Saksofonisti Pekka Pylkkänen on rakentanut uraansa omalla tavallaan kaukaisiakin maita kiertäen

08.07.2020
color downstairs ercolano

Viime vuosina Pekka Pylkkänen on viihtynyt varsin paljon Roomassa. Siellä äänitettiin myös uusi levy Nu Bottega. Kuva: Andrea Boccalini

HENKILÖ | Jazzmuusikon uusi levy ilmestyi keskelle koronapandemiaa ja suunnitellut julkaisukeikat peruuntuivat. Loppusyksystä Pylkkänen saattaa päästä jo Japaniin, jos viranomaiset suovat.

Erik Ahonen, teksti

Saksofonisti ja säveltäjä Pekka Pylkkänen vastaa puhelimeen kotonaan Helsingissä. Kuinkas muutenkaan, koska takana on raju koronakevät, jonka aikana lähes kaikkien muusikoiden työtilaisuudet katosivat kertaheitolla.

Vielä tammi-helmikuussa ulkomailla paljon viihtyvä Pylkkänen (s. 1964) esiintyi Nu Unit -kvartettinsa kanssa Thaimaassa, Malesiassa, Singaporessa ja Indonesiassa. Sieltä saksofonisti siirtyi Belgiaan, jossa pandemia näytti voimansa.

– Belgiassa ehti jo pari keikkaa peruuntua, ja sitten paikkoja alettiin laittaa kiinni. Oli lähdettävä himaan evakkoreissulle, koska Belgiassa ei saanut ruokaakaan mistään, Pylkkänen kertoo.

Näillä näkymin peruutukset heijastuvat muusikon työtilaisuuksiin vielä pitkään. Esimerkiksi alkuvuoden kiertue Aasiassa poiki uusia esiintymistarjouksia, mutta niiden mahdollinen toteutuminen on nyt hämärän peitossa.

– Korona vei paitsi keikat myös kaikki suunnitelmat, joita ei edes pysty suoraan siirtämään myöhemmäksi. Nyt ollaan vieläkin ihmetyksen tilassa, että milloin sovittuja keikkoja pystyisi pitämään. Aika monessa maassa on avattu klubeja ja pieniä paikkoja, mutta on epävarmaa, mitä se on sitten muutaman kuukauden päästä.

Paitsi muusikkona Pylkkänen on toiminut pitkään opettajana ensin Stadia/Metropoliassa ja vuoteen 2018 asti Karelia-ammattikorkeakoulussa Joensuussa. Pesti pop/jazzmusiikin lehtorina päättyi, kun oppilaitoksen musiikkilinja lopetettiin.

Vakituisen ja sitovan opetustyön loppuminen oli paljon maailmalla kiertävälle muusikolle tavallaan helpotus, mutta tällä hetkellä jäissä ovat myös mestariluokkakurssit, joita Pylkkänen on pitänyt ympäri maailmaa.

– Eivät Euroopan musiikkikoulutkaan vielä tiedä, voivatko ne kutsua ulkomaalaisia vieraita, kun lukukausi alkaa syys-lokakuussa.

Tilanne on siis synkkä, mutta Pylkkänen ei silti kuulosta maansa myyneeltä.

– On tavallaan mielenkiintoista kokea tällainen hetki, mutta kyllä tämä aika erikoista on. Pitää käyttää mielikuvitusta ja kehittää jotain itse. Olen harjoitellut joka päivä ja kirjoitellut biisejä, mutta onhan tässä ollut tavallista enemmän puutarhanhoitoa ja ruoanlaittoa, Pylkkänen pohtii.

Ura alkoi klarinetilla Espoossa

Mutta miten tähän tilanteeseen on tultu?

Pylkkänen kertoo innostuneensa musiikista muutaman vuoden ikäisenä ja jo hyvin varhain hän päätti ryhtyä klarinetistiksi ja saksofonistiksi. Käytännön syistä toiveen toteutumiseen meni jonkin verran aikaa.

– Aloin heti painostaa vanhempia, mutta olin tietysti liian nuori siihen ja 6-vuotiaana minut pantiin vähäksi aikaa pianotunneille. Se oli tiukkaa klassista, eikä kauhean kivaa.

– Sitten noin kymmenvuotiaana joku katsoi, että sormeni olivat tarpeeksi isot klarinetinsoittoon. Silloin ei vielä ollut näitä oppilaskokoisia soittimia, jotka ovat todella hyvä keksintö. Silloin mitattiin sormet, että pystytkö soittamaan.

