Päivi Alasalmi kirjoittaa joka päivä 10 000 merkkiä: ”Kaikesta näkyy, että olen tehnyt tätä 34 vuotta ammatikseni”

10.11.2022

Kuva: Arto Murtavaara

HENKILÖ | Romaaneja syntyy ainakin kirja per vuosi ja siinä sivussa paljon muutakin. Uravalinta oli selvä jo seitsenvuotiaana: ruutuvihon tarinan signeerauksessa lukee kirjailija.

”Minusta on mukavaa puhaltaa henki sellaiselle totuudelle, jota ei olisi ilman minua. Saada aikaan illuusio, jonka maalaan lukijoiden eteen. Ja sen jälkeen se kertomus on olemassa.”

Arto Murtovaara, teksti ja kuvat  

Päivi Alasalmi on erittäin tehokas, ja se ihmetyttää hän itseäänkin.

– Vähän niin kuin nolottaakin pistää Facebookiin, että taas tuli yks kirja. Yksi hyvä naisystävä kysyi, että missä välissä sinä teet niitä, kun koko ajan saa onnitella, Alasalmi naurahtaa.

Osa tuotteliaisuudesta selittyy Alasalmen mukaan ajoituksella. Esimerkiksi juuri ilmestyneen satukirjan Sirkus Kummajuna ensimmäinen versio on kirjoitettu jo vuonna 2018. Dekkari Alamaailman kuningatar julkaistiin puolestaan äänikirjana ja e-kirjana vuonna 2019, mutta vasta nyt painettuna romaanina. 

Mutta lasketaanpa silti:

– Vuonna 2017 multa ilmestyi Siipirikon kuiskaus, vuonna 2018 tuli Riivatut, vuonna 2019 tuli Alamaailman kuningatar, satukirja Unten puutarha tuli vuonna 2017, vuonna 2020 tuli Häkkilinnut, äänikirja, ja Kyy povellani vuonna 2021. Sitten painettu romaani Sudenraudat tuli vuonna 2021 ja nyt ilmestyy Myrkynkylväjä, ja sitten tuli satukirja Sirkus Kummajuna. Ja sitten on tullut jonkun verran näytelmiä ja jatkiksia Apuun ja Me Naisiin.”

– Kaikesta näkyy, että olen tehnyt tätä 34 vuotta ammatikseni, kirjailija summaa ja arvelee prosessin nopeutuneen.

– Tai mulla on muuttunut kirjoitustapa. Teen tosi tarkat suunnitelmat, lukukohtaiset. Pitkä synopsis, tai treatment, mitä missäkin luvussa tapahtuu, ja sitten minä pysyn siinä suunnitelmassa.

Alasalmen tavoite on kirjoittaa joka päivä 10 000 merkkiä.

– Illalla vielä korjaan tekstiä. Lähetän sen sähköpostissa itselleni. Makaan sohvalla ja luen sitä sähköpostia, ettei tarvitse niin paljon istua siellä työtuolilla, joka on nykyään kylläkin sellainen jumppapallo, Alasalmi nauraa hereästi.

Ensimmäinen työvaihe on intensiivinen. Alasalmi pohtii korjailukertojen jääneen ajan mittaan vähemmälle tai kirjoittavansa nyt ”parempaa tekstiä”.

Yksi mahdollinen selitys on, että Alasalmen lapset ovat jo aikuisia, eikä hän ole enää samalla tapaa kiinni arjen ruuanlaitossa ja lasten kuskaamisissa. Lasten ansiosta oman työajan oppi aikoinaan pitämään pyhänä.

* * 

Akaassa asuva kirjailija on syntynyt Oulun kupeessa Haukiputaalla, mutta hänellä on lapsuudesta saakka ollut vahva side Hämeeseen.

– Äiti oli Juupajoelta syntyisin, äidinkielen opettaja, ja sillä oli pitkät kesälomat. Eli kun loma alkoi, me tulimme Juupajoelle. Enemmän vietin kesällä aikaa Hämeessä, Pirkanmaalla kuin Haukiputaalla, hän selvittää.

– Tämä seutu näyttäytyi aina lämpimänä, täällä kasvoi ihmeellisiä kasveja, kuten sireenejä ja omenapuita. Mummola oli kesäparatiisi ja kun vahvistui, että haluan kirjailijaksi, Oriveden opisto oli erittäin luonteva ratkaisu. Sen jälkeen tuli Tampereelle opiskelemaan kirjallisuutta ja tänne jäin.

Päätös ammatista syntyi ilmeisen varhain.

– Minulla on ruutuvihko, johon olen kirjoittanut tarinan ja signeerannut sen, että kirjoittanut kirjailija Päivi Alasalmi, seitsemän vuotta.

