Villi Iiris ei käännöksenä kolahtanut minuun. Kun kirjan kannessa lukee Louise Glück, minä lähden etsimään sivuilta hänen maailmaansa. Sen vangitsevuuteen on muiden vaikea, ehkä mahdoton päästä.
Minä kaipaan sitä, kaikki eivät.
Marja Heinonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Minimalistista, tarkkaa ja säästeliästä kerrontaa – arviossa Henri Hirvenojan Djiboutin aavikon paino
KIRJAT | Hirvenojan Japani-kokoelman tavoin Djibouti-kokoelma on tavattoman informatiivinen myös asiasisällöltään, mutta tämä ei suinkaan vähennä sen arvoa runoteoksena.
”Kutsukaa meidät kahville!” – Kirsi Kunnas esitti mutkattoman toiveen, joka johti elinikäiseen ystävyyteen
HENKILÖ | Millaista oli kirjoittaa Kirsi Kunnaksesta? Kirjallisuuden professori (emerita) Leena Kirstinä tutustui Kunnakseen 1970-luvulla ja kirjoitti hänestä neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Kirsi Kunnas kirjoitti yli 40 vuotta sitten nuoren Jounin vihkoon Lahden kirjailijakokouksessa uniikin lorun
LUKIJOILTA | Lukijoiden muistoissa nousevat esiin sekä Kirsi Kunnaksen kirjoittamat rakkaat runot että huumorintajuinen ja välitön ihminen runojen takana.
”Ilman mielikuvitusta ei pärjäile” – Vilja-Tuulia Huotarinen ottaa runoteoksellaan osaa keskusteluun kirja-alasta
KIRJAT | Menettämisestä, säilyttämisestä on runomuotoinen puolustuspuhe ja ylistyslaulu kirjallisuudelle ja ylipäänsä taiteelle. Runokokoelma sisältää myös avoimen kirjeen ministerille.
