Kuva: Elina Talvio
KOLUMNI | Elina Talvio kirjoittaa aarteista, joita kirjastojen poistohyllyihin kätkeytyy. ”Välillä minun pitää suorastaan kieltää itseäni, että en mene lähellekään kirjastoa. Tiedän, että sorrun kuitenkin.”
Kirjaston poistolaarissa minulta lähtee usein lapasesta. ”En osta mitään, tai korkeintaan viisi”, sanon itselleni ja poistun tavallisesti kymmenen kirjan kanssa. Välillä minun pitää suorastaan kieltää itseäni, että en mene lähellekään kirjastoa. Tiedän, että sorrun kuitenkin.
Kirjasto on siitä tylsä laitos, että sieltä yleensä löytää vain sen, mitä osaa hakea. Poistoissa on alennusmyynnin löytämisen iloa, mutta kaikkein parasta on löytää kirjoja, joita ei osannut kuvitella olevan edes olemassa.
Poistolaarista on löytynyt rikosromaani, jossa päätodistajana on kasvosokea nainen (Saana Saarinen: Kuolema sanoo irti) ja lääkärin kirjoittama kirja siitä, mitä ihmisessä tapahtuu kuoleman hetkellä (Sherwin B. Nuland: Kuinka kuolemme). Kuolemakirja ei ole vain tietokirja vaan osa tekstistä on hyvinkin henkilökohtaista.
Poistuvien joukossa on välillä vain pari vuotta vanhoja opuksia, lähes uutuuskirjoja siis, ja toisaalta ikivanhoja koulukirjoja, joista pääsee näkemään vilauksen mennyttä maailmaa. Suomen maantiede vuodelta 1983 on juuri tällainen.
* *
Villitys syttyi ohimennen vuonna 2007, kun tulin ostaneeksi poistoista Barry Lopezin kirjan Arktisia unelmia. Se kertoo hänen matkoistaan ikijään maisemissa Kanadan pohjoisosissa ja siellä tapaamistaan alkuperäiskansojen ihmisistä.
Jäälakeuksien kansoilla on ihan omanlaisensa kykypaletti. He osaavat tulkita matalalla roikkuviin pilviin heijastuvista väreistä sen, onko jää jalkojen alla monivuotista vai uutta, heikkoa vai pysyvää. Heillä on ällistyttävä suuntavaisto, ja he ovat tottuneet elämään, jossa ympäristö muuttuu jatkuvasti, mikä on vaikuttanut osaltaan myös kieleen.
Siitä se sitten lähti, ja sen jälkeen olen metsästänyt poistolaarista tuota vau-elämystä.
* *
Kotikaupunkini Kotkan pääkirjaston aulassa on toinen vähän samankaltainen aarreaitta: kirjojenvaihtokaappi. Sinne voi kuka vain tuoda ja sieltä viedä mitä haluaa ilmaiseksi. Ainoa ehto on, että kirjat eivät saa olla homeisia.
Täytyy myöntää, että olen aika usein ottavalla puolella, mutta olen jotain kyllä sinne vienytkin. Viimeksi olen lukenut kirjakaapista bongaamani Avalonin usvat (Marion Zimmer Bradley, 1983). Aika moni tuokin sinne klassikoita, joita ajattelee jonkun toisenkin haluavan lukea.
Kirjat ovat yleensä hyväkuntoisia, harva kehtaa tuoda huonoa. Aina silloin tällöin voi havaita, että kaappiin on tyhjennetty kuolinpesää, kun sieltä löytyy nätissä rivissä parikymmentä sotakirjaa, Carolyn Cooksonia tai hengellisiä kirjoja. Kirjakaapista löytää myös teoksia muilla paikallisilla kielillä: ruotsiksi, venäjäksi ja englanniksi.
Tässä kaikessa on vain yksi ongelma: mihin minä nuo hetken hurmiossa kotiin laahaamani kirjat laitan?
Elina Talvio
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirjailijan täytyy kuvitella ikäviä ja ahdistaviakin asioita, jotta niille voitaisiin tehdä jotakin
KOLUMNI | Jos Civil War -elokuva saa jotain ajattelemaan, niin maailmanloppuelokuvia, draamoja kuvitellusta ydinsodasta. Niille oli kylmän sodan aikoina kysyntää.
Älä polta tätä kirjaa – Ray Bradburyn Fahrenheit 451 on yhtä ajankohtainen nyt kuin 1950-luvulla
KOLUMNI | Kaikki kirjat eivät vanhene. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ehkä tärkein sanoma on muistuttaa diktaattorien olevan diktaattoreja vain meidän avullamme, usein vieläpä meidän aloitteestamme.