Lapsuuden kodissa säilytettiin kaikki ja sieltä löytyi myös tämä ruutuvihko, piirustusten, ainevihkojen ja ”kaiken mahdollisen” seasta. Alasalmen isä työskenteli Haukiputaan kunnan maarakennusmestarina, hän oli opiskellut rakennusmestariksi ja tiemestariksi.

– Isä oli sellainen, sanotaanko seikkailuhenkinen. Hän halusi matkustella ja harrasti kaikkea ulkoilmaliikuntaa, teki laskettelusukset itselleen ja tamppasi rinteen ylös ennen hiihtohissejäkään. Oli aikamoinen… teki mitä halusi.

– En minä ehkä ihan niin rohkea ole ollut, mutta kun isä halusi Keski-Eurooppaan autoilemaan eikä silloin vielä ollut Ruotsin autolauttoja, niin se järjesti, että auto nostettiin nosturilla jonkun laivan kannelle ja vietiin siinä.

* * 

Vastaavaa omaa tahtoa näkyi Oriveden valinnassa opiskelupaikaksi. Alasalmi kertoo, että hänen isänsä ei ollut yhtään innostunut tyttärensä päämäärätietoisuudesta, koska ei pitänyt kirjailijan ammattia kovin luotettavana leipäpuuna.

– Olisin päässyt Ouluun historiaa lukemaan, mutta menin tavallaan ammattikouluun, kansanopistoon. Hän piti sitä ihan tyhmänä juttuna, mutta pidin pääni, koska halusin tälle alalle. Nyt sitä on pakko tehdä, ei tästä enää minnekään koulunpenkille lähetä!

Onnekseen Alasalmi on ehtinyt kokeilla ja tehdä niin monenlaista, erilaista kirjoittamista, draamaa, romaaneja, jatkokertomuksia ja novelleja.

– Kaunokirjalliset romaanit ovat rakkaimpia ja niiden kanssa on tietysti eniten työtäkin. Dekkareissa nautin ihan valtavasti nykypäivän kuvaamisesta. Niitä varten on helpompi hankkia ja tarkistaa tietoa. Historiallisissa kirjoissa rakastan sitä, kun saa yhdistää historian ja sellaiset teemat, jotka sopivat tähänkin päivään.

– Lähdeaineistoa pitää hankkia paljon ja tarkistaa sitä. Sanastokin on tärkeä, että onko siihen aikaan jo käytetty semmoisia sanoja.

Esimerkkinä Alasalmi käyttää 1500-luvun Inariin sijoittuvaa Soruia-trilogiaansa, joka ilmestyi vuosina 2013–2017. 

– Ei voinut laittaa, että joku esine on lasinterävä tai että joku näki järvestä peilikuvansa, koska ei ollut peilejä. Ei voinut käyttää sanoja violetti tai oranssi, koska niitä ei vielä ollut käytössä. Sitten ei ollut viikkoja vaan oli kuukausia, eikä ollut metrejä. Kaikki tämmöiset piti huomioida, hän kertoo.

– Onneksi sain inarinsaamelaisen Matti Morottajan tarkistamaan tekstit, että pahimmilta kömmähdyksiltä säästyttiin.”

MG 0083 kopio

Alasalmi kirjoittaa romaanikäsikirjoituksiaan joka päivä, myös lauantaisin ja sunnuntaisin, kunnes ensimmäinen versio on valmis. Kuva: Arto Murtovaara

 * *

Nuorena Alasalmi luki paljon dekkareita.

– Ihan lapsuudessa Kirsi Kunnaksen runot ja Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin sadut olivat mielikuvitusta ruokkivia. Agatha Christie tuli jo  ala-asteella tärkeäksi kirjailijaksi. Yläasteella ja lukiossa ryhdyin haalimaan luettavaksi beatnik- ja vaihtoehtokirjallisuutta ja sitten Oriveden opistossa tuli paljon vinkkejä, mitä kaikkea hyvää voisi lukea.

Orivedelle Alasalmi meni lukion jälkeen 19-vuotiaana, herkässä iässä. Paikka oli turvallinen, sisäoppilaitos, tuttu luokka ja kuitenkin ”sellainen boheemi” taidekoulu.

– Kyllä se vaan muutti elämän suuntaa. Olin ajatellut akateemista uraa itselleni, mutta ei se sen jälkeen enää ollut oikein mahdollista.

– Yliopistovuonna tuli tosi vahvana se, etten halua kirjallisuuden tutkijaksi, vaan kirjailijaksi. Päätin, että menen yliopistolle vain niinä päivinä, jolloin en kirjoita itse. Ja sitten oli pakko kirjoittaa. Eli aloitin esikoisromaanin silloin jo. Kirjoitin sitä, olin Helsingissä yhden välivuoden ja sain sen siellä valmiiksi. Muutin sitten Tampereelle ja se julkaistiin seuraavana syksynä, vuonna 1988.