Klarinetin saatuaan Pylkkänen aloitti soittamisen Oulunkylän yhteiskoulussa ja siirtyi sitten samoissa tiloissa toimineeseen, uraa uurtaneeseen Oulunkylän Pop/Jazz -opistoon, josta sittemmin myös valmistui.

Yksi Oulunkylän legendaarisista hahmoista oli nuorena kuollut Urpo ”Upi” Sorvali (1952-1989), joka tunnettiin paitsi rumpalina, säveltäjänä, bändinjohtajana ja opettajana myös värikkäänä persoonallisuutena, jolta sai usein ärhäköitä kommentteja musiikista.

Pylkkänen oli vuosia mukana Sorvalin Big Bad Family -orkesterissa ja oli tuottamassa 1996 julkaistua Big Bad Familyn levyä, jolla tehtiin kunniaa Sorvalin sävellyksille ja muistolle.

– Me olimme Upin kanssa tietysti kavereita, mutta hän oli myös mentori, jolta kysyin neuvoja. Toinen oli Kaj Backlund ja kolmas Paroni Paakkunainen, joka oli vähän aikaa opettajani. Nämä kolme pysyivät sellaisina mentoreina, joilta saattoi kysyä, mitä kannattaisi tehdä.

Entä sitten nuoruuden kansainväliset esikuvat? Vanhempaa polvea edustanut Cannonball Adderley oli yksi suosikeista, mutta Pylkkänen oli myös ajan hengessä mukana.

– Oli tietysti paljon näitä fuusiotyyppejä, koska funk oli silloin iso juttu: David Sanborn, Tom Scott, Michael Brecker ja niin edelleen. Brecker on iso vaikuttaja edelleen, mutta nykyisin ei ehkä kuunnella niinkään näitä Brecker Brothers -funkjuttuja, vaan Breckerin omaa tuotantoa, joka on tavallaan enemmän jazzia.

P1050900

Pekka Pylkkänen soittaa kiertueillaan usein myös paikallisten muusikoiden kanssa. Moderni tekniikka helpottaa tilanteita, koska nuotit ja ääninäytteet voi lähettää muusikoille etukäteen sähköpostitse. Tämä kuva on Meksikosta. Kuva: Judith Junier

Isot bändit EBB ja UMO

Oulunkylän piireistä Pylkkänen ajautui luontevasti myös Espoo Big Bandin riveihin. Matti Lappalaisen vuonna 1980 perustamassa ja nykyisin Marzi Nymanin johtamassa orkesterissa on nähty vuosikymmenien varrella iso joukko suomalaisia huippumuusikoita ja kansainvälisiä tähtivieraita. Pekka Pylkkänen oli mukana projektiluonteisesti toimivassa big bandissa 1990-luvun loppupuolelle asti ja alkoi soittaa vakituisesti myös Suomen ”virallisessa” big bandissa UMO:ssa.

Lisäksi Pylkkänen opiskeli Sibelius-Akatemian jazzosastolla sekä hankki ansioita soittamalla teattereissa ja tv-ohjelmissa.

– En enää edes muista niiden ohjelmien nimiä, mutta aika vakituisesti olin mukana Maikkarin ohjelmissa. Olisikohan ensimmäinen ollut Toivotaan toivotaan, jossa olin jonkin aikaa Janne Murron sijaisena. Olin muun muassa Jari Puhakan studiobändeissä, Syksyn sävelissä ja tämmöisissä, Pylkkänen muistelee.

Putkipaja eli Tube Factory syntyy

Myös Pylkkäsen ura bändinjohtajana käynnistyi toden teolla 1990-luvulla. Syntyi yhtye nimeltä Putkipaja, englanniksi Tube Factory.

– Tein loppukonserttia Sibelius-Akatemiaan keväällä 1996, ja Tube Factory oli tavallaan sitä varten perustettu bändi. Myös ensimmäiset yhtyeen biisit tein sitä tutkintoa varten.

Alkuaikoina yhtyeessä oli mukana ulkomaalaisvahvistus, Göteborgissa asuva japanilaisbasisti Yasuhito Mori, joka aikanaan soitti varsin säännöllisesti Toots Thielemansin yhtyeessä ja teki myös Euroopan-kiertueen Stan Getzin kvartetissa. Moriin Pylkkänen tutustui soitettuaan jonkin aikaa Göteborgin seudulla toimivassa Bohuslän Big Bandissa.

Vuonna 1999 julkaistulla Tube Factoryn esikoislevyllä basistina soitti kuitenkin jo Hannu Rantanen, pianossa oli Seppo Kantonen, kitarassa Pekka Luukka, rummuissa Marko Timonen ja lyömäsoittimissa Tapio ”Mongo” Aaltonen.

