Kuva: Harri Hinkka / WSOY
MUISTOKIRJOITUS | Tamperelainen runoilija Panu Tuomi on kuollut 57-vuotiaana. Hänen viimeinen teoksensa oli kuin totaalinen valheidenpolttouuni, Erkki Kiviniemi kirjoittaa.
Panu Tuomi (1968–2025) erottui katukuvassa pukeutumisellaan. Hän käytti usein munkkikaavun mieleen tuomaa hupparia ja kädessä oli aina salkku. Kun hänen kanssaan pysähtyi juttelemaan, hän seisoi aina koko keskustelun ajan tolpillaan, samoilla jalansijoilla, ikään kuin täydellisesti pysähtyneenä läsnäoloon.
Jos pysähtyi, sai kuulla esitelmän koptisen kirkon erityisyydestä tai Talmudin vaikeaselkoisimmista opinkohdista. Vaikka Tuomi oli perehtynyt uskontoihin, hän ei siirtänyt kiinnostustaan suoraan teksteihin, muuten kuin etäisen viitteellisesti.
Panu Tuomen runoteokset, joita kertyi yksitoista, olivat aina yhdestä aiheesta kirjoitettuja, yhden laajan runoelman mittaisia puheenvuoroja, Puheääni on aina tunnistettava, salaperäinen ja musikaalinen, Hän ei suosinut leveitä rivejä, vaan kirjoitti kapeita runoja, yksi tai kaksi sanaa rivillä. Ne ovat koko ajan yllättäviä mutta selkein sanakääntein eteneviä, vaikuttavia puherunoja.
Runojen sisällöt ovat haastavia ja niiden kanssa pitää olla tarkkalukuinen, mutta musikaalinen rytmi tekee niistä salaperäisen tenhoavia.
WSOY julkaisi kaikki runoteokset: Iris, Karkausvuoden laulut, Kuningasvesi, Melisma, Pyhän Vituksen tauti, Vaaleanpunainen ilmestyskirja, Einsteinin viimeiset sanat, Jerusalemin syndrooma, Sylviuksen uurre, Hiekkalinnojen alkemia ja Kardinaali Zen.
Viimeinen teos Kardinaali Zen (2023; lue arvio) on kuin totaalinen valheidenpolttouuni. Tuomi lataa oksymoroneita ja paradokseja perä perään, niin että kaikki väitteet kumoutuvat.
Mitä jää jäljelle? Itse runous, joka ei välitä faktoista vaan johdattaa lukijaa kauniisiin tutkimattomiin luoliin, joissa näkymätön mysteeri on todempaa kuin sanat. Tuomi oli luultavasti ainoa runoilija, joka käsittelee avaruutta ja taivasta samana aistimuksellisena alueena.
Poeettinen korrektius (2006) on hänen ainoa ei-runoteoksensa. Siinä hallitut ja kirkkaat esseet todistavat estetiikan keskeisyydestä elämänarvona.
Erkki Kiviniemi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Anne Vuori-Kemilä rivit soljuvat rauhallisesti, ilman ylimääräisiä ponnisteluja – arviossa Kaikki valo mitä täällä on
KIRJAT | Anne Vuori-Kemilän runokokoelma on ehjä kokonaisuus, jossa yhdistyvät havaintojen tarkkuus, hiottu mutta luonteva ilmaisu sekä vahva inhimillinen lämpö ja läsnäolo.
Tapahtuminen on pelkkä harhautus – arvosteltavana Markku Paasosen Rikospaikka / Ilmestyskirja
KIRJAT | Palkitun kirjailijan runoproosateos hämmentää ja huvittaa viedessään lukijan kahdelle erilaiselle matkalle. Luvassa on rikospaikkatutkimusta ja eskatologisia näkyjä.
Runojärkäle pakenee määrittelyitä – arviossa Juhana Vähäsen Ballaadi Arska Kurmoksesta
KIRJAT | Sattumanvaraisuus ja kielen pirstoutuminen ovat usein käytettyjä kuvauksia Juhana Vähäsen teoksista. Kirjailija jatkaa uudella teoksellaan sattumanvaraisuuden linjalla.
Maailman lyhyin novelli ja muita äärimmäisyyksiä
KOLUMNI | Pekka Henttonen kirjoittaa todellisista ja kuvitelluista kirjallisista äärimmäisyyksistä: novelleista, romaaneista, kirjoista ja kirjastoista.