– Jotenkin tuntuu aika hurjalta nyt jälkikäteen ajateltuna, että kuinka nuori sitä on ollut ja kuinka onnekas, koska sen jälkeen tuli lama, eikä hirveästi enää otettu uusia esikoiskirjailijoita, koska ne ovat aina pieni riski. Julkaistiin lähinnä sellaisia, joilla oli vakiintunut lukija- ja ostajakunta.

* *

Vanhassa opinahjossaan Oriveden opistolla Alasalmi on käynyt opettamassa proosapajassa. Kirjastokeikkoja hän sanoo tehneensä 34 vuoden aikana valtavasti – arviolta puolessa Suomen kunnista ja kaupungeista.

– Mulla on semmoinen mainosslogan tuolla Lukukeskuksessa, että olen kirjailija, joka osaa myös puhua.

Alasalmi myös kirjoittaa kirja-arvioita Savon Sanomiin, mistä ne leviävät yhteistyökumppanilehtiin, kuten Karjalaiseen, Etelä-Suomen Sanomiin ja Keskisuomalaiseen. Siinä mielessä hän sanoo olevansa onnekkaassa asemassa, että saa valita omien mieltymystensä mukaan kirjat, jotka arvostelee.

– Luen aika paljon lähdeaineistoa. Esimerkiksi tulevaan sotakirjaani – olen kirjoittamassa Hailuotoon ja vuoteen 1714 eli ”murhaperjantaihin” sijoittuvaa sotakirjaa.

– Hurjaa on se, että kun kirjoitin kirjan ensimmäisen version jo viime vuoden puolella, ei vielä tiedetty Venäjän hyökkäyksestä. Nyt Ukrainan sotakuvista on tullut meile niin arkisia, ettei tiedä miten se vaikuttaa – tuleeko kyllästymispiste jossain vaiheessa? Kirjoitan kirjani valmiiksi kuitenkin

Murhaperjantain verilöylystä ei ole Alasalmen mukaan kirjoitettu romaania tai muuta fiktiota aikaisemmin.

– Se on aika jännä juttu. Olen siis Haukiputaalta kotoisin ja yksi esi-isistäni on korpraali Johan Unger, ruotusotilas, joka muutti vaimonsa kanssa Hailuotoon asumaan vuonna 1731, ryhtyi harrastamaan pirttiviljelyä, ja heille syntyi kahdeksan lasta. Kun Hailuodosta oli tapettu suurin osa ihmisistä, sitä ilmeisesti ei haluttu asuttaa ihan siviileillä, vaan piti saada jotain vastusta sitten, jos venäläiset uudestaan hyökkäisivät, Alasalmi aprikoi.

Alasalmi kertoo yläasteen ja lukion aikaisesta kaveristaan, joka työskentelee murhatutkijana Raahessa ja tarkistaa Alasalmen dekkarit poliisinäkökulmasta. Hän kutsui Alasalmen ja vei historiantutkijoiden luokse Hailuodossa, jossa hänellä on mökki. Eräällä tutkijoista oli kirja, jossa oli lueteltu vanhojen ruotutorppien sijainnit ja järjestys. Niistä selvisi, että Johan Ungerilla oli ollut ruotutorppa numero yksi, ja nuoruudenystävän esi-isällä toinen ruotutorppa samaan aikaan. 

– Tuntui aivan ihmeelliseltä, että meidän tiemme lukion jälkeen kohtasivat uudestaan ja sitten löytyi tällainen menneisyyden yhteys.

Murhaperjantai on murheellinen episodi isovihana tunnetussa venäläismiehityksessä, joka liittyi osaltaan Suureen Pohjan sotaan (1700–1721).

– Pohjanmaa kärsi todella rajuja menetyksiä. Minulle selvisi, että (Carl GustafArmfeltin joukot siirrettiin Tornionjoen länsipuolelle ja Pohjanmaa jätettiin aivan suojatta. Tämä romaani on ollut rankka kirjoittaa. 

* *

”Niitä tarinoita vain tulee, ja ne pitää saada pois päästä,” Alasalmi vastaa kysymykseen siitä, mikä hänelle on keskeistä kirjailijan työssä.

– Minusta on mukavaa puhaltaa henki sellaiselle totuudelle, jota ei olisi ilman minua. Saada aikaan illuusio, jonka maalaan lukijoiden eteen. Ja sen jälkeen se kertomus on olemassa.

Vanhat rakennukset ovat aina inspiroineet Alasalmea.