Naxos-levy-yhtiö vei Kiinaan

Pylkkäsen myöhemmän uran kannalta saattoi olla varsin merkittävää, että Tube Factoryn kaksi ensimmäistä levyä julkaisi edullisista klassisista äänitteistään ja kansainvälisestä jakelustaan tunnettu Naxos – tarkemmin sanottuna varsin lyhytikäiseksi jäänyt Naxos Jazz.

Kuten musiikkibisneksessä usein tämäkin sopimus syntyi osin sattumalta.

– Meillä oli bändin demoäänitys, jota lähettelin joihinkin paikkoihin ja päädyin sitten Mike Nockin kanssa tekemisiin. Nock oli Naxos Jazzin tuottaja, joka valitsi merkille tulevat proggikset. Sitten, kun olimme Espoo Big Bandin kanssa kiertueella Australiassa, sovin Miken kanssa tapaamisen. Otimme baarissa kaljat, ja Mike sanoi, että kyllä tämä varmaan toimii.

– Sen jälkeen tulivat sitten sopparijutut. Siihen aikaan oli 15 sivun sopimuksia, joiden klausuuleja piti käydä lakimiehen kanssa läpi, koska minulla ei ollut sellaisista yhtään kokemusta.

Uusiseelantilaisen, komean uran jazzpianistina tehneen Nockin luotsaaman Naxos Jazzin taru päättyi jo vuonna 2001, koska levyt eivät myyneet toivotusti etenkään Yhdysvalloissa, mutta Pylkkäselle sopimuksesta oli hyötyä.

– En muista myyntilukuja, mutta levy-yhtiö tuntui vaikuttavan siihen, että maailmalla oltiin hanakampia kirjoittamaan jostain tällaisesta pohjoismaisesta hepusta.

Naxos vaikutti myös siihen, että sittemmin paljon Aasiassa työskennellyt Pylkkänen pääsi ensimmäistä kertaa keikoille Kiinaan.

– Sitä ensimmäistä Kaukoidän hommaa tarjottiin levyn myötä. Naxosilta soitettiin ja kysyttiin, että haluaisitko mennä Kiinaan, heillä olisi melko valmis paketti. Se vähän aukaisi sitä suuntaa, ja sen jälkeen jatkoin itse aika paljon Kiina- ja Hongkong-osastolla. Jossain vaiheessa tuli Etelä-Korea ja vähän myöhemmin Japani.

– Minua ovat aina kiehtoneet ne maat, koska siellä kulttuuri on musiikin kuuntelussakin aika erilaista, eikä yleisöllä välttämättä ole paljon kokemusta jazzista. No, Japanissa kyllä on, mutta Kiinassa ei. Jazz on Kiinassa jotain Shanghaita ja Pekingiä lukuun ottamatta aika erikoista vielä.

Toinen tärkeä suunta Pylkkäselle on ollut Etelä-Amerikka.

– Se oli luonteva kohde. Paitsi että olin aina halunnut mennä sinne, sikäläinen musiikki on ollut läheistä ja se on varmasti vaikuttanut omaankin musaani. Ensimmäisen kerran soitimme siellä vuonna 2003. Silloin olimme vain Argentiinassa ja Perussa, mutta sitten niitä käyntejä tuli lähes vuosittain.

Kun Pylkkäseltä kysyy hänen suosikkimaataan, valinta ei ole helppo.

– Olen nauttinut monestakin maasta, mutta Japani on kyllä sellainen, että se jaksaa aina vain kiinnostaa. Mutta ihan samalla lailla myös Brasilia ja Kuuba kiinnostavat ja miksei Argentiinakin. Euroopan maissakin on hienoja juttuja, mutta ne maat ovat niin paljon lähempänä, että niitä on vaikea verrata kaukaisempiin kulttuureihin.

Nu Bottega katkaisi levytystauon

Euroopassa Pylkkänen on työskennellyt viime vuosina paljon Italiassa ja siellä on äänitetty myös hänen toukokuussa nimellä Pylkkanen julkaistu albuminsa Nu Bottega. Yhtyekin on italialainen: pianisti Roberto Tarenzi, basisti Francesco Puglisi, rumpali Marco Valeri ja kolmella raidalla soittava trumpetisti Fabrizio Bosso. Pylkkänen itse soittaa sopraano- ja alttosaksofonia – alkuvuosien klarinetti ja Pylkkäsen aikanaan paljon soittama huilu ovat jääneet taka-alalle.

– Olen soittanut aika paljon näiden muusikoiden kanssa Roomassa ja tykännyt heidän soitostaan. Olin buukannut joitain keikkoja, ja kun minulla oli siellä viikon taiteilijaresidenssi, niin päätimme, että tehdään saman tien levy.

Levyn on julkaissut hollantilainen Challenge Records. Levy-yhtiö valikoitui osin siksi, että Challenge oli halukas julkaisemaan albumin suhteellisen nopealla aikataululla.

– Ne tykkäsivät siitä demosta, ja asia oli sitten nopeasti sovittu. Yritin myös muutamia muita kontakteja, mutta usein käy niin, että yhtiöillä on kahden vuoden julkaisut täynnä, joten olisin joutunut odottelemaan pitkään ennen kuin olisi päässyt edes sopimaan mitään. Se olisi ollut vähän liikaa, koska minulla on ollut toinenkin levy valmiina jo kaksi vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi lykätä sitä ulos.

Ennen Nu Bottegaa Pylkkäsen edellinen omalla nimellään julkaisema levy oli vuonna 2009 ilmestynyt Listen!, joten julkaisutauko pääsi venähtämään varsin pitkäksi.

Studioissa Pylkkänen on kuitenkin välivuosinakin ollut. Hänen mainitsemansa pitkään valmiina ollut levy on nimeltään Global Unit ja nimensä mukaisesti yhtye on takuuvarman kansainvälinen. Pianisti Greg Burk on amerikkalainen, basisti Ronan Guilfoyle irlantilainen ja rumpali Carlos Ezequiel brasilialainen. Kokoonpano on sitten levytyksen hieman vaihdellut.

Julkaisua odottaa myös maineikkaan hollantilaisen rumpalin Eric Ineken kanssa tehty levy.

Suoratoistopalvelut ovat jazzmuusikoille myrkkyä

Miksei Pylkkänen sitten vain julkaise valmiita levyjä? Vastaus on marginaalisemman musiikin tekijöille tuttu: puuha ei nykyisin tahdo lyödä leiville.

– Vuoden 2008 finanssikriisin lisäksi suoratoistopalvelut ovat jyränneet levy-yhtiöt. Tästä syystä suuri osa jazzlevyistä tehdään niin, että artisti maksaa kaikki kulut, vaikka levy julkaistaan jollakin levymerkillä. Artistille ei makseta käytännössä mitään, mutta jälkikäteen voi hyvässä tapauksessa saada omansa pois.

– Yleensä pitää löytää omaa rahaa ennen kuin levytyksen saa käyntiin. Perheelliselle muusikolle ei aina välttämättä onnistu, että hei, nyt mä tarvitsen 8 000 euroa tähän.

Spotifyn kaltaiset suoratoistopalvelut ovat kuluttajille edullisia, mutta niiden liiketoimintamalli on jo pitkään ollut pienempien levy-yhtiöiden ja hittiartisteja vähemmän myyvien muusikoiden hampaissa. Marginaalisen musiikin tekijät eivät hyödy striimauksesta taloudellisesti oikeastaan lainkaan.

Pylkkänen toivoo, että EU puuttuisi asiaan.

– Kyllähän niiden korvausten pitäisi olla jollain lailla realistisia. Ei sille ole edes laillista perustetta, että nimellisesti maksetaan korvauksia, mutta käytännössä ei. Tämä on vähän sama juttu kuin menisi ravintolaan syömään viiden ruokalajin illallisen hyvine viineineen ja maksaisi siitä 30 senttiä.

Loppusyksyllä Japaniin – ehkä

Koronapandemian kehitystä on vaikea ennustaa, mutta vaikuttaa siltä, että heti kun tilanne helpottaa, Pekka Pylkkänen on jälleen valmis suuntaamaan maailmalle. Tätä haastattelua tehtäessä on lupauksia siitä, että jo kahteen kertaan siirretty Japanin-kiertue saattaisi loppusyksystä toteutua – varmaa se ei kuitenkaan ole.

Jos ja kun koronatilanne paranee, luvassa lienee myös jonkinlainen Nu Bottega -levyn julkaisukiertue, joka sekin jäi tunnetuista syistä tekemättä.

Toivotaan parasta.

Pekka Pylkkänen

Diskografiaa

  • Big Bad Family (Kompass 1988)
  • Big Bad Family (Final Mix 1996)
  • Pekka Pylkkänen: Pekka’s Tube Factory (Naxos Jazz 1998)
  • Espoo Big Band: Live in Australia (EBB 1998)
  • Pekka Pylkkänen’s Tube Factory: Opaque (Naxos Jazz 2001)
  • Pekka Pylkkänen Tube Factory: Listen! (Lumino Records 2009)
  • Pylkkanen: Nu Bottega (Challenge Records 2020)

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This