– Hallavainen-sarjassa ollaan aika paljon Tampereen Hipposkylässä. Asuin itse Kissanmaalla viisi vuotta, sitten Kalevassa toisessa paikassa kahdeksan ja toisessa kuusi vuotta.

– Kalevan uimahalli oli mulla aina keskipisteenä ja sama kirjasto oli lähikirjasto eli tuo Sampola. Tampereella asuessa en kirjoittanut tarinoita niin, että ne olisivat kovinkaan selkeästi sijoittuneet Tampereelle, mutta sitten kun muutin maalle, tuli niin kova ikävä Tamperetta, että piti päästä edes mielikuvituksessa siirtymään Tampereelle.

Alasalmea auttaa Hallavais-kirjoissa sekalainen seurakunta eri alojen asiantuntijoita. Siihen kuuluu poliisi, ensihoitaja, kirurginen sairaanhoitaja, palomies, eversti, biologi ja sellaisia, jotka ylipäätään lukevat paljon kirjallisuutta. 

– He ovat todella tärkeitä minulle, sillä he kertovat rehellisen mielipiteensä. Eri kirjoissa on painotettu vähän eri asioita. En voisi mitenkään itse tietää kaikkea.

 * *

Alasalmi kertoo haluavansa jatkaa Hallavais-sarjaa.

– Siinä on hyvän ja pahan kaksosen kaksintaistelu, eli nämä varhaislapsuudessaan toisistaan erotetut kaksostytöt. Sitä kautta pystyn kuvaamaan nykymaailman ongelmia. Dekkarit ovat nopeampia kirjoittaa kuin historialliset romaanit.

Vuoden 1996 Finlandia-ehdokkaalle Vainolalle on pyydelty jatko-osaa ja nyt Alasalmi on keksinyt tarinan, jonka haluaisi kirjoittaa. Tuleeko uusi Finlandia-ehdokkuus?

– Ehkä niitä taiteellisempia teoksia valitaan. Minulla se tarinankertominen on tullut niin vahvaksi, ettei kirjoissani ole kauheasti mitään kokeellisuutta. Kieli on edelleen rakas ja tärkeä asia, ja käytän värikästä kieltä, mutta haluan kirjoittaa koukuttavia, jännittäviä, selkeitä ja helppolukuisia kirjoja, ettei lukijan tarvitse taistella sitä kirjaa vastaan.

Rikoskirjailijoista Alasalmi lähettää terveiset ”kovaksi keitetyn” dekkarin tekijöille Raymond Chandlerille, Dashiell Hammettille ja Jim Thompsonille.

– Näiden kirjailijoiden kirjoissa on karua tunnelmaa, ja elokuvafilmatisoinnitkin ovat onnistuneet usein hyvin. Näissä rikosromaaneissa on karskia meininkiä – ja aika yllätyksellisiä loppuratkaisuja. Agatha Christiellä on oma tyylinsä, jota kukaan ei osaa matkia. Mutta sellainen kovaksi keitetty, kolkon huumorin sävyttämä tyyli tulee minulta luontevasti.

Juttu on julkaistu alun perin 1.11.2022 Tampereen Suomalaisen Klubin klubilehdessä. Juttua on lyhennetty ja editoitu Kulttuuritoimitukseen.

Päivi Alasalmi

  • Kirjailija. Syntynyt 1966 Haukiputaalla.
  • Koulutus: Ylioppilas 1985 Haukiputaan lukio. Luovan kirjoittamisen opinnot Oriveden opistossa 1985–1986. Yleisen kirjallisuustieteen opintoja Tampereen yliopistossa.
  • Tuotanto: 27 teosta; romaaneja, novelleja, satukirjoja, joita on käännetty useille kielille; esikoisteos Saana 1988, Onnellisia ihmisiä 1992, josta tehtiin televisiosarja ja kuunnelma. 1500-luvun Inariin sijoittuva trilogia sisältää osat Joenjoen laulu 2013, Pajulinnun huuto 2015 sekä Siipirikon kuiskaus 2017. 
  • Palkinnot: Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 1992, 1996, 2009 ja 2013. Novellikokoelma Suden hetki 1995 oli Koskenkorva-palkintoehdokas. Toinen sija italialaisessa Jean Monnet -kirjoituskilpailussa 1995. Vainola-romaani oli Finlandia-palkintoehdokas 1996. Kaarlen palkinto 2001 koko tuotannosta. Romaani Valkoinen nainen 2009 oli Nuori Aleksis-palkintoehdokas. Lastenkirja Turhamainen aasi sai Kaarlen palkinnon 2010. Tahto-patsas vuonna 2010 Akaan Viialan yrittäjiltä